Mitä jätin kertomatta – tekstini sai aikaan aikamoisen palauteryöpyn ja monta ihanaa yhteydenottoa. Yksi heistä oli Ina Westman, jonka saatatte muistaa (minä ainakin muistan!) Inahdus -kirjablogista. Inahdus muuntui kolme vuotta sitten kokonaiseksi kirjaksi, kun Inan terapeuttinen kynä kirjoitti enemmän mitä blogiin mahtui. Syntyi Syliin, Inan esikoisteos, jonka hän halusi lähettää myös minulle löydettyään riveistäni yhtäläisyyksiä omiin kokemuksiinsa ja tarinoihinsa.
Voi pojat, miten tarkasti huomattu.
Syliin oli niin tuttu, että välillä tuntui melkein etten halua lukea sitä. Teki mieli laskea kirja käsistä, työntää pois ne muistot, joita olen aktiivisesti muutenkin työntänyt pois nykypäivän tunnelmista. Siinä kotiäidin pahimmassa kiirastulessa (heti neljän jälkeen iltapäivällä, tiedätte kyllä te jotka tiedätte) ei ole mitään muisteltavan arvoista; raskaudenaikaisia huolia en halua enää kantaa; ystävyyksien mutkat on jo siloiteltu. Luotaan työntävä tunne sai havahtumaan – enhän minä saa koskaan unohtaa näitä tunteita, sulkea pois tätä elämää. Niinpä jatkoin. Luin vaikeista synnytyksistä ja raskauksista, kotiäidin elämästä, keski-iän kriiseistä ja mielenterveysongelmista tarina kerrallaan, jokaiseen kertojanaiseen erikseen samaistuen. Harpoin Venlan, Miian ja Stiinan mukana hirvittävää vauhtia, elävästi jokaisen hetket tuntien, vaikkei niitä olisi koskaan minulle tapahtunut. Niin hyvin kirjoittaa Ina.
Samaistumisen ja valaistumisen määrä oli melkoinen. Kun ”oma tarina” on kirjana kansien välissä, sitä vihdoin ymmärtää miten rankkoja vuosia takana onkaan. Ja toisaalta miten paljon hyvää on edessä! Ihan kuten Ina mulle silloin meilissään lupasi, kirjassa on onneksi paljon toivoa ja ennen kaikkea selviytymistarinoita. Toki sivuilta löytyy myös monta synkkää kohtaloa, mutta nekin on tarpeen lukea. Ei se äitiys aina mene ihan niin kuin itsellä tai kaverilla (tai miten luulit sen menneen).
Jos äitiys on vielä sinulle vieras käsite, lue tämä. Syliin kertoo monella eri kerroksella, miten äärimmäisen hajottavaa, venyttävää, eheyttävää, voimaannuttavaa ja kaikkia muita ällösanoja äitiys on. Lapsettomalle lukijalle, vauvan äidille, tai jo isoksi kasvaneiden lasten isälle kirja antaa kymmeniä herättelyjä. Pakottaa empatiaan. Veikkaan, että kirjan lukeneet ihmiset eivät ihan yhtä herkästi arvostele puolituttuja äitejä vääränlaisesta kasvattamisesta, pintakuvan kiillottamisesta, liian monen lapsen saamisesta tai lapsen puuttumisesta.
Luulen, että itsekin aloin arvostamaan äitiyttä, omaani mukaan lukien, ihan eri tavalla. Oikeasti mietin lukiessani että vau miten upeita, vahvoja ja rohkeita naisia. Ehkä se mitä jäinkin kaipaamaan vielä, oli isän ääni. Isät ovat kirjassa passiivisia kärsijöitä tai aktiivisia väärän tekijöitä. Se on toisaalta ymmärrettävää, koska kirja on äidiltä äideille kirjoitettu. Sillä niinhän me naiset helposti isistä ajatellaan, omitaan itsellemme se kaikki elämän mullistus mitä lapsi tuo tullessaan. Kirja näyttääkin monelle isälle varmaan melko selkeästi, miksi se kotona odottava äiti on niin raivotar iltaisin..ehkä kannattaa sittenkin luetuttaa myös puolisolla.
Loppuun vielä kiitos Inalle. Ina kirjoitti minulle viestissään näin: ”olen antanut kirjaa sellaisille äideille, joista ajattelen että voisivat ymmärtää mistä puhutaan tai jopa saada kirjasta lohtua”. Kiitos Ina, ymmärsin, todella, ja sain lohtua. Ehkä paljon enemmän kuin sinä tai minä olisimme aavistaneetkaan. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, ruokaa tehdessäni ja lasten leikkiessä hiekkalaatikolla. Suljin viimeisen sivun onnellisena, ja ehkä hieman paremmin itseäni ymmärtävänä. Sitten tein vielä sen, mitä Inakin: luovutin kirjan eteenpäin ystävälleni, jonka uskoin ymmärtävän, ja ehkä saavan jopa lohtua.
Teille en voi kaikille lähettää kirjaa, vaikka haluaisinkin, mutta voin lähettää tiedon: menkää ja ostakaa, lukekaa ja ymmärtäkää. Saakaa lohtua ja antakaa armoa