Ohoh, sanoisin. Kävi ilmi, että osaan sittenkin vähän juosta. Käytiin muiden mutsien (jotka sivumennen sanoen oli ihania ja just sellaisia tai ei ollenkaan sellaisia kuin olisi kuvitellut) kanssa ensimmäisessä juoksukoulussa Esport Centerissä. Ensin ”kuunneltiin” (=huudeltiin rivouksia ja tyhmiä vitsejä väliin aiheuttaen yhtäaikaisesti sekä ärsyyntymistä että kiusaantumista miespuolisessa valmentajassamme) teoriaa puolisen tuntia, sitten testattiin käytäntöä 34 pitkää minuuttia. Päivän teemana oli PK, joka tarkoitti näemmä peruskestävyyttä. Sellaista olisi ilmeisen hyvä harjoittaa.
Peruskestävyyttä harjoitetaan tekemällä jotain, jolla syke pysyy aerobisen alueen alapuolella. Siis juuri se saakelin ärsyttävä alue, jossa vähän tulee hiki, mutta endorfiinia ei vapaudu. Että tekisi mieli olla tekemättä mitään tai mennä täysiä. Niin, sillä alueella pitäisi kuulemma pysyä 4-5h viikossa, jos mielii ottaa niitä sydämenlyöntejä paljon vielä siellä elämän ehtoommallakin puolella. Yhden treenikerran olisi hyvä kestää 45-180 minuuttia (!) ja oikean tason sykkeen tietääkin kuulemma jo siitäkin että sillä jaksaisi vaikka kaksi tuntia, eikä lopettaessa tunnu siltä että jaksaminen loppui.
Oman peruskestävyysalueesi ylärajan voit laskea näin:
220 – oma ikäsi
tästä miinustetaan leposyke 60 (oletus)
äskeisen tulos kerrottuna 0.65:llä
tähän lisätään 60
= sykeraja, jonka alapuolella
kannattaa kävellä/juosta/hiihtää/temppuilla
jos haluaa hyvän kunnon.
Minulla tämä raja oli 144, jonka alla sain pysyttyä ihan ihmeellisen kovalla vauhdilla. Itseasiassa huomasin, että normaali lenkkivauhtini onkin PK-vauhtia. Aivan käsittämätöntä. Jossain välissä tätä arkea olen siis salakavalasti hankkinut ihan ok:n juoksukunnon.
Harmi ettei se riitä.
Ongelmat alkoi nimittäin (taas) siinä 12 minuutin kohdalla. Rupesi kyrsimään. Juoksu tuntui niin tylsältä ja monotoniselta, että ajattelin etten
jaksa. Niinhän sitä aina ajattelee, mutta ilmeisesti mulla onkin jaksaminen lähes täysin henkistä. Fyysisiäkin ongelmia kyllä oli, nivelissä. Jos juoksee asennossa konttorirotta, ei saa jalkaa kokonaan suoraksi missään vaiheessa ja polveakin alkaa kyrsiä. Niinpä viimeiset kierrokset meni alkavassa nilkka-, polvi- ja selkäsäryissä. Että on siihen kymmeneen kilometriin vielä ihan tekemistä minullaki, vaikka vauhti näennäisesti on jo hyvä.
Ja ihan viimeinen kierros meni muuten valmentajilta karkaamalla täyttä vauhtia paahtaen, Katjan kuritonta esimerkkiä seuraten. Muita oleellisia jakamisen arvoisia oppeja oli ainakin se, että liian kova treeni nostaa stressihormoneita. Jos siis sinullakin on tapana mennä höyrymään alkavaa ketutustasi juoksupolulle tai spinningtunnille tai whatever, ja koet vasta punaisen naaman, märän selän ja särkevien silmien riittävän, olet epäonnistunut. Olet saanut kroppaasi lisää stressihormoneita, vaikka sitä endorfiiniakin vähän hetkeksi pukkasi.
Paras yhdistelmä olisi tehdä vaikka kolmen vartin PK-kävely, jonka päätteeksi vaikka vartin verran kovemman vauhdin juoksua. Silloin sydän kiittää, nivelistö kiittää ja sinä kiität, sillä sait sittenkin sen endorfiinipiikkisi mutta et lisää unettomia öitä.
Viimeiset hyvät pointit, jotka jaan ennen rättiväsyneenä sänkyyn kaatumistani, viimeistä kotiäitipäivää odotellen, ovat nämä:
- Naisten kroppa adaptoituu (eli kehittyy sopivasti ja on aika siirtyä seuraavaan treenimuotoon) 4-6 viikossa. Nopeammin kuin miehillä, hähää!
- Tyhjällä mahalla urheilu polttaa hyvin rasvoja – ekat 20-30 minuuttia. Sitten vaikutus kääntyy toisinpäin ja sinusta tulee läski. Puhumattakaan siitä, miten paljon rupee korpeemaan kun kropasta loppuu puhti ja alkaa oksettaa. Kandee siis syödäkin.
Ja minähän muuten söin. Pahimpaan nälkään jo kotimatkalla pari siivua sponsorin terveisiä,
Pågenin Oivallusta (oli hyvää) ja illalla väänsin vielä Insinöörin viimeistä työpäivää varten toimistolle vietäväksi
the porkkanakakun (on ihan sairaan hyvää, miksi se ei jää meille kotiin??).
