Yksi kerrallaan he tuntuvat lipuvan kauemmaksi. Yksi ragee, toinen kulkee itse bussilla mihin vain, kolmas oppii liikkumaan pois turvalliselta leikkimatoltaan.
Onneksi on edes se yksi ryömivä, sillä nämä koululaiset saavat minut jo todella kaihoisaksi.
Yhtäkkiä nuo isot lapset ovatkin jo oikeasti isoja, ei niitä enää ihan niin vain saa houkuteltua touhuihin mukaan. Ja käsi sydämellä – en mä aina muista niitä edes houkutella. Nyt kun he pärjäävät ilman meitä jatkuvasti ympärillä pörräämässä, otamme siitä ilon irti. Teen ruoat ja viikkaan pyykit, urheilen. Tajuan nukkumaan mennessäni etten pysähtynyt koko päivänä puhumaan kunnolla tyttäreni kanssa. Mitähän sille kuuluu?
Elämme rinnakkain ja touhuamme kukin omiamme ja joskus unohdan että voisimme myös hellittää omat askareemme ja viettää aikaa yhdessä.
Joka kerta kun huomaan isojen lasten menneen nukkumaan ilman mua, kirpaisee vähän. Vauvan nukutettuani katselen mustia ovia, jonka takana nukkuvat kaksi isoa pientä rauhassa ja jos ne yöllä heräävätkin, menevät itse takaisin nukkumaan.
Ei siitä ole niin kauan kun Kakkonen tarvitsi joka ilta vielä kolmen minuutin sylin, ja vielä kesällä minun piti aina viimeiseksi häntä käydä halaamassa että uni tuli. Nyt illassani agendalla on Kolmonen ja sen nukuttaminen, eikä syliäni enää tarvitakaan muualla. Niin otti ja aikuistui taas yksi lapsista yhden askeleen liikaa vähän turhan nopeasti.
Joinain aamuina kun Ykkönen lähtee iloisesti yksin kouluun mietin, että emme ole pitäneet käsistä kiinni enää kuukausiin. Vuosiin? En muista. Milloinhan se on edes viimeksi itkenyt niin että sain lohduttaa?
Kakkonen hehkuu ekaluokkalaisen uhoa. Siitä on niin kovin kauan kun se porautui kaikkina mahdollisina hetkinä syliini. Kun katson sitä, näen teinin, osaan jo kuvitella miltä se näyttää 15, 18, 25-vuotiaana.
Tiedän toki, ettei suhteemme tässä mihinkään loppumassa ole, muuttumassa vain. Se kehittyy ja kasvaa ja rikastuu. On aivan mahtavaa jutella saunassa ison tytön kanssa isoista jutuista, vähät siitä ettemme enää pidä koko ajan kädestä kiinni. Mutta muutos on aina mulle vaikeaa ja nyt tunnen sen taas luissani – jotain on muuttumassa.
”Oon miettinyt viime aikoina paljon että kuinka ihmeessä ihmisille tulee tarve/halu saada iltatähti. Näinkö se siis tapahtuu?” kommentoi eräs vanhaan tekstiini kun tätä samaa jo kolme vuotta sitten kipuilin. Kyllä, näköjään, voin nyt vastata. Mutta kun se iltatähtikin perhana ottaa ja kasvaa ihan liian nopeasti, turbovauhtia suorastaan.
Viikkaan koon 62 pois Kolmosen kaapista ja vauvavuosi vilisee silmissä. Tai oikeastaan se kitisee vieressäni lattialla, ei yllä leluun ja ryömiminen sentti kerrallaan on vielä liian hidasta. Milloin sille tuli muita tunteita kuin nälkä? Tiedän jo nyt, miltä uhmakohtaus koon 92 toppahaalareissa tulee tuntumaan, aavistan miltä puheensa tulee kuulostamaan. Joku päivä tajuan että se osaakin jo sekä äshän että ärrrrrän ja sitten sekin on jo koulussa. Ei vielä, ei näin nopeasti.
Enkä taida olla ainoa, joka meillä tätä miettii. Insinööri lanseerasi aamulla urheilukeskiviikot, jolloin vanhemmat vuorotellen tekevät jotain liikunnallista isojen kanssa. Se kuulostaa mahtavalta ja erityisesti yhteistä aikaa lisäävältä. Kaipaamme sitä kipeästi. Minä määrään tämän lisäksi rajusti lisää haleja, jutteluja ja lautapelejä koko porukalle.
Joulu, et tule ollenkaan hassumpaan aikaan.
Lue myös:
