Ykkösen 1,5v neuvola lähestyy, ja sehän tarkoittaa meidän elämän avaamista sosiaalitantoille. Ennen neuvolaa tuli täyttää kaksi lomaketta: se iänkaikkinen päihdeaudit (eihän kukaan täytä sitä ihan rehellisesti, eihän?) Mutta lisäksi perheen elämäntilannetta kartoittava kysely. Täti ohjeisti täyttämään sen yhdessä puolison kanssa, tarkoituksena kuulemma lähinnä olla keskusteluväline puolison kanssa.
Pyörittelin sisäisesti silmiäni, otin lapun kiltisti ja mietin että voi hyvänen aika, tää on taas näitä järkyttäviä ”miltä sinusta tuntuu” -lippulappuja, joille jo perhevalmennuksessa kikateltiin. Liekö hormonit, unenpuute vai mikä, mutta tällä(kin) kertaa jouduin nielemään ennakkoluuloni ja toteamaan että lappuhan oli vallan hyvä.
Siellä oli ihan oikeasti hyviä kysymyksiä (tai väittämiä), joita en ollut välttämättä tullut ajatelleeksi. Kuten ”perheellämme on huumorintajua”. En ollut tajunnut olla siitä erityisen tyytyväinen. Lomakkeen aiheista oli sittenkin ihan hyvä puhua puolison kanssa. Lätyskän läpikäymisestä tuli jopa jotenkin vähän parempi fiilis omasta vanhemmuudesta ja parisuhteesta, kelasin että aika hyvinhän meillä menee.
Suosikkiväittämä ylitse muiden kuului: ”Tunnen olevani riittävän hyvä vanhempi”. Vastasin ”Täysin samaa mieltä”, ja tunsin taas sen sisäisen rauhan laskeutuvan. Hitto vie, olenhan mä. En aina hyvä, en ainakaan täydellinen, en edes keskiverto (koska se antaisi ymmärtää että on olemassa myös jokin standarditäydellisyys), vaan riittävä.
Riittävän hyvää päivää teille kaikille, ei sen aina tarvitse olla paras mahdollinen!