Kuljen töiden puolesta todella paljon taksilla. Kuulostaa ehkä luksukselta, ja onhan se tietysti parempi kuin hytistä kymmenen kertaa viikossa erilaisilla bussi- ja ratikkapysäkeillä duunilaukku olkapäätä repien.
Kaikkiin kuuluu toki vastata reippaasti ja ihaillen että vau, ihanko totta? Eikä muuten auta hiljaiset signaalit vetäytymisestä kännykän ääressä tai ikkunasta tuijotellen. Nämä kuskit kyllä vetää sinut mukaan keskusteluun. Osallistuit tai et.
Sitten on niitä, jotka luukuttaa Iskelmää/Aaltoa/Suomipopia, ikkuna vähän auki, hiki lievästi tuoksuen. On niitä, jotka ei löydä Punavuoresta Tennispalatsille tai kysyy reittiä minulta ja harmistuu jos en osaa. Pahinta on ehkä ne öykkäröivät idiootit, jotka ajaa ylinopeutta, melkein tappaa ihmiset suojatiellä ja lukee kaikissa liikennevaloissa ja vähän ajaessaankin lehtiä tai somea.
Niin että kun kerran on pakko mennä taksilla, haluaisin aina mennä tämän parhaan kuskityypin kanssa, jonka onnekseni tämä aamuna lottosin: se ajaa rauhallisen varmoin ottein, löytää perille, on hiljaa, ei tuoksu miltään, eikä yritä keskustella tän zombin kanssa joka palautuu tarhaanvientitraumoista. Nahkaratti vain natisee kun hän kääntyilee tasaisesti kohti määränpäätä.
Ja bonuksena, suorastaan pehmeänahkaisena reunuksena tässä bensapilvessä: hän ei kuunnellut radiota, vaan taksikeskusta. Ja se on ehkä yksi rauhoittavimmista taustahälyistä mitä tiedän. Kuin jatkuva ahkeruuden ja ammattimaisuuden surina miesten ja naisten kuittaillessa kyytejä tottuneesti yhteisiä termejä käyttäen. ”Ennakoiva Aleksille. Siellä on Mansku tukossa”.
Ah.
Ps. Kuinka ollakaan, kuitissa luki Kovanen. Siinä vaan on ero.
