Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Muistin väärin – minähän olen nyt onnellisimmillani

Olen viime viikot miettinyt analyyttisemmin omaa henkistä tilaani, joka on tosi hyvä. Jollain tavalla olen rauhallisempi ja seesteisempi kuin aiemmin. Niin ei pitänyt olla, sillä olin itse itselleni kertonut että vauva-ajat eivät sovi minulle ja että olen onnellisempi kun lapset ovat isompia.

Ennen kuin Kolmonen syntyi, olin pääsääntöisesti aika kireäksi viritetty. Syynä on osittain perusluonteeni, olen kireä, hah! Tarkoitan että olen aika paljon kaikkea. Tykkään olla menossa ja häsätä ja tehdä ja suorittaa. En ole koskaan ollut hyvä vain heittäytymään sohvalle olemaan, enkä tarkoita tätä rivien välisenä kehuskeluna. On oikeasti aika dorkaa suorittaa elämäänsä aamusta iltaan.

Minä en ole osannut vain olla, koska en ole ollut tyytyväinen olotilaani. Sohvalle on paha heittäytyä vain olemaan, jos ei halua pysähtyä kuulemaan miltä tuntuu.

Tyytymättömyyteni ei ole ollut mitään syvää oman elämän vihaamista vaan sellaista mikä syntyy kun tekee asioita joita luulee olevan pakko tehdä sen sijaan että miettisi mitä haluaa tehdä. Tästä olen useasti kirjoittanutkin, eli tiedostan ongelman, mutta vaikeaa se on korjata.

Kun olen ollut tyytymätön yleisesti, olen keskittynyt tekemään esimerkiksi työni niin hyvin kuin voin, suorittamaan sieltä itselleni hyvää oloa. Sitten kun on paljon töitä, ei ehdi tehdä jotain sellaista mitä haluaisi tehdä kunnes alkaa jo kyseenalaistaa mitä se edes oli mitä halusi tehdä. Ehkä urheilu, sehän on ihmiselle hyväksi? Pitäisi lenkkeillä enemmän!

Syntyy arvojen ja ajankäytön loputon ristiriita, joka ajaa tekemään vielä vähän enemmän jos sinne väliin vaikka tupsahtaisi jotain mistä nauttii.

Konkreettisemmin niin että kun tulin töistä kotiin ehkä ruokakaupan ja tarhan kautta, aloin suorittaa sitä arkielämääni. Mietin mitä tänään ehtii tehdä – blogia, urheilua, ystäviä vai kaikkea? Kiirehdin niitä tekemään arvellen että sitten on parempi olo kun tekee jotain mitä itse haluaa. Yleensä kuorrutin tämän toki sähköpostien vilkuilulla ja instan päivittämisellä.

En voinut pysähtyä kuulostelemaan olotilaani kun kaikki energia meni täysillä paahtamiseen, jotta löytäisi jonkin tekemisen kautta rauhan. Läsnäolo oli koomassa ja unohti tulla meille. Ajoittain tämä oma tyytymättömyyteni on ollut sitä luokkaa, että sain lievän paniikkikohtauksen kun käskettiin hengittää silmät kiinni ja keskittyä hengittämiseen.

Tämä nyt on tietysti täysin liioiteltua enkä minä oikeasti noin huonosti ainakaan päivittäin voinut, mutta selvennän tällä eroa nykytilaan. Sillä nyt olen pääosin siellä ihan toisessa äärilaidassa. Osaan pötkötellä sohvalla vallan mainiosti myös silloin kun puhtaat kahvikupit ovat jo loppu ja pyykit kolmatta päivää lattialla. Jaksan tehdä läksyjä isompien kanssa vilkuilematta samalla kännykkää (no, joskus ainakin). Nautin tyhjistä viikonloppuaamuista vaikka pölyt pyörii jaloissa Kolmosen syötävänä.

Koska tiedän että ehdin tehdä nämä kaikki jutut sitten vaikka seuraavana päivänä, aika ei vain mystisesti lopu yhtäkkiä kesken.

En minä mitenkään valaistunut ole tai muuttunut vauvan myötä paremmaksi ihmiseksi. Ehdin vain nyt kerrankin riittävästi huomata ja tehdä sitä kaikkea mitä haluan tehdä – liikkua, katsoa telkkaria, kuunnella äänikirjoja, kirjoittaa, valokuvata, siivota ja tehdä ruokaa (näitäkin todella haluan välillä tehdä).

Valeäiti vauvavuoden onnea

Nyt kun perhe tulee illalla kotiin, mulla on oikeasti kaikki tehty, sisälläni ei välky mikään nyt äkkiä ovesta ulos ja tee jotain kivaa -valo, koska olen jo tehnyt kaikenlaista kivaa.

Tajuan,  että vaikka näinä vuosina olen toki väsyneempi kuin koskaan ja päivät vauvan kanssa ovat välillä raastavia, tylsiä ja kuormittavia, olen silti vauvavuosina ollut itse asiassa onnellisimmillani. Olen unohtanut täysin sen kuinka ihanaa myös kahden ihan pienen kanssa oli ja kuinka onnellisuuteni oli silloin pysyvästi korkeammalla.

Enää herää kysymys että mitenhän ihmeessä tämä taika pidetään yllä kun vauvasta tulee taapero ja aikakäsitteeni muuttuu taas, tai kun palaan joskus töihin. Menen sitä nyt miettimään sohvalle.

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Lue lisää

Pitää puhua myös tuntemattomille, tai ainakin minä toivoisin sitä

Tiedättekö sen hetken, kun kohtaatte tuntemattoman ihmisen ja yritätte vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa (huvin vuoksi tai pakon edestä), mutta toinen ei vain vastaa mitään? Kasvoillaan on vain tonnin setelin ilme joka ei kutsu tutustumaan tai edes jutustamaan? Ja sitten hiljaisuus.

Matkustaja lähestyy, katsoo vaunujani ja minua, katsoo pois. Sanon heti ”mahtuukohan siitä?” ja elehdin hymyillen sen merkiksi että teen kyllä parhaani että mahdut ja siirrän vielä tarvittaessa. En saa vastausta, hän ohittaa vaunut ns. kylkiluisulla vaivalloisesti.

Tavallaan ymmärrän sen tyhjän katseen, olen joskus itsekin se tyyppi; ajatuksissani, väsyneenä tai varuillani. En haluaisi olla se tyyppi mutta ympäristöni myös sallii sen, kulttuurimme hyväksyy mykän katseeni ja metrin välit bussipysäkillä. Annamme toisillemme tilaa varmuuden vuoksi niin kauan että lopulta kukaan ei yletä muihin ja moni on vähän yksinäinen.

”Anteeksi, voinko ihan pikkasen pyytää siirtymään kun täällä takanasi on nämä vaunut ja reppusi osuu tuohon kuomuun, ettet vain jää niihin solmuun?” Hän siirtyy askeleen sanomatta mitään, mutta en voi olla ajattelematta että se oli aika vihaisen tuntuinen katse.

Redi weekday

Usein kiva pieni keskustelu syntyy pienellä vaivalla. Eilen päätin aloittaa rupattelun vanhemman pariskunnan kanssa jotka hymyilivät Kolmoselle, vaikka pelkäsin että ylitän ehkä jotkin sosiaaliset rajat. He olivat juuri katsoneet minua ja vauvaani ystävällisesti hymyillen. Heidän väläyttässä sen kahden sekunnin hei-hymyn, jonka toivotaan riittävän, palautin saman pienen hymyn ja katsoin taas vauvaani. Huomasin naamalleni asettuvan sen tonnin setelin ilmeen.  Olin ilmeetön, välttelevä, hiljainen.

En siksi etten olisi halunnut puhua tai koska olisin ujo vaan siksi että oletin heidän haluavan olla ihan rauhassa. Vaikka he siis juuri katsoivat meitä hymyillen.

Onneksi tajusin tämän ja tulin järkiini, koska meillä oli ihan todella mukava vartin jutustelutuokio joka piristi kovasti omaa junamatkaani.

”Pakko kysyä, mistä toi takki on? Tosi kiva!”

Nyt kun aloitin taas lastenvaunujen kanssa matkaamisen olen joutunut enemmän puhumaan ihmisten kanssa, sillä tilaa pitää joskus pyytää, välillä apua ja joskus jopa anteeksi. Olen ollut hämmentynyt siitä että joskus en saa takaisin mitään vastausta, sanallista varsinkaan.

Toisaalta olen ollut super iloinen kun joskus vaunupoterossamme on syntynyt niitä spontaaneja takkikeskusteluja. Ilahduttaa ihan mielettömästi joka kerta kun joku puhuu minulle tarpeettomasti, siis sanoo jotain mikä on tarkoitettu vain kivaksi kommentiksi tai ihan oikeasti vain tilan täytteeksi. Säästäkin on minusta kiva puhua sana tai kaksi bussissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa musta on jos joku oikeasti lähestyy tutustuakseen, se on harvinaista herkkua se!

”Hei en ole nähnyt sua ennen täällä kentän laidalla, oletko Kakkosen äiti?

Kuten arvata saattaa, olen itse tosi sosiaalinen mutta en mikään amerikkalainen small talk kuningatar minäkään. Ahdistun monesta sosiaalisesta tilanteesta ja usein olen mieluummin hiljaa. En halua tunkea itseäni ryhmän keskelle mutta voi pojat olen edelleen onnellinen siitä futiskentällä annetusta käden ojennuksesta, vaunujani kantaneesta rouvasta ja takkikeskusteluista pimeässä aamussa.

Kun joku lähestyy minua hymy huulilla ja avoimin mielin, palautan sen yleensä takaisin vähintään yhtä ystävällisellä asenteella.

Kirjoitin kolme vuotta sitten tekstin Ujo lapsi on fiksu, jossa kerroin että minua harmittaa ujojen lasten patistelu, että kyseessä on mielestäni enemmän huono tilannetaju ja puutteellinen lapsen kohtaaminen. Olen edelleen samaa mieltä mutta huonojen kohtaamiseni keskellä olen miettinyt, pitäisikö meidän sittenkin vähän enemmän rohkaista itseämme – myös lapsia – vähemmän varautuneeseen suuntaan?

Minua on alkanut surettaa aikuisten ajoittainen tylyytenä näyttäytyvä varautuneisuus ja huomaan kaipaavani en nyt ihan amerikkalaista mutta sellaista vähän reippaampaa kulttuuria jossa muille puhutaan takaisin jos he puhuvat sinulle ja voidaan jopa itse aloittaa keskusteluita.

ping helsinki kokemuksia

Pohdin tätä Valeäidin Facebook-sivulla ja sain hirveän viisaita kommentteja. Tiivistän joukon viisauden tähän:

Ujo saa olla, mutta käytöstavat pitää löytyä.

Hyviin käytöstapoihin kuuluu se että toiset otetaan huomioon, heidät nähdään ja heidät kohdataan. Vastataan hymyyn, tervehditään takaisin, puhutaan lapselle suoraan. Ei patisteta ketään mutta näytetään esimerkillä, että muutamaan sanaan on aina varaa – erityisesti jos tilanne sitä vaatii, kuten bussissa yllä.

”Tarvitsetko apuja niiden vaunujen kanssa? Katsoin tuolta kaukaa että nämä rappuset näyttää ihan kamalilta niin ajattelin tulla avuksi”

Ujo saa olla, mutta sen taakse ei voi piiloutua, kääriytyä sen tuomaan kuoreen ja luoda siitä itselleen persoonallisuutta. Samoin kuin reilusti ekstrovertti ihminen ei voi aina höpöttää toisten päälle ja sanoa että mä kato oon tämmönen että mä vaan puhun ja puhun. Toinen joutuu pinnistämään, että puhuu riittävästi, toinen että malttaa kuunnella. Se on osa sosiaalista silmää, hyvää käytöstä ja kivaa kanssatallaajan roolia.

Uskon että meille olisi kaikille kivempi olla ja asua täällä jos jaksettaisiin puhua ylimääräiset sata sanaa päivässä vieraille.

Uskon myös että osa varautuneista voisi hyvinkin olla luonnostaan vähän puheliaampia jos ympäristö esimerkillään siihen rohkaisisi, myös lapset. Jos vaiteliaisuuden kulttuuri saa jopa kaltaiseni moottoriturvan häveliäästi hiljentymään, voin vain kuvitella kuinka tehokkaasti puhumatta jätetyt small talkit vaientaa vähän vielä rohkeutta hakevan lapsen.

Ei saa puhua tuntemattomille on ihan hyvä ohje jos kyseessä on pimeä sivukuja tai lapsi on yksin ja vieras lähestyy. Mutta kyllä toivoisin joskus että pitää puhua myös tuntemattomille olisi toinen ohjeemme.

Toinen kuva: Rabbit Visuals vuoden 2017 PING Helsingistä. Minulla ei tonnin seteli vaan ”hmm, mielenkiintoista, kerro Katja lisää” – ilme.

Kuinka rahamme (ja sen puute) diilataan vanhempainvapaalla

Minulta on usein kysytty, kuinka jaamme Insinöörin kanssa raha-asiat vanhempain- ja hoitovapaiden aikana joten tässä tulee! (Toinen toiveaihe olisi ”kuka teillä jää kotiin lasten kanssa” mutta koska en tiedä vielä lopullista vastausta siihen en vielä vastaa, periaatteena että mieluummin kummatkin!)

Meillähän on mahdollisimman helppo tilanne: a) olemme hyvätuloisia ja b) tulomme ovat lähes täysin samankokoiset. Meillä ei kummallakaan ole kallista harrastusta, tai muita vain itseemme liittyviä menoja. Ostamme itsellemme aika vähän ja olemme monesta kulutuskohteesta samaa mieltä. Meillä on paljon vipuja kuten lainanlyhennys ja hyvät työpaikat. Toisin sanoen, meillä on paljon vapautta, joustoa ja mahdollisuuksia joista olemme myös perin kiitollisia.

Näillä lähtökohdilla voin siis kertoa mahdollisimman tasa-arvoisen ratkaisumme joka on helppo tehdä ilman vaikeita keskusteluita: (Melkein) kaikki puoliksi!

Olemme jo lähes seurustelumme alusta, viimeistään ensimmäisestä yhteisestä asuntolainasta alkaen tehneet niin että kummallakin on omat rahat mutta lisäksi meillä on yhteinen taloustili (kulkee nimellä ruokatili), josta maksetaan yhteiset juoksevat kulut. Aluksi sinne meni vain muutama hassu satanen kummaltakin ja sillä ostettiin oikeasti vain ruokaa.

Sitten alkoi neliöt lisääntyä ja kenkien määrä eteisessä räjähti – kymmenessä vuodessa meille on syntynyt kolme lasta ja satoja uusia kulueriä. Ruokatili on joutunut äärimmäiseen kulutukseen kun sieltä on alettu maksaa myös ne kaikki haalarit, harrastukset ja tossut ja tilin saldo menee siksi usein vahingossa miinukselle. Kummankin sinne tallettama summa on kasvanut, varmaankin tuplaantunut.

Fiksuinta olisikin jo siirtyä siihen että kaikki rahat on vain yhteisiä, mutta toimimme edelleen niin että kumpikin maksaa palkastaan 50% asuntolainojen kuukausieristä (joita on nyt jo kolme, jännästi nekin kasvaneet), autosta ja sitten sen ruokatilin. Se mitä jäljelle jää, on omaa ja sen saa haluamallaan tavalla kuluttaa, sijoittaa tai säästää.

Siis jos jotain jää. Nyt tämän vuoden ajalta keskustelu on ollut lähinnä ”onko sulla jollain tilillä rahaa” kun olemme maksaneet tuhansia ja tuhansia euroja pihajuttuja ja viimeisiä talon laskuja (muuten: kaikki talon rakentamiseen liittyvät asiat löytyvät tästä taloprojekti -osiosta).

Isommat, yllättävät laskut maksaa yleensä se jolla on silloin rahaa ja tasaamme ne noin kahdesti vuodessa pienen tilitapahtuma + excel harjoituksen jälkeen. Tämän voisi jättää tekemättäkin sillä ne menevät usein aika lähelle toisiaan mutta mielestäni siinä on aika helppo riidan paikka kun kumpikin kokee maksaneensa toista enemmän. Helpompi olla tässäkin loogisen puolittava.

Nyt olemme syyskuusta lähtien olleet tilanteessa jossa minun tuloni ovat laskeneet merkittävästi. Palkkani on paljon pienempi jo vanhempainvapaalla (ensimmäiset 3kk kesäkuusta syyskuuhun maksoi työnantaja), lisäksi jää saamatta palkkaani kuuluvat tulospohjaiset bonukset. Huhtikuussa minä – jos olen kotiin jäävä osapuoli – tipahdan hoitorahan piiriin jolloin tulot putoavat niihin muutamaan sataseen.

Korkea aika miettiä kuinka tasaamme tämän ihanan Kolmosen aiheuttaman palkanmenetyksen.

Mallimme on aina ollut ja tulee varmaan nytkin olemaan tämä: Se mitä kotona oleva palkassa menettää, pistetään puoliksi ja töissä käyvä maksaa kotona olevalle sen. Eli jos menetys on vaikka tuhat euroa kuussa, töissä käyvä maksaa  automaattisesti joka kuukausi 500€ kotona olevalle. Näin kumpikin menettää saman verran rahaa. Muut tulot kuten Insinöörin mahdolliset bonarit tai minun blogipennini ovat kummankin omia, niitä ei puolitella.

Tällä saman verran vähentyneellä rahamäärällä maksetaan sitten edelleen puoliksi kaikki kulut, kuten aiemminkin. Tosin tällä mallilla meiltä loppuu tosin sitten tasapuolisesti rahat jossain kohtaa hoitovapaata, joten tälläkin kertaa hyödynnämme myös lainanlyhennysvapaita.

Meidän mallissamme kotiin jäävän tilanne on aina ollut aivan yhtä hyvä (tai huono, eh) kuin töissä käyvällä ja joudumme yhdessä miettimään kuinka rahat saadaan riittämään, eikä vain kotiin jäävä.

Tämä on musta hyvä malli vaikka jää silti hitusen epäreiluksi kotona olevalle, joka menettää myös eläkkeet, mahdolliset bonukset yms. Koska tarkoitus ei kuitenkaan ole olla vuosikausia kotona, pidän tätä ok ratkaisuna. Nyt kummallakin on omat rahat ja perheen yhteiset kulut menevät edelleen yhteiseltä tililtä.

Toimiva malli olisi myös miettiä niin päin että kumpikin saa saman verran rahaa: laittaisimme kaikki talouteen tulleet rahat yhteen pinoon, jakaisimme siitä kummallekin taskurahan per kuukausi (jos mahdollista) ja kaikki muu olisi yhteistä, siten myös yhteisen keskustelun alla. Tässäkin tosin korvaamatta jää kotona olevan eläke ja mahdollinen palkan / aseman nousu.

Koska meidän perheen kulutasot ovat nousseet nyt talon myötä niin rajusti, luulen että tämä yllä mainittu malli saattaa olla meille nyt parempi. Katsotaan!

Oli malli mikä tahansa, mulle on tärkeää itsenäisyys myös rahan suhteen. Haluan tietää että mulla on edes vähän omaa rahaa jonka voin käyttää ihan mihin lystään ilman toisen mielipiteitä. Minusta on myös viisasta rakentaa itselle oma taloudellinen elämä, johon tukeutua jos sattuu jotain todella inhaa ja yllättävää.

Tämä tarkoittaa sijoittamista ja säästämistä, erityisesti nyt kun rahaa on vähemmän. Siksi aloitin parin kympin rahastosäästön automaattisena kuukausiveloituksena hetki sitten ja siirsin kaikki viimeiset sataset säästötililtäni Nordnetin arvo-osuustilille. Avioehto on edelleen myös toiveissa, mutta ei olla saatu aikaan.

Malleja on monta ja kaikki valitkoon sen mikä omalle perheelle parhaiten sopii. Mutta kehotan laskemaan ihan tosi tarkkaan auki, pitääkö vanha kunnon ”puoliso saa isompaa palkkaa joten minun kannattaa jäädä kotiin” paikkansa. Muista ottaa eläkkeet, verotus ja kulut huomioon – ja erityisesti kokemus ja elämä. Olisiko kotona oleminen ehkä jotain niin ainutlaatuista että se kannattaa kummankin kokea, vaikka maksaisi enemmän? Siis jos talous ylipäänsä sen kantaa, tietysti.

Loppuun vielä yksi fun fact: laskin että ensimmäisen vuoden aikana minun kotona oloni tulee maksamaan noin 20.000€ menetetyissä palkkatuloissa. Hän on kyllä sen arvoinen ja enemmänkin.

© Dorit Salutskij

Viimeinen yli-ihana kuva lahjakkaan Dorit Salutskij:n ottama, päässä Myssyfarmilta saadut myssyt <3

Muut kuvituskuvat: syy ruokatilin jatkuvaan miinustilaan.