Me muutimme uudelle asuinalueelle noin puolitoista vuotta sitten. Jännitin silloin hiukan Ykkösen ja Kakkosen puolesta, mietin saavatko uusia kavereita.
Pelko oli onneksi turha, sinne ne ovat solahtaneet muiden joukkoon kuin eivät olisi koskaan muualla asuneetkaan! Minä sen sijaan olen huomannut jääneeni pieneen limboon. Samanlaiseen kuin aikanaan Turussa opiskelujen alussa, tai Itävallassa kun muutin sinne vuodeksi. Tilaan, jossa tuttuja naamoja on mutta heille itselleen on olemassa paljon minua tutumpia naamoja. Olen monelle tuttu mutta harvalle kaveri.
Olen kyllä tutustunut mahtaviin ihmisiin ja ainakin yhdestä on tullut hyvinkin läheinen. Mutta vaikkapa päiväkodin ja koulun vanhempien porukoihin en ihan vielä ole päässyt, täysin itseni takia.
Saattaa olla yllättävä juttu, mutta mulla on aika iso kynnys tutustua uusiin ihmisiin. Siihen on kolme syytä.
Ensinnäkin, olen vähän kasvosokea – tai ainakin huono kasvoissa. Kasvosokeus tarkoittaa mulle etten välttämättä muista uusia tuttavuuksia vielä kuudenkaan tapaamisen jälkeen, tai vähintään minun on vaikea yhdistää mistä me tunnemme. Muistan kaikki nimet lukemistani sähköposteista, mutta yksi käsipäivää kerrottu Anna häviää tajunnastani heti kun selkäni käännän. On tosi kiusallista turista tuttavallisesti päiväkodin pihassa ilman minkäänlaista varmuutta siitä olemmeko ennen tavanneet ja kenen lapsen vanhempi tuo olikaan? Syvennä siinä sitten tuttavuutta Anna – tai ehkä Katariinan – kanssa.
Toisekseen, olen vähän ujo. Shocking! Esiinnyn kyllä mielelläni tuntemattomille, mutta tutustuminen uusiin ihmisiin? Iiks. Pelkään lähtökohtaisesti että he eivät tule pitämään minusta. Että he katsovat minua ja ajattelevat että mikä toikin tyyppi on, miksi se meidän porukkaan tunkee.
Kolmanneksi, en aina ehdi – tai jaksa. Vaatii yllättävän paljon energiaa ottaa selvää keitä nämä ihmiset ovat, mitähän he tekevät ja voisinkohan osallistua jotenkin siihen. Pitää virittää hyvä hymy kasvoille, katsoa rohkeasti silmiin ja kaivaa jostain taskusta jokin hyvä small talk:in murunen. Usein on vain helpompi sanoa neutraali “hei” ja katsoa pois.
Nämä ovat minun haasteitani, ja minä olen sentään aika helppo tapaus. Suulas, utelias ja menevä tyyppi jonka voisi kuvitella saavan helposti uusia ystäviä. Olenkin onneksi jo muutaman ehtinyt saamaan! Sen ensimmäisen täältä saadun ystävän kanssa mietiskelimme eräs ilta GT:t kädessämme, että vie noin kolme vuotta sulautua uuteen asuinalueeseen kunnolla.
Ilmeeni kun GT-treffit naapurin kanssa sovittiin. Kuva: Kakkonen.
Kolme vuotta on aika pitkä aika olla uusi tulokas. Mietin että mitenhän tämä menee niillä, joille tutustuminen on vielä minua vaikeampaa – jos joku on minua hiljaisempi, varautuneempi, harkitsevampi?
Uutena tulokkaana sitä jää helposti ulkopuolelle vakiintuneista piireistä. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin on vaikea osallistua, lenkkiseuraa ei meinaa löytyä tai samanikäisiä lapsia ei näy kadulla juuri oikeaan aikaan. Tästä kirjoitti Juliaihminen jo keväällä ja tunnistin monta fiilistä:
”Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii.” Juliaihminen / Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta
Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee kulttuuri- tai kielimuuri. Vieraaseen maahan muuttaminen voi olla rämäpäisellekin ekstrovertille tiukka paikka – mistä niitä ystäviä oikein voi löytää? Missä nämä ihmiset käyvät iltaisin?
Lapsilla tämä sujuu (joskus) aikuista helpommin. Osutaan saman päiväkodin pihaan, kysytään kuka olet ja sitten leikitään. Tai tapellaan, mutta ainakin tutustutaan.
Entä jos kukaan ei kysy siltä päiväkodin pihaan, yliopiston aulaan tai työpaikan kahviautomaatille tupsahtavalta aikuiselta oletko uusi täällä?
Se melkeinpä riittäisi. Että joku kysyisi kuka olet ja mistä tulet, ohjaisi kevyesti siihen suuntaan sosiaalisia ympyröitä, josta hän voisi löytää laiturin omalle vapaa-ajalleen.
Sitten puolentoista vuoden päästä kun minä olen jo vanhaa kalustoa, ja vilkaisen uusia kasvoja vain nopeasti ihmetellen, yritän muistaa ettei uuden tulokkaan asema ole helppo.
Vaikka joskus tuntuu että oma elämä on jo ihan tarpeeksi täynnä sosiaalista elämää, WhatsApp-ryhmiä ja velvoitteita, olisi ihanaa jos uuden kasvon nähdessään sitä muistaisi esittäytyä, tutustua ja osallistaa. Ihan vaan vaikka kysyä haluaako hän mukaan futisjoukkueen vanhempien keskusteluryhmään tai herranen aika – pyytää vaikka kahville.
Ei siitä välttämättä tarvitse elinikäistä ystävyyttä tulla, mutta se voi avata ison padon toisen elämässä ja mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen uuden yhteisön sisällä. Eikä kenenkään tarvitse välttämättä olla sen uuden ihmisen luottohenkilö tiiviisti ja loputtomasti, mutta ehkä sitä voisi olla se joka vinkkaa hänelle oikeat FB-ryhmät, vesijumpat tai parhaimmat iltapuistomeiningit.
Niin kuin kävi Juliallekin:
”Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan.(…) En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan ” Juliaihminen – Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta
Tästä pääset Juliaihmisen tekstiin.
