Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pyydä uusi naapuri kahville – saatat pelastaa yksinäisyydeltä

Me muutimme uudelle asuinalueelle noin puolitoista vuotta sitten. Jännitin silloin hiukan Ykkösen ja Kakkosen puolesta, mietin saavatko uusia kavereita.

Pelko oli onneksi turha, sinne ne ovat solahtaneet muiden joukkoon kuin eivät olisi koskaan muualla asuneetkaan! Minä sen sijaan olen huomannut jääneeni pieneen limboon. Samanlaiseen kuin aikanaan Turussa opiskelujen alussa, tai Itävallassa kun muutin sinne vuodeksi. Tilaan, jossa tuttuja naamoja on mutta heille itselleen on olemassa paljon minua tutumpia naamoja. Olen monelle tuttu mutta harvalle kaveri.

Olen kyllä tutustunut mahtaviin ihmisiin ja ainakin yhdestä on tullut hyvinkin läheinen. Mutta vaikkapa päiväkodin ja koulun vanhempien porukoihin en ihan vielä ole päässyt, täysin itseni takia.

Saattaa olla yllättävä juttu, mutta mulla on aika iso kynnys tutustua uusiin ihmisiin. Siihen on kolme syytä.

Ensinnäkin, olen vähän kasvosokea – tai ainakin huono kasvoissa. Kasvosokeus tarkoittaa mulle etten välttämättä muista uusia tuttavuuksia vielä kuudenkaan tapaamisen jälkeen, tai vähintään minun on vaikea yhdistää mistä me tunnemme. Muistan kaikki nimet lukemistani sähköposteista, mutta yksi käsipäivää kerrottu Anna häviää tajunnastani heti kun selkäni käännän. On tosi kiusallista turista tuttavallisesti päiväkodin pihassa ilman minkäänlaista varmuutta siitä olemmeko ennen tavanneet ja kenen lapsen vanhempi tuo olikaan? Syvennä siinä sitten tuttavuutta Anna – tai ehkä Katariinan – kanssa.

Toisekseen, olen vähän ujo. Shocking! Esiinnyn kyllä mielelläni tuntemattomille, mutta tutustuminen uusiin ihmisiin? Iiks. Pelkään lähtökohtaisesti että he eivät tule pitämään minusta. Että he katsovat minua ja ajattelevat että mikä toikin tyyppi on, miksi se meidän porukkaan tunkee.

Kolmanneksi, en aina ehdi – tai jaksa. Vaatii yllättävän paljon energiaa ottaa selvää keitä nämä ihmiset ovat, mitähän he tekevät ja voisinkohan osallistua jotenkin siihen. Pitää virittää hyvä hymy kasvoille, katsoa rohkeasti silmiin ja kaivaa jostain taskusta jokin hyvä small talk:in murunen. Usein on vain helpompi sanoa neutraali “hei” ja katsoa pois.

Nämä ovat minun haasteitani, ja minä olen sentään aika helppo tapaus. Suulas, utelias ja menevä tyyppi jonka voisi kuvitella saavan helposti uusia ystäviä. Olenkin onneksi jo muutaman ehtinyt saamaan! Sen ensimmäisen täältä saadun ystävän kanssa mietiskelimme eräs ilta GT:t kädessämme, että vie noin kolme vuotta sulautua uuteen asuinalueeseen kunnolla.

Ilmeeni kun GT-treffit naapurin kanssa sovittiin. Kuva: Kakkonen.

Kolme vuotta on aika pitkä aika olla uusi tulokas. Mietin että mitenhän tämä menee niillä, joille tutustuminen on vielä minua vaikeampaa – jos joku on minua hiljaisempi, varautuneempi, harkitsevampi?

Uutena tulokkaana sitä jää helposti ulkopuolelle vakiintuneista piireistä. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin on vaikea osallistua, lenkkiseuraa ei meinaa löytyä tai samanikäisiä lapsia ei näy kadulla juuri oikeaan aikaan. Tästä kirjoitti Juliaihminen jo keväällä ja tunnistin monta fiilistä:

”Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii.” Juliaihminen / Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee kulttuuri- tai kielimuuri. Vieraaseen maahan muuttaminen voi olla rämäpäisellekin ekstrovertille tiukka paikka – mistä niitä ystäviä oikein voi löytää? Missä nämä ihmiset käyvät iltaisin?

Lapsilla tämä sujuu (joskus) aikuista helpommin. Osutaan saman päiväkodin pihaan, kysytään kuka olet ja sitten leikitään. Tai tapellaan, mutta ainakin tutustutaan.

Entä jos kukaan ei kysy siltä päiväkodin pihaan, yliopiston aulaan tai työpaikan kahviautomaatille tupsahtavalta aikuiselta oletko uusi täällä?

Se melkeinpä riittäisi. Että joku kysyisi kuka olet ja mistä tulet, ohjaisi kevyesti siihen suuntaan sosiaalisia ympyröitä, josta hän voisi löytää laiturin omalle vapaa-ajalleen.

Sitten puolentoista vuoden päästä kun minä olen jo vanhaa kalustoa, ja vilkaisen uusia kasvoja vain nopeasti ihmetellen, yritän muistaa ettei uuden tulokkaan asema ole helppo.

Vaikka joskus tuntuu että oma elämä on jo ihan tarpeeksi täynnä sosiaalista elämää, WhatsApp-ryhmiä ja velvoitteita, olisi ihanaa jos uuden kasvon nähdessään sitä muistaisi esittäytyä, tutustua ja osallistaa. Ihan vaan vaikka kysyä haluaako hän mukaan futisjoukkueen vanhempien keskusteluryhmään tai herranen aika – pyytää vaikka kahville.

Ei siitä välttämättä tarvitse elinikäistä ystävyyttä tulla, mutta se voi avata ison padon toisen elämässä ja mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen uuden yhteisön sisällä. Eikä kenenkään tarvitse välttämättä olla sen uuden ihmisen luottohenkilö tiiviisti ja loputtomasti, mutta ehkä sitä voisi olla se joka vinkkaa hänelle oikeat FB-ryhmät, vesijumpat tai parhaimmat iltapuistomeiningit.

Niin kuin kävi Juliallekin:

”Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan.(…) En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan ” Juliaihminen – Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Tästä pääset Juliaihmisen tekstiin.

Olen niin kateellinen ihminen että kadehdin niitäkin jotka eivät ole koskaan kateellisia

Kateus on tunne, jota ei saisi olla. Se on lapsellista, hyödytöntä ja katkeraa.

Älä ole kateellinen, vaan mieti kuinka voisit saavuttaa itse saman, tee siitä voimavara!

Hemmetti jos joku osaa tehdä kateudesta voimavaran, se ei enää ole kateutta vaan kunnianhimoa! Eri asia!

Sitä paitsi, kateus tuppaa jatkumaan vielä sen kunnianhimoisen tekemisen jälkeen. Jos ensi kadehtii joitain jolla on 3000 seuraajaa Instagramissa, alkaa sen itse saavutettuaan kadehtimaan niitä joilla on 10 000. Sillä tavalla typeriä ovat kateelliset.

Minä ainakin olen kateellinen, jatkuvasti. Joskus niin paljon että se vaivaa, useimmiten sillä tavalla vähän että kirpaisee mutta hetken päästä on jo valoisalla puolella. Kaikissa tapauksissa vihaan sitä että olen kateellinen, se on niin kertakaikkisen typerää.

Kateus hävettää, sillä se paljastaa mitä tyhmää ajattelen itsestäni, kuinka pidän itseäni jotain toista huonompana. Se on vähättelevä, mitään aikaansaamaton voima, joka rutistaa alleen. Joskus sekunniksi ja joskus viikoiksi. Kateus on yksi pahimmista tunteista, koska se kumpuaa vain ja ainoastaan minusta itsestäni, en voi syyttää siitä ketään muuta.

Vihalle, vitutukselle, surulle ja epätoivolle on usein edes jotenkin looginen ulkopuolinen syy. Vain pelko ja häpeä talsivat samassa sarjassa kateuden kanssa. Ne ovat oman minuuden mustia aukkoja, joihin muiden teot eivät voi (juurikaan) vaikuttaa ja niiden kanssa kamppailu jää väistämättä yksinäisen soturin tehtäväksi.

Enkä minä jaksaisi taistella. En jaksa miettiä kateuden tunteen tullessa että hmm, miten saisin tästä sitten jotain omaan elämäänä? Onko tämä todella jotain jota tavoittelen vai onko tässä takana jokin muu asia? Fuck dat shit sanon minä, joskus sitä vaan on kateellinen, piste. Silloin on parempi mennä tuulta päin: kadehtia niin että vihertää ja kertoa sen kaikille avoimesti vaikka kuinka hävettää.

Olen kateellinen Laura Satamolle kun se on niin taitava. Hauska ja osaava. Kun se tekee pelkkää priimaa videona ja kirjoittaa tekstejä joita jakaa joka saatanan kaverini Facebookissa. Ja niin pitäisi sinunkin, koska olihan se ”V***t mammuudesta” nyt ihan 10+ juttu, löytyy tästä. Tykkää ja jaa!

Olen kateellinen Marjut Ollilalle kun se osaa kaiken pienten lasten hoidosta ja sillä on kaikkia ihania vauvatarvikkeita.

Olen kateellinen Tiina Arposelle kun se osaa tehdä kaikkea niin kaunista.

Olen kateellinen Satu Rämölle kun se osaa tehdä kaikesta niin suoraviivaista ja selkeää. Ok, näinhän se menee ja homma eteenpäin! Se ei muuten salettiin ikinä kadehdi ketään!

Olen kateellinen kaikille, jotka osaavat kirjoittaa hauskoja tekstejä eivätkä vain marise itsestään.

Olen kateellinen oikeastaan kaikille blogiystävilleni.

Olen kateellinen heille ja kaikille tuntemattomillekin, joita ihmiset suosittelevat seurattavakseen Instagramissa.

Olen kateellinen ihan jokaiselle ystävälläni, milloin mistäkin asiasta. Kauniista huulista, upeasta kodista, tisseistä, ammatista, elämänasenteesta, vaatteista, autosta.

Olen kateellinen Insinöörille kun sillä on niin ihana puoliso. Hahaha, vitsi vitsi.

Olen kateellinen kaikille, jotka viettivät tämän kesän Suomessa mökeillään järviin hyppien. Kyllä vain, samaan aikaan kun olin itse elämääkin suuremmalla Grand Canyonilla. Näin taitava olen tässä kateusjutussa!

Olen kateellinen kiharasta tukasta, tai taidosta osata kihartaa oma tukkansa.

Olen kateellinen kaikille, joilla ei ole luonnostaan niin mustia silmänalusia että näyttävät aina sairaalta, yliväsyneeltä tai sellaiselta joka ei pidä itsestään yhtään huolta.

Olen kateellinen tisseistä. En edes isoista, vaan siitä että sellaiset ylipäänsä on.

Olen kateellinen omasta tukasta ja ihosta – seitsemän vuoden takaa.

Olen kateellinen niille, jotka jaksavat juosta kymmenen kilometriä tunnissa eikä se edes tunnu pahalta.

Olen kateellinen niille, jotka osaavat vetää yhdenkin leuan.

Olen kateellinen kaikille, joilla on lihaksia.

Olen kateellinen niille, jotka osaavat sisustaa ja tekevät sen lähes ilmaisilla löydöillä ennen kuin muuttolaatikot on edes purettu.

Olen kateellinen niille, jotka eivät pelkää purjehtimista.

Olen kateellinen niille, jotka eivät ole koskaan kateellisia.

Tiedän, tiedän. Olen monin tavoin etuoikeutettu valkoinen hetero, jolla on tuhat asiaa joita joku toinen voisi kadehtia. Tiedän myös että näistä suurin osa on sellaisia, jotka voisin ihan itse itsessäni muuttaa. Mutta en nyt jaksa ponnistella sen eteen vaan haluan vain olla lapsellisen kateellinen.

Kai muutkin ovat hölmöjä ja muhivat kateudessa liikauttamatta eväänsäkään sen asian muuttamiseksi?

Ovathan? Mitä te kadehditte? Hölmöimmän kateellisuuden ilmiantaja voittaa viikon kateutta minulta hänelle!

Puuhatyypin arki on kaunis labyrintti, jota ei aina jaksa

Tasan viikko takana Kaliforniaa.

Ollaan urheiltu, juotu viiniä, otettu aurinkoa, pötkötelty ja kävelty hiljakseen. Tämä kaiken peittävä löysyys oli juuri se mitä tarvitsin.

Matkailun hyvä puoli on ehdottomasti se ettei voi tehdä mitään niitä “järkeviä” juttuja joita kotona tekisi, joten tulee levättyä normaalia enemmän vaikka väkisin. Ei ole tiskejä ja pyykkejä (omia, tämä muiden kotona puuhaaminen ei tunnu yhtään niin pahalta), autotallin varastoröykkiöihin ei törmäile, työpöydän järjestelyä ei voi tehdä ja niin edelleen.

Kun tekemättömät työt eivät koko ajan näy, niitä ei edes ajattele.

Blogijutut ovat häipyneet päästäni ja laskut jäävät maksamatta, sisustuspäätökset tekemättä ja meilit vastaamatta. Olemme aivan kertakaikkisesti jättäneet kaiken tekemättä. Se on harvinaista, ja ihanaa.

Tämä aiheuttaa minulle myös vaikeita tunteita ja paikallaan polkemista, erityisesti aamuisin. Tuskastuttaa pelkkä oleminen, en tajua kuinka toiset voivat vain olla ja lojua. Tai no, rannalla osaan minäkin lojua. Aurinko lataa mun akkuja aivan eri tavalla kuin sisätilan sohva.

Siellä auringossa lojuessa ehtii rentoutua ja miettiä juttuja. Kuten vaikkapa sitä, että mitenhän minä oikein kestän taas omaa arkeani parin viikon päästä?

Täällä nukumme yhdeksän tunnin rauhallisia yöunia ja heräämme silti vähän väsyneenä. Torkahdamme usein myös päivisin. Nukun enemmän kuin kuukausiin, ehkä vuosiin ja silti alan pilkkiä ennen kymmentä illalla. Olenko todella näin väsynyt edelleen, selätänkö vielä koko kevään kestänyttä uupumusta?

Jos näin on, niin mitähän käy kun elokuu rytisee päälle ja ihan sama meininki jatkuu? Olen punninnut tulevaa arkeani, asetellut jossain ajatusten alla palasia kohdilleen. Miettinyt, mihin kaikkeen aikani riittää ja mihin haluan sen riittävän. Nähnyt jopa painajaisia kalenteristani, aikatauluista ja ikuisesta ehtisiköhän sen sittenkin tehdä tuossa välissä -tetriksestä.

Kuinka ihanaa olisi vain elää. Herätä, käydä töissä, tulla kotiin ja olla perheen kanssa. Urheilla ja lukea.

Vai olisiko? Kyllästyisinkö? Jos kalenterissani olisi päivittäin tunti tai – hyvänen aika – enemmänkin tyhjää, täyttäisin sen varmuudella jollain uudella. Harrastuksella tai siivoamisella.

Tätä tämä minun kanssani aina on. En pysty olla tekemättä mitään, enkä pidä sitä pahana. Minulle rentoutuminen on jotain muuta kuin pilvien tuijottelua, ja se on ihan ok. Suorittajia pidetään aina vähän ressukoina, ajatellaan etteivät osaa relata. Ei pidä lainkaan paikkaansa! Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen rennompi kuin koko aamuna.

Haaste on siinä, että kauniin tasapainon löytäminen tekemisen ja aivan liian paljon tekemisen välillä on joskus tosi hankalaa. Erityisesti kun tekemistä määrittävät myös muut kuin minä itse. Kalenteri, asiakkaat, perhe.

Kaltaiseni puuhatyypin arkijuoksu on kaunis labyrintti, jonka koukerot rentouttavat ja tuovat iloa, mutta joka menee yhdestä väärästä käännöksestä tukkoon. Tarvitsen tekemisen silpun elämääni ollakseni virkistynyt mutta välillä on vaikea erottaa mikä silpuista on kivempi kuin joku toinen ja mikä niistä pitäisi ihan vain rohkeasti jättää tekemättä.

On vaikea erottaa mikä virkistää ja rentouttaa ja mikä vain vie energiaa. Kuormituksen säätely on vaikeaa.

Syksyn suhteen on pakko tehdä jotain pohdintaa, valinnoista en sentään kehtaa puhua. Kaipaan ystäviäni ja omaa aikaa. Töitä on tehtävä, ja haluankin. Podcast houkuttelee hirveästi mutta kaikki järki minussa huutaa ettei siihen ole aikaa. Urheilua ei kannata vähentää ainakaan.

Ei tästä nyt sen selvempää tullut. Lähden maauimalaan jatkamaan pohdintojani.

(voisinkin syksyllä aloittaa uimakoulun!)

Lue myös: