Olin tänään tosi hyvä vanhempi

Me oltiin tänään tosi hyviä vanhempia ja se tuntuu todella hyvältä.

Jos vanhemmuudesta julkaistaisiin verotietoja, meistä kerrottaisiin siellä tänään! “Kettusilla kotona erinomaisen hyvä koko perheen keskustelu sunnuntaina 22. marraskuuta” Olin toki saman päivän aikana myös väsynyt ja vähän laiska vanhempi, joka nalkutti ruutuajoista mutta ei kuitenkaan itse tehnyt mitään sen ihmeellisempää, ja joka olisi ruokkinut lapset pakasteruoalla jos pakkaseen olisi joku ostanut jotain ruokaa. Se oli sitä perusvanhemmuutta se.

Tulen kuitenkin muistamaan tästä päivästä sen, että yhden tunnin ajan olin ihan sairaan hyvä vanhempi, Insinöörikin oli. Saimme yhdessä selvitettyä koululaiskiemuraa, joka on pyörinyt umpikujassa viikkoja. Nyt päästiin ekaa kertaa jonkun logiikan äärelle sinnikkäällä ja rauhallisella keskustelulla, jossa kaikki kuunteli toisiaan. Mikään ei vielä ratkennut, mutta se tunne kun pääsi omasta ärtymyksestä yli ja jaksoi avata rehellisesti mitä mieltä itse on ja sanoittaa kärsivällisesti myös lapsen ajatuksia – best!

Näitä vanhemmuuden hyviä hetkiä on nykyään jotenkin helpompi huomata kuin ennen. Sitä on ehkä sen sentin verran armollisempi itselleen, että osaa paremmin erottaa millä on väliä. Enää en oikeasti laske alisuoriutuneeksi vanhemmuudeksi sitä että lapset eivät käyneet ulkona illalla tai mittaa vanhemmuuden menestykseksi että lapset söi porkkanaa ja pelasi illalla kasvattavaa lautapeliä.

Ei nekään asiat tapahtuessaan huomaamatta jää mutta niiden painoarvo on kutistunut tosi pieneksi näiden isompien onnistumisien rinnalla, ne pienet hyvät ja huonot hetket jotenkin vain haihtuu pois isojen tieltä. Kun on aika pysähtyä jonkun ison äärelle niin sitten pysähdytään. Ruoat ja lautapelit saa silloin odottaa.

Tunnetaidoilla on väliä, itsetuntemuksella ja -luottamuksella on väliä, suhteella itseensä ja muihin on väliä. Tänään me onnistuimme noissa, ja se tuntuu ihan sika hyvältä.

Mikä parasta, joskus sitä onnistuu tekemään hyvin vähän krapulaisenakin.

Toivottavasti te muutkin huomasitte tänäänkin olevanne ihan vanhemmuuden A-luokkaa!

Auta vastuunkantajaa relaamaan, ei se itse sitä tekemistä lopeta

Mä olen miettinyt tätä usein, joten ehkä se on syytä kirjoittaa auki: voisitko juuri sinä auttaa vastuunkantajaa joskus relaamaan?

Olen itse sellainen, että tykkään hirveästi edistää asioita. Mulle on ehkä määritelmällisesti tärkeintä että asiat etenee – oli se sitten ulos lähteminen, projekti tai elokuva. En tahdo kestää sivupolkuja, auki jääviä asioita, turhaa työtä, rutiininomaisia toistoja ja sitä että asiat liikkuu hitaasti.

(Olipa muuten hyvä idea haluta monen lapsen äidiksi!)

Tämä piirre on vahvana erityisesti töissä. Jos näen jonkun asian, jonka voisi tehdä, teen sen. Siihen menee minuutti tai kaksi, sitten se on hoidettu ja pois työlistalta. Upeeta! Olen tyytyväisin elämääni silloin kun olen saanut tehdä kaikenlaista ja ihaninta olisi jos se työlista olisi aina ajan tasalla, ei mitään tekemättömiä töitä näköpiirissä.

Ja sitten sinne tyhjälle listalle tulisi joku uusi homma jonka saisi heti tehdä! Oh!

Olen eteenpäin pyrkivä kaikessa mitä teen, vaikka en aina tajua olevani sellainen. Olen vain sisään rakennetusti valmiiksi saava veturi. Se ei ole aina hyvä piirre, mutta erityisesti työelämässä se on kyllä aika ässää! Olen ihan sairaan tehokas, mutta en ylitunnollinen; aikaansaava ja tavoitteellinen, mutta en perfektionisti. Päämäärätietoinen mutta yleensä silti muille armollinen. Ajattelen vain että jos huomaat että jokin on vialla, korjaa se. Jos huomaat että jonkun asian voi tehdä, tee se!

Vien tuosta mennessäni nuo roskat, laitanpa samalla astianpesukoneen päälle, soitan tämän puhelun vielä ja hei nyt kun näen sut niin muistathan sen keskiviikon tapaamisen?

Inhoan sitä että tämä eteenpäin vievä vahva voima niputetaan hieman naureskellen, säälien tai dissaten suorittamiseksi, vaikka itsekin sitä sanaa käytän. No se on semmonen suorittaja, tiedäthän. Joo, tiedän! Ne tyypit rakentaa aivan helvetisti asioita ja saa muutkin mukaan vauhtiinsa, vitsi ne on hyviä!

Suorittajat, veturit, innostajat ja edistäjät on super tärkeitä kaikissa projekteissa. Elämässä. He on niitä jotka keksii ekat käytännön asiat jolla edistää projektia huomenna, ehdottaa illanistujaisia, vie juoksulenkille, organisoi yhteisen lahjan sankarille. Samat ihmiset ovatkin usein myös maailman avuliampia, paatuneita oppaita kaikille jotka sattuvat kysymään tai vaikka eivät vielä ehtisi kysyäkään.

Se on sellaista että näkee ystävien chatissa keskustelun johon voisi hyvin osallistua, ottaa kantaa, tai vaikka kannustaa, eikä millään osaa olla kirjoittamatta niitä vastauksiaan vaikka juuri nyt ei todellakaan olisi aikaa mutta vitsi kun mä tiedän ratkaisun just tohon mihin toi pyysi apua!

Nyt palaan siihen pointtiini, koska tämä kirjoitus on vaarallisesti eksymässä sivupoluille ja se ahdistaa minua niin että meinaan jättää koko tekstin kesken. Täytyy puskea tämän loppuun kun kerran aloitin.

Nämä vastuunkantajat ottavat vastuun tosi usein jopa huomaamattaan ja niin nopeasti etteivät ehdi itseltäänkään kysyä “ehtisinkö  tai jaksaisinko sittenkään”. Siksi he tarvitsevat muiden apua.

Mä hoidan kyllä – tyypit pitää pakottaa siirtymään joskus sivuun, lepäämään vähän. Niille pitää sanoa että älä sinä tule taas tänne meitä kuskaamaan, me tullaan hakemaan tällä kertaa sut. Niiden puolesta pitää kysyä että voisinko minä hoitaa sen lahjan tällä kertaa? Ja joskus niille pitää oikeasti sanoa että et nyt hoida tätä, sulla on liikaa. Anna minä teen.

Koska tosi helposti sitä jumahdetaan niihin rooleihin. No se Jukka nyt aina siivoaa keittiön illalla, se varmaan ihan nauttii siitä. Äitihän nämä jouluruoat aina hoitaa. Satu kuitenkin jeesaa jos kysyn sitä. Hanne tulisitko sä tähän projektiin kun tiedän että sä saat sen tapahtumaan?

Yleensä siinä vaiheessa kun hommia edistävä, vastuita kasaava – sanotaan sitten vielä se suorittaja – sanoo itse että hei en mä ehkä oikeasti kyllä oikein ehdi tai jaksa, ollaan jo aika pitkällä ja lepoa olisi tarvittu jo pari kuukautta sitten.

Minun ja muiden kaltaisteni ympärillä ei riitä ihmiset, jotka auttavat kyllä kun pyydetään. Tarvitaan ihmisiä jotka auttavat vaikka ei pyydetä ja ihmisiä jotka oikeastaan pakottavat antamaan auttaa vaikka se suoraan kiellettiin.

Mihin sitä kissa karvoistaan tai tekijä maaliviivoistaan pääsisi, ellei muut pakota?

Joten FYI Satu, tämä oli sulle. Kiellän sua tekemästä enää mitään Myynninmurtajiin liittyvää tänä vuonna. Adios!

Kuva: Aino Heininen @ainnomaria

Jos pysähtyy kuuntelemaan itseään, saattaa huomata olevansa ahdistunut

Pidin eräänä viikonloppuna pienen somevapaan ja ajattelin että tulee ihana, rento viikonloppu perheen kanssa. Tulikin ahdistus, ihan puskista.

Perjantai-iltana alkoi tuntua oudon tunkkaiselta ja harmaalta, lauantaina sain jo silmät märiksi joka kerta kun pysähdyin vähäksi aikaa kuuntelemaan itseäni. Sydän hakkasi keskimääräistä kovemmin, huulet turtuivat, päätä särki ja ohimoiden ympärillä tuntui aina välillä pakottava verenpaineen panta. Henkistä joustoa ei ollut lainkaan, pienikin vastoinkäyminen tai kina lasten kanssa oli ihan liikaa ja yhtäaikaiset äänet sai stressikerrokset ihan kattoon.

Laittakaa nyt se musa pois ja olkaa kaikki hetken hiljaa! Hemmetti, onpa tuttuja ahdistuksen tunteita. Mutta miksi?

liplap Itselläni ahdistus on siitä inhottava kaveri ettei siihen oikein koskaan ole mitään suoraa syy-seuraus-suhdetta. Olisi tavallaan mahtavaa tietää, että joo tämä nyt tuli kun oli niin rankka viikko tai aivan selvää kun ollaan nukuttu huonosti. Mutta kuten yleensä, nytkään ei ollut juuri mitään yksittäistä isompaa asiaa jonka voisin bongata ja jota voisin käsitellä – sillä se ahdistus sitten myös helpottaisi.

Ajattelen että olisiko tässä sama kuin siinä miten usein ihminen uupuu ja romahtaa vasta kriisin jälkeen. Sykkii projektin valmiiksi, muuttaa omakotitaloon tai rämpii läpi suuren sairauden ja vasta hetkeä myöhemmin voimat loppuvat niin ettei voiveitsi pysy kädessä.

Voiko ahdistuksessa olla sama?

Ahdistuksen ja paniikin tunteet on inhottavia. Ahdistus tai paniikkikohtaus on tila jossa lievimmillään vain ketuttaa, pahimmillaan yrittää oksentaa kun pelottaa niin paljon ja pelkää pyörtyvänsä.

Se on harmaata oloa ja rauhattomuutta. Syvään hengittämistä vaikka se ei tunnu auttavan. Tekisi mieli tehdä jotain tunteen poistaakseen mutta kun ei tiedä mistä on kyse – keho on täynnä kulmattomia, nimettömiä tunteita joista on vaikea saada kiinni ja joita hädintuskin edes rekisteröi.

Yritin silti tälläkin kertaa. Heti ensin kerroin tilanteesta Insinöörille, sanoin ääneen että nyt on joku outo ahdistus taas, mulla on huono olla. Hän osasi olla kysymättä “mikäs nyt” sillä tietää etten tiedä. Sitten halasimme, koska halaus ihan fyysisesti vähentää ahdistuksen oireita, erityisesti sellainen tiukka hermostolle viestivä ote.

Sitten menin lenkille, luontoon, ilman kuulokkeita ja ilman kaveria. Yritin kuunnella mikä mulla tällä kertaa on.

liplapEi se lenkki mitään maagisesti poistanut. Se kyllä auttoi listaamaan pieniä asioita, jotka eivät itsessään väräytä melkein mitään, mutta joiden yhteissumma voisi aiheuttaa pientä värinää.

Kevät. Miten jatketaan hoitovapaan kanssa?
Tulevaisuus, laajemmin. Miten maailma muuttuu, entä talous?
Korona. Väistämättä se on jossain mielen perukoillla. Sairastummeko me, sairastuuko muut rakkaat?
Työt. Onko niitä jatkossa, tai onko niitä nyt liikaa? (Uskon että “on ja ei”)
Kasvatus. Osaammeko tämän? Minkälaista olikaan pienempien uhma?
Viikonloput. Taas aivan samanlainen lauantai. Samaa joka viikko ja joka viikko se sama pettymys kun meidän viikonloppu ei ole se mitä kaikilla muilla tuntuu olevan. Ei ole ulkoilua ja pullanleivontaa seesteisen siistissä kodissa vaan napinaa, sotkua ja sohvalla valuvia lapsia jotka ei tee tai halua tehdä mitään.
Yksinäisyys.

Tuo viimeinen kolahti vähän. Tajuan olleeni viime kuukausina välillä yksinäinen. Olen tosi kiitollinen että on Insinööri ja lapset ja ihana perhe, ja viikottainen lenkkiseurani on ollut aivan korvaamatonta. Mutta sellaista ystävien seuraa, sellaista että joku haluaa olla juuri minun kanssa ja viettää hauskaa aikaa, sitä on ikävä. Tarvitsen sitä enemmän kuin mitä korona ja elämäntilanne sallii.

Siksi kai työt ovat olleet taas minulle niin tärkeitäkin. Työtä tehdessä ja kotona puuhatessa saa saavutuksen tunnetta, luomisen iloa ja tekemisen meininkiä. Ne harhauttavat hyvin siitä ettei saa tarpeeksi sosiaalista kontaktia.

En tiedä mitä tällä tekstillä tai tällä ajatuksella tekisin. Oloni on ihan fine, ja juuri tällä hetkellä ihan tosi hyväkin. Tiedän aika hyvin oman oloni eri asteet ja tiedän milloin pitää hakea apua, nyt ei ole se hetki. Tämä on enemmän sellaista aaltoilua jonka voi aiheuttaa sää, unet, PMS tai krapula ja joka menee ohi. Pitää vain antautua: todeta että jaa, nyt ahdistaa ja odottaa että se menee ohi tai että ymmärtää mistä on kyse. Halata ja nukkua, elää terveellisesti (sokeri, alkoholi ja kahvi voivat pahentaa ahdistuksen oireita) ja kuunnella rohkeasti: miltä tuntuu?

Ohi se kyllä menee. Ja jos ei mene, menen lääkäriin tai suoraan terapiaan, niin kuin ennenkin.

 

Tämän tekstin julkaisuun mennessä oli ratkottu hoitovapaa-asiat, ystävien seura ja viikonloppujakin. Helpotti!

Lue myös: