Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Jää vielä hetkeksi

Yksi kerrallaan he tuntuvat lipuvan kauemmaksi. Yksi ragee, toinen kulkee itse bussilla mihin vain, kolmas oppii liikkumaan pois turvalliselta leikkimatoltaan.

Onneksi on edes se yksi ryömivä, sillä nämä koululaiset saavat minut jo todella kaihoisaksi.

Yhtäkkiä nuo isot lapset ovatkin jo oikeasti isoja, ei niitä enää ihan niin vain saa houkuteltua touhuihin mukaan. Ja käsi sydämellä – en mä aina muista niitä edes houkutella. Nyt kun he pärjäävät ilman meitä jatkuvasti ympärillä pörräämässä, otamme siitä ilon irti. Teen ruoat ja viikkaan pyykit, urheilen. Tajuan nukkumaan mennessäni etten pysähtynyt koko päivänä puhumaan kunnolla tyttäreni kanssa. Mitähän sille kuuluu?

Elämme rinnakkain ja touhuamme kukin omiamme ja joskus unohdan että voisimme myös hellittää omat askareemme ja viettää aikaa yhdessä.

Joka kerta kun huomaan isojen lasten menneen nukkumaan ilman mua, kirpaisee vähän. Vauvan nukutettuani katselen mustia ovia, jonka takana nukkuvat kaksi isoa pientä rauhassa ja jos ne yöllä heräävätkin, menevät itse takaisin nukkumaan.

Ei siitä ole niin kauan kun Kakkonen tarvitsi joka ilta vielä kolmen minuutin sylin, ja vielä kesällä minun piti aina viimeiseksi häntä käydä halaamassa että uni tuli. Nyt illassani agendalla on Kolmonen ja sen nukuttaminen, eikä syliäni enää tarvitakaan muualla. Niin otti ja aikuistui taas yksi lapsista yhden askeleen liikaa vähän turhan nopeasti.

Joinain aamuina kun Ykkönen lähtee iloisesti yksin kouluun mietin, että emme ole pitäneet käsistä kiinni enää kuukausiin. Vuosiin? En muista. Milloinhan se on edes viimeksi itkenyt niin että sain lohduttaa?

Kakkonen hehkuu ekaluokkalaisen uhoa. Siitä on niin kovin kauan kun se porautui kaikkina mahdollisina hetkinä syliini. Kun katson sitä, näen teinin, osaan jo kuvitella miltä se näyttää 15, 18, 25-vuotiaana.

Tiedän toki, ettei suhteemme tässä mihinkään loppumassa ole, muuttumassa vain. Se kehittyy ja kasvaa ja rikastuu. On aivan mahtavaa jutella saunassa ison tytön kanssa isoista jutuista, vähät siitä ettemme enää pidä koko ajan kädestä kiinni. Mutta muutos on aina mulle vaikeaa ja nyt tunnen sen taas luissani – jotain on muuttumassa.

liplap

”Oon miettinyt viime aikoina paljon että kuinka ihmeessä ihmisille tulee tarve/halu saada iltatähti. Näinkö se siis tapahtuu?” kommentoi eräs vanhaan tekstiini kun tätä samaa jo kolme vuotta sitten kipuilin. Kyllä, näköjään, voin nyt vastata. Mutta kun se iltatähtikin perhana ottaa ja kasvaa ihan liian nopeasti, turbovauhtia suorastaan.

Viikkaan koon 62 pois Kolmosen kaapista ja vauvavuosi vilisee silmissä. Tai oikeastaan se kitisee vieressäni lattialla, ei yllä leluun ja ryömiminen sentti kerrallaan on vielä liian hidasta. Milloin sille tuli muita tunteita kuin nälkä? Tiedän jo nyt, miltä uhmakohtaus koon 92 toppahaalareissa tulee tuntumaan, aavistan miltä puheensa tulee kuulostamaan. Joku päivä tajuan että se osaakin jo sekä äshän että ärrrrrän ja sitten sekin on jo koulussa. Ei vielä, ei näin nopeasti.

Enkä taida olla ainoa, joka meillä tätä miettii. Insinööri lanseerasi aamulla urheilukeskiviikot, jolloin vanhemmat vuorotellen tekevät jotain liikunnallista isojen kanssa. Se kuulostaa mahtavalta ja erityisesti yhteistä aikaa lisäävältä. Kaipaamme sitä kipeästi. Minä määrään tämän lisäksi rajusti lisää haleja, jutteluja ja lautapelejä koko porukalle.

Joulu, et tule ollenkaan hassumpaan aikaan.

 

Lue myös: 

 

 

Vanhempikin tarvitsee kehuja ja kannustusta

Tämä on palopuhe vanhemmuuden ja sen kannustamisen puolesta.

Olen kuullut monelta seuraajalta etteivät uskalla ehkä yrittää lapsia, koska eivät ole varmoja pystyvätkö siihen, “heittäytymään niin täysipainoisesti” vanhemmuuteen. Minusta on hurjaa jos vanhemmuus nähdään valtavana suorituksena, johon kuka tahansa ei ehkä pysty.

Milloin vanhemmuudesta tuli ura, johon pitää panostaa? Miksi jäimme niin yksin sen kanssa?

Vanhemmuus on ihan hemmetin uuvuttavaa, jos sitä arvottaa suorituksena. Sen tekee tosi helposti vahingossa, sillä ympäristömme kertoo kyllä koko ajan miten vanhempana pitäisi olla. Nukuta näin, syötä noin, leikitä, ulkoile ja sanoita. Asikaisen mainio teksti tiivistää tämän kaiken. Rivien välissä väijyy myyttinen hahmo, täydellinen vanhempi, vaikka oikeasti hyvään (riittävään) vanhemmuuteen riittää että rakastaa ja ravitsee.

Jokaiseen päivään mahtuu niin monta tapaa mokata, ettei täydellistä vanhemmuutta yksinkertaisesti ole olemassa. Mutta koska tietoa, taitoa ja tarvikkeita on nykyään niin paljon olemassa me kuvittelemme että täydellisyys voisi ehkä sittenkin olla mahdollista saavuttaa.

Kun vain jaksan nämä parsakaalit höyryttää lantionpohjaani supistellessa, saatan saavuttaa vanhemmuuden nirvanan. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli.

Todellisuudessa me kaikki lähinnä tungemme kätemme samaan mustaan säkkiin ja hapuilemme pimeässä keinoja etsien.

Meillä on tässä ajassa kaikki mitä tarvitaan onnelliseen, hyvään ja kannustavaan vanhemmuuteen. Kasvatusoppaat, vauvajumpat, tarvikkeet ja hyvää tarkoittavia neuvoja. Vain kannustus puuttuu. Ihan liian harvoin kuulee vanhempi toiselta että vedätpä sä hyvin.

Hesarissa oli tänään hyvä mutta vähän surullinen artikkeli siitä kuinka ihminen voi itsensä uuvuttaa vanhemmuuden paineissa, ulkoa koetuissa ja sisäisissä. Sitä on toki meidän muiden vaikea muuttaa jos joku kasaa itselleen jättimäiset paineet, mutta voimme sentään kannustaa matkalla:

”Kuka tahansa voi antaa myönteistä palautetta esimerkiksi siitä, että näyttääpä lapsesi onnelliselta ja teitpä hienosti tuossa tilanteessa.”

Niin. Miksi ei antaisi hyvää palautetta kun kerran voi?

Ihminen tarvitsee kehua ja kiitosta, kokemusta siitä että tekee oikein ja hyvin. Niin lapsi kuin aikuinenkin! Jos halutaan nostaa sitä syntyvyyttä, aletaan kehua ja kiittää toinen toisiamme, itse itseämme. Kerro toiselle kuinka taitavat lapset hänellä on, tsemppaa jaksamaan uhmakohtauksen keskellä. Kiitä puolisoa siitä että hän nukutti lapsen ja tyhjensi tiskikoneen. Kiitä itseäsi myös! Huomaa omat pienet voittosi, kellu täysillä omahyväisyydessä kun onnistut vähänkin.

 

Mua harmittaa niin paljon kun näen todella omistautuneita vanhempia pohtimassa ovatko he riittäviä. Harmittaa kun näen ihmisten toivovan perhettä mutta pelkäävän sen taakkaa. Tekisi mieli heistä jokaista halata ja sanoa että se että mietit tuota paljastaa sinun olevan tai voivan olla hyvä vanhempi.

Siihen on vain jotenkin suuri kynnys, kehua ja kannustaa toista. Suomalainen ei turhasta kehuu vaan sanoo että kissa kiitoksella elää ja se on yksi ärsyttävimmistä sanonnoista mitä tiedän. Ikään kuin olisi heikkoutta tarvita myönteistä palautetta.

Minä uskon että ihminen se nimenomaan kiitoksella elää, oikein kukoistaa jopa. Sitä jaksaa painaa ihan eri tavalla kun ympärillä kerrotaan että hyvin menee ja se mitä teet on oikein ja tärkeää. Se pinaattilettumarttyyrikin on paljon onnellisempi kun sille muistetaan sanoa “kiitos kun teit ruokaa”.

Kokeile vaikka.

Ekaa kertaa saunassa

Silmäkulmaani kutitti kun siinä sillä tavalla lähekkäin olimme, iho ihoa vasten, pehmeinä ja lämpiminä. Kolmonen pötkötti sylissäni ihan hiljaa, niin mielettömän tyytyväisenä. Hypisteli sormillaan minun sormia. Hänen ympärillä koko muu perhe ihan yhtä nakkena hymyilemässä hänelle isosti, nyt sä olet Kolmonen saunassa! Ekaa kertaa! 

Saunominen oli vain hetken mielijohde, sellainen, jota en olisi ehkä aiempien lasten kanssa uskaltanut tehdä. Entä jos sen tulee liian kuuma? Mihin me se laitetaan kun muut on löylyssä? Voiko se tulla löylyyn? Missä se on sillä aikaa kun toinen on suihkussa?

Kysymyksiä miettimättä otin tyypin mukaani kahden pyyhkeen kanssa. Menin pukkariin ja riisuin meidät kummatkin, itseni yhdellä kädellä kikkaillen. Menimme suihkuun yhdessä, sekin ensi kertaa koskaan. Saunarakennus oli miellyttävän lämmin ja kostea, äänimaailma kuin kaikuvassa kylpylässä.

Istuimme yhdessä ihan alimmalle lauteelle miedosti lämmitetyssä saunassa. Kolmonen pissasi mun syliin, mutta sehän ei haittaa. löylykauhalla vain vettä päälle. Istuimme hiljaa ja ihmettelimme raksuvaa tulipesää. Minä kyynel silmässä, sillä tajusin ettemme ole olleet samalla tavalla sylikkäin sitten synnytyksen.

Muistin heti sen kuinka vauva nostettiin vatsalle lämpimänä, rimpulana, liukkaana. Muistin sen kolminkertaisesti, jokainen vauva omanlaisella muistijäljellä mieleeni porautuneena. Tunnustelin Kolmosen vartaloa, kuinka se on muuttunut vauvaksi vastasyntyneestä mutta kuinka sen minipylly kuitenkin on lähes samanlainen pieni ruttuinen luukasa kuin kaksi kuukautta sitten.

Joku heitti varovaisesti pienen löylyn. Sinne meidän alaloosiin mitään ei tuntunut, mutta saimme ainakin aidon äänimaailman. Ovesta hohkasi tuoretta ilmaa varpaisiin viileänä, mutta pieni mytty sylissäni alkoi silti olla jo aika lämmin. Annoin maitoa, koska siitä olin jossain alkukantaisessa imetyshuumassani haaveillut. Syötin vielä sen muutaman minuutin ennen kuin vein hänet kanssani lämpimään loppusuihkuun. Saunan oven heijastuksesta katsoin että näytimme ihan samalta kuin minä ja Ykkönen monta monta vuotta aiemmin, matkalla ekaan suihkuumme.

Nyt tuon kuvan vauva kysyi saako vauvat tulla saunaan ja vastasin että suomalaiset vauvat saa. Paketoin vauvaa hupulliseen pyyhkeeseensä ja talletin tämän hetken muistoihini tiukasti.

Päätin tallettaa sen myös blogiin, sillä tiedän kuinka tärkeimmätkin muistot kuitenkin aikanaan korvautuvat jollain turhanpäiväisellä. Ehkä muistankin tuon ihokosketuksen sijasta sen kuinka lämmitimme saunaa Kolmosen kanssa kaksin, sekin kivaa mutta ihan eri sfääreissä.

Vauvan posket ja jalat punersivat. Saako vauvat tulla saunaan? Itse asiassa, en ole varma. Saakohan näin pieni tulla? Olikohan se liian pitkään? Oli se varmasti muutaman minuutin. Sauna oli toki viileä ja me ihan alhaalla, mutta entä jos kuitenkin. En minä taidakaan tästä kirjoittaa, näen jo sen kuinka jossain puhutaan anonyymisti minusta ja valinnoistani.

Tarkkailin loppuillan tyypin punaa ja menoa. Vaikka pieni epävarmuus oli vielä päässäni, vauvani oli tyytyväinen, virkeä ja raukea. Punaposkinen mutta selvästi vielä ehjä. Silti se murunen epäilystä sai mut jättämään tämän muiston tallettamatta neljäksi päiväksi. Jos joku tähän sitten tarttuu, tulee kertomaan että nyt on kyllä pakko kommentoida.

Sitten mietinkin onko tosiaan aina pakko kommentoida. Jos joku tekeekin jotain joka toisen mielestä on virhe, pitääkö muiden heti puhaltaa pilliin vai voidaanko vaan jatkaa matkaa?

Se on minusta hiukan surullista kuinka suuria tunteita ja reaktioita kaikki äitiyteen liittyvä herättää. Sekä kirjoittajissa että lukijoissa. Aihe on niin valtavan latautunut, meille kaikille tärkeä ja henkilökohtainen. Jokaisen sisällä lopulta se yksi ainoa kysymys: olenko minä hyvä vanhempi? Ja siihen kysymykseen vastataan peilaamalla muihin. Jos toisen valintaa pääsee kritisoimaan, validoiko se ehkä omaa valintaa oikeammaksi?

En tiedä. Mutta huomaan että mua ei ole lopulta juurikaan pelottanut kirjoittaa masennuksesta, ahdistuksesta, taloprojektin kurjista käänteistä tai äitiyden vaikeista puolista, mutta saunakäynti tuntuu olevan liikaa. Koska ehkä jonkun on taas pakko kommentoida, että tämä oli kyllä nyt vähän virhe. Vähän kuin se että joku imetystä kehuva kertoo myös syöttäneensä vauvalleen korviketta, sekin oli internetin mielestä suuri virhe.

Tänään totean että virheitä se on kuulkaa vanhemmuus täynnä. Eilen yöllä tein sellaisia että syötin vauvaa liikaa ja tänään nostin sen aamutoimiin kun se ei ollutkaan vielä herännyt. Torstaina pidin vauvaa ehkä minuutin pari liikaa saunassa ja viime viikolla unohdin taas ainakin kahdesti D-vitamiinit. Osuin omalla kynnellä vauvan nenänvarteen ja unohdin rakentaa sille taloon oman huoneen.

Semmoista se on elämäkin, virheiden kautta tapahtuvaa sattumaa.  Äitiyden ja vanhemmuuden virheet saattaa tuntua joskus tosi pahalta, liiankin suurilta. Nyt on pakko lohduttaa, voisi silloin joku sanoa ja tarjota lisää kahvia.