Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Itsekkyyden aika on täällä – sinä itse hallitset omaa ruuhkaasi

Kaupallinen yhteistyö: Tuuma-kustannus ja Suomen Blogimedia


Sama virsi joka lauantai. Kymmenen jälkeen alan polkea paikallani. Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Puoleen päivään mennessä olen vihainen kun tuntuu että koko päivä on menossa ohi ja ikkunani tehdä jotain kivaa on menossa umpeen. En ikinä tiedä mitä se jokin on mitä haluaisin tehdä mutta fiilis on silti se etten sitä juuri nyt tee.

Tiedättekö?

On tosi tyhmää ärsyyntyä kauniina lauantaipäivänä kun edessä on oikeasti vielä koko viikonloppu aikaa. Mutta lauantaihin kohdistuu mulla valtavasti odotuksia, koska tuntuu että silloin on The mahdollisuus tehdä kaikkea sellaista, mitä en arkena ehdi.

Lauantai on mulle t ä r k e ä, koska arkeni on liian täynnä sekä itse rakennettuja menoja että muiden tuomia velvollisuuksia. Vastuu painaa sekä töissä että arjessa aika paljon ja lauantai on usein se päivä jolloin niistä voi hetkeksi paeta. Sunnuntai taas usein jo valuu sinne arjen puolelle kun ruokakauppatilauksia tehdään ja työkalenteria tarkistetaan – valmistaudutaan asioihin jotka on tehtävä.

Tätä taas eräänä lauantaina itkiessäni vessan lattialla päätin että hommaan on tultava loppu. Kukaan ei estä minua tekemästä kivoja asioita. Se olen ihan minä itse ja omat ajatukseni jotka estävät.

On aika ryhtyä itsekkääksi; miettiä aina etukäteen se yksi tai kaksi asiaa, jotka minä haluan tehdä ja sitten tehdä ne vaikka heti ekana. Jos haluan käydä salilla, menen sinne heti. Jos haluan kirjoittaa blogia, teen sen heti aamiaisen jälkeen kun kirjoitusvire on parhaimmillaan. Tämän yhden tekoni jälkeen mulla on ihan eri tavalla kiinnostusta ja energiaa valua lopun perheeni mukana siihen ihanan rentoon mitä seuraavaksi tehtäisiin -moodiin.

Kokeilin tätä männä lauantaina ja se toimi upeasti. Siellä salilla hikoillessani ja fiiliksen parantuessa mietin että tämä mun pitää nyt muistaa kaikkialla elämässäni. Olla itsekkäämpi, jotta jaksan olla muille kivempi. Tästähän minä olen sadasti jo kirjottanutkin: antanut ohjeita kuinka omaa työaikaa voi hallita, miten arkea voi tehostaa tai kuinka uran ja perheen voi yhdistää. Kaikissa on sama punainen lanka: Mieti mitä haluat ja tee sen mukaisia valintoja ja järjestelyjä.

”Hyvinvoinnin ajatellaan muodostuvan levosta, liikunnasta, ravinnosta, sosiaalisista suhteista, sekä itsensä toteuttamisesta. Litaniaan tulee usein myös mainituksi merkityksellisyyden tunne. Ole hyvä, saa suorittaa!”

Saman viestin kertoo myös ystäväni ja hänen kollegoidensa kirjoittama uusi tietokirja Ruuhkavuosiopas. Kirja on teoriaa, käytännön esimerkkejä ja helppoja tehtäviä yhdistävä opas kaikille, joiden elämässä on merkittäviä vastuita ja niiden kautta paletti täynnä. Omista vanhemmista huolehtiminen, järjestötoiminta, kunnianhimoinen urheiluharrastus päivätöiden ohella tai ihan vain se perinteinen lapset + muu elämä ovat kombo, jotka väistämättä aiheuttavat ruuhkaa – eli sitä että tekemistä on aina enemmän kuin aikaa.

Siinä ruuhkassa sukkuloiminen ei ole lainkaan mahdoton tehtävä, varsinkaan jos ottaa kirjan oppeja käyttöönsä.


Kirja tuntui minulle heti ensi hetkestä häkellyttävän tutulta. Ikään kuin olisin itse kirjoittanut sen!
Olen mm. vuoden verran pyörittänyt blogitekstiä otsikolla ”nainen – näin voit todella saada kaiken” ja Ruuhkavuosioppaan toisella sivulla sanotaan “tärkein sanomamme on, että voit saada ihan kaiken”. Kanavoimme selvästi samaa ajattelua näiden naisten kanssa! Koska kirjaa ei kuitenkaan kirjoittanut minä ja oma napani vaan kuusi ammattilaista, se on täynnä napakoita teorianpalasia, jotka tukevat keittiöpsykologimaisesti kerrottuja asioita. Keittiöpsykologialla en tarkoita, että asiat olisi sanottu jotenkin lukijaa aliarvioiden vaan sitä että teksti on sujuvaa, omakohtaista ja puhuttelevaa.

Ruuhkavuosiopas käsittelee tasapuolisesti elämän eri osa-alueita kuvaten ensin jokaisesta sen tyypillisen haasteen ja antaen sitten jonkin yksinkertaisen tehtävän, jolla omaa elämää voi tarkkailla ja löytää pienen muutoksen kohteita. Nämä tehtävät on ihan huippuhyviä! Erityisesti tykkäsin Aikavaras-harjoituksesta, Kotitöiden suosikki/inhokki-listasta, sekä parisuhteen Ihme-harjoituksesta joka avasi näkemään että isotkin muutostoiveet lähtevät tosi pienistä asioista.

Kirjasta ei löytynyt minulle kauhean paljon varsinaisesti uutta – ja se onkin sen kauneus. Ei taas uutta dogmaa seurattavaksi, ei arjen pikadieettiä jolla kaikki muuttuisi kuin taikaiskusta paremmaksi (olenhan jo kertonut että konmari vituttaa mua?) vaan se kaikki harkittu ja sitkeästi jatkettu järkeistäminen, jolla elämä sujuu huomattavasti helpommin. Tässä on yksissä kansissa se kaikki, napakasti ja käytännönläheisesti muistuteltuna.

Summaten voisin arvioida teitä lukijoita ajatellen että jos olette koskaan tykänneet mun köyhän naisen mentorijutuista töiden, arjen ja oman elämän yhdistämisestä (löytyvät muuten kaikki “pohdintaa” ja “ruuhkavuosibussin” tägin alta) tai Salamatkustajan Sadun vastaavista teksteistä, tulet tykkäämään tästä. Kirja kannattaa ottaa hyllyyn sinne Anna perhojen ja Aki Hintsojen viereen muistuttelemaan miten sitä omaa arkea voi tehdä pala palalta paremmaksi.

ruuhkavuosiopas alekoodi

Kirjan saa tästä linkistä 28€ hintaan suoraan Tuuman omilta sivuilta ja voit lisäksi koittaa onneasi arvonnassa!

EDIT: arvonta päättynyt. Arvon kaksi kappaletta kirjoja, toisen täällä blogissa ja toisen Instassa. Jätä kommentti perjantain 19.4. keskiyöhön mennessä ja minä arvon sitten heti lauantaina voittajat!

Siis sen jälkeen kun olen ensin tehnyt jotain sellaista, jota haluan.

Tekstin ensimmäinen lainaus on Ruuhkavuosioppaasta (Tuuma-kustannus), jonka kirjoittajat  ovat Laura Hannola, Julia Isoniemi, Johanna Kalliomäki, Linda Rautanen, Laura Rönnholm ja Riina Salmivalli.

Onkohan minusta kotiäidiksi?

Sain eilen hyvän kysymyksen Instan puolella:

”Jännittääkö tuleva arki kolmen lapsen kanssa?”

Tajusin kysymyksen nähdessäni etten ole missään kohtaa ajatellut tätä kolmen lapsen suhteen, vain yhden. Mua ei jännitä kolme lasta – vaikka ehkä vähän sitäkin olisi hyvä kelailla – mua jännittää se yksi. Vauva. Tai tarkemmin vauva-aika, taaperoaika, kotiäitiaika.

Kotiäitihommat ei varsinaisesti ole mulle kaikista parhaiten sopivia hommia.

Siinä on paljon ihanaa jota odotan ihan superisti: aikataulujen löystyminen, omien projektien työstäminen, blogihommat, kotona puuhailu – niin ja se vauva, tietysti. Ajattelen usein sellaista aamuyhdeksän hetkeä, jossa köllöttelemme valmiina uuteen päivään. Se oli aina mun lempparihetki. Muutenkin lapsen kasvun näkeminen on jotain niin arvokasta etten pystyisi siitä hevillä luopumaan.


Mutta sitten ajattelen myös sitä iltapäivän hetkeä kun pää hajoaa. Jossain kahden aikaan alan miettiä kuinka monta tuntia on siihen että Insinööri tulee kotiin, vaikka kuinka sitä en haluaisi ajatella.

Iltapäivisin olin jo aika tylsistynyt ja erityisesti väsynyt. Pahimmillaan myös katkera. Seison keittiössä ja mietin että taas mä täytän astianpesukonetta. Mä en kyllä nykyään muuta tee kuin täytä astianpesukonetta. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Moni saa arjen rutiineista turvaa ja mielihyvää, minä en. Tai saan, mutta vain silloin kun vastapainona on ollut säpinää ja menoa. Eikä tähän liity pelkästään vauvavuosi, kärsin nytkin samasta rauhattomuudesta. Kun takana on monta rauhallista, kotipainotteista viikonloppua urheiluineen ja ruokailuineen, alan polkea paikallani.

Että aina me vaan täällä kotona ollaan, eikö voitaisi tehdä jotain? Lähdetään vaikka Turkuun käymään!

Vauvan kanssa elämä on yhtä rauhallista kotonaoloa aamusta iltaan, vaikka sitä kuinka täydentäisi vauvamenoilla. Enkä ehkä näe itseäni tällä kierroksella ihan jokaisessa sormivärikerhossa mukana, niin kuin vielä Ykkösen aikana. Vauva tulee hyvällä tavalla mukaan jo täysillä pyörivään lapsiperhearkeen, mutta jääkö sieltä astianpesukoneen ja pyykkien välistä enää aikaa mun omille jutuille?

Ja mitä ne omat jutut edes on? Kun aikaa on yhtäkkiä paljon, tulee tilanteita joissa ei ole enää edes sitä hyödyllistä tekemistä jäljellä. Tylsyys ja tyhjyys ovat mulle niin hankalia! Yksinäisyys myös. Olen äitiyslomalla kokenut aina vaikeaksi saada riittävästi sosiaalista kanssakäymistä itselleni. Miten se onnistuu nyt kun oma viiteryhmä on pienempi?

En ehkä ihan solahda juuri esikoisensa saaneiden maailmaan. Muut kolmen lapsen äidit pyörittävät arkea kaikilla voimillaan (ja vähän päälle), sillä yleensä ne kaksi muuta ovat myös pieniä. Mitä tekevät 2+1 äidit, joilla on pari koululaista ja yksi kuolaava? Onko niillä keskenään mitään verkostoa, onko niitä lähellä?

Ideaalimaailmassa tekisin pari tuntia päivässä aikuisten hommia, niitä rakkaita päivätöitäni. Käyttäisin aivojani ja olisin hyödyksi muille. Ilman kuitenkaan oikeaa vastuuta! Tulisin ja menisin vain. Sitten palaisin kotiin, jossa ihana pieni odottelee ja joku muu on hoitanut arjen askareita.  Tapaisin paljon ystäviä ja aikaa jäisi silti vielä itselleni.

Hirvittävän ihanalta ja epärealistiselta kuulostaa!

Todellisuudessa pitänee miettiä vaihdetaanko tällä kierroksella nopeammin rooleja, minä töihin ja mies kotiin. Katsotaan sitä sitten kun tiedetään miltä se arki meillä näyttää.

Että joo, kyllä tässä taitaa sittenkin vähän jännittää.

Kuvat blogin kätköistä löytyneitä muistoja edelliseltä kotiäitikierrokselta.

Kohtuuttominta vanhemmuudessa olen minä

Huomenta rakas, nyt pitäisi jaksaa herätä. Älä potki. Tiedän että sua väsyttää vielä kovasti, tule, halataan. Ei saa silti potkia.

Joskus eniten rasittaa tämä kohtuuttomuus, vanhemmuuden epäreiluus. Että minuakin väsyttää ja minuakin harmittaa, mutta minun tehtäväni on silti tsempata sut ylös. Vaikka mitä keinoja keksin, ne lässähtävät. Etten osaa auttaa sinua tässä. Sinä et minua ärsytä, oma kyvyttömyyteni ärsyttää.

Hei ollaan aamujumppaa, leikitään vaikka… banaania tai apinaa.
Joo! Miten sitä tehtäis?
No en vielä tiedä, keksitään! Olisko vaikka näin..
Mä en halua olla apina!

Tunti. Siihen menee yleensä tunti että ollaan ulkona, myöhässä ja kiireessä. Tunti vaikka sen tekisi lempeästi, maanitellen tai tiukasti käskien. On niin epäreilua, ettei keinoista mikään toimi. On niin epäreilua, että päädyn olemaan ihan kohtuuton. Että huudan, sanon rumasti tai käsken olemaan itkemättä.

Kuka helvetti käskee olemaan itkemättä? Kenen lapsi joutuu menemään siskonsa luo itkemään kun äiti ei enää suostu lohduttamaan? Olen niin kohtuuton että sekin suututtaa. Päätän saman riidan aikana viidesti toimia itse paremmin. Ehkä tuo oli sittenkin oikeaa murhetta eikä uhmaitkua. Halaan aina välillä ja yritän tsempata meitä kumpaakin yhteiseen uuteen alkuun, ja silti epäonnistun.

Mene vaikka edeltä ja näytä miten hienosti osaat pukea.
Mut te ette sitten tule, sä sanoit että mä saan pukea yksin.
En sanonut, sanoin vain että mene edeltä.
Ette tule!

En minäkään jaksaisi pukea kenkiä, pestä hampaita, meikata. Ja silti se on pakko tehdä. Mulla on myös kesken jäänyt tarjous mielessä, väliin jäänyt urheilu harmittaa ja tuleva arki pelottaa. Tuskin tämä puolessa vuodessa mihinkään muuttuu, miten tässä pärjätään vauvan kanssa? Ja silti sinun väärään aikaan puettu haalari on se ongelmista pahin.

Se on ymmärrettävää, se on ymmärrettävä.

Kävitkö aamupissalla? No se meidän on kyllä pakko hoitaa. Avataan haalari ja otetaan hihat pois.
Ei oteta, se onnistuu tästä.
Ei onnistu, sun pippeli jäisi tonne vetoketjun alle.
Ei jäisi!

On niin kohtuutonta että kaikki mitä sanon tullaan käyttämään minua vastaan. Että fysiikan lait, minuutti sitten tapahtunut historia ja silmin nähty totuus käännetään toisiksi. On kohtuutonta, että minun tunteeni lepattavat ihan samalla tavalla kuin sinunkin mutta minun pitäisi muka osata hallita niitä.

On kohtuutonta että minäkin olen vain lapsi joka on opetellut kätkemään niistä edes osan, on ihan kohtuutonta että minun pitää samalla vielä opettaa sinuakin vaikka minäkin sain liian myöhään unta. Vanhemmuudessa raskasta on jatkuva aikuisuus.

Tänään mennään aikaisemmin nukkumaan, sun pitää saada enemmän lepoa rakas.
Ei mennä.
Mennään, kokeillaan vaikka yhdeksältä saada unta.
Ei kun seitsemältä.

Kaikista epäreiluinta on se että tämä on kaikki vain ja ainoastaan minun ja meidän syytämme. Sinä et tee mitään väärin, kuulethan, et yhtään mitään. Olet vain lapsi.

Lapsi jolla on normaalin tahtoiän lisäksi univelkaa, koska sen vanhemmat ei jaksa johdonmukaisesti ohjata sinua oikeaan rytmiin. Yhteiskunnan sanelemaan rytmiin siis, siihen joka on vastoin luonnollista rytmiäsi. On kohtuutonta ettemme varaa tähän aikaa kunnolla, pysy minuuttiaikataulussa ja aseta lempeitä mutta jämptejä rajoja. Herää viikonloppuisinkin seitsemältä jotta saisit kasvaa yöllä leposi aikana. On kohtuutonta, että ihmisen joka ei luonnostaan elä niin pitää siihen vanhempana ryhtyä.

No niin, menkääs te sisään niin minä siivoan nämä lumet äkkiä. Tuosta, avaan sulle oven.
Eiiiiii miksi just MUN hanskaan menee luntaäääääh!

…..TTTUUUUUUU mä en jaksa enää! NYT SISÄÄN!

valeäiti blogi

Vanhemmuudessa on epäreilua se että se on aina vanhemmalle epäreilua. Lapsella on oikeus ja syy kiukutella, näyttää tunteet, elää. Ja sinun tehtävä on se kestää, tsempata ja kasvattaa vaikka kuinka itseä väsyttäisi. Olla sopivasti kuitenkin jämäkkä tietyissä kohdissa. Salaisissa kohdissa, joita kukaan ei sinulle kerro. Sinun on vain se tiedettävä, vaikka et ole siihen koulutusta saanut.

Kohtuuton vaatimus.

Minä olen vanhemmuudessa epäreiluinta. Etten kertakaikkiaan osaa hoitaa tätä paremmin vaikka tiedän. Minä olen kohtuuttominta. Että läksytän kaikia muita, jotka menettävät hermonsa lapseni kanssa. Sanon puolisolle että sun pitää tätä jaksaa, ei se pahuuttaan kiukuttele. Jeesustelen kuinka on vain ymmärrettävä että toinen on väsynyt ja että se on meidän syytä sekin. Aikuinen tekee aina kiireen, ei lapsi.

Ja sitten se olen minä joka huutaa ttua etupihalla niin että koko lähiö raikaa.

On kohtuutonta ettei se lempeys sitten kuitenkaan riitä, ettei teoria kanna käytäntöön. Ettei kukaan kerro milloin pitää asettaa rajoja tiukasti ja milloin ottaa vielä kerran syliin. Että sen kaiken jälkeen olemme niin myöhässä että auton lumet ovat sulaneet uudestaan kiinni ja minun hanskaani menee lunta kun siivoan sitä. On kohtuutonta että luminen hanska on meistä jokaiselle ärsyttävää mutta vanhempana siitä ei saa enää valittaa.

Kato! Mä näytän ihan Marcukselta ja Martinukselta tänään, eikö!
Joo, näytät! Kivaa, sattumalta tuli sellaiset vaatteet!
Mä en halua näyttää Marcukselta ja Martinukselta.

Miten pieni oletkaan vielä siinä. Niin riipaisevan söpö, pieni, väsynyt. Täynnä tahtoa ja elämää ja soviteltavia käytäntöjä. Halataan, vielä kerran. Rakastan sua ihan hirveästi.

Huomenna on taas uusi päivä.