Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

”Mä olen niin tuhma ja tottelematon”

Istutaan keittiön pöydän ääressä illalla, yliväsyneinä koko porukka. Lapset selittää toisilleen jotain aivan älyvapaata juttua, johon me vanhemmat lähinnä pyöritellään päätämme. Pierut mainittu.

Totean hajamielisesti hymyillen että ajatelkaa jos olisi vain yksi lapsi, miten tylsää sillä olisi meidän vanhempien kanssa kun kukaan ei heittäisi pierujuttuja. Kakkonen nappasi jutustani kiinni ihan yllättävästä kulmasta:

”Jos olis vaan yksi lapsi niin sen olisi varmaan parempi olla Ykkönen. Mä olen niin tuhma ja tottelematon.”

Ai saakeli kun sattui, syvälle sydämeen. Ei kai voi pieni ihminen oikeasti ajatella itsestään noin? Ollaanko me tehty tämä? Miten voin tämän korjata?

Tietysti selitimme vuolaasti että höpsistä, olet ihana etkä tuhma. Olet pienempi kuin Ykkönen, joskus siksi asiat menee vähän vaikeamman kautta ja joudutaan muistuttamaan säännöistä, jokainen tekee joskus tuhmuuksia ja niin edelleen. Annoin maailman parhaalle kuusivuotiaalle ison halin ja tein selväksi että hän kuten siskonsa on meille aina tosi rakas, myös silloin kun tekevät joskus ehkä jotain ihan pikkuisen tuhmaa. Rakastetaan aina, kaiken läpi ja yli.

Puhuin reippaasti ja hymyilin vaikka sisäisesti tuntui tosi pahalta toisen puolesta. Kelasin pikavauhdilla läpi omaa vanhemmuutta.

Ollaanko me kaikesta yrittämisestä huolimatta sorruttu sanomaan lapselle enemmän olet tuhma kuin teit tuhmasti? Sanotaanko me sille miksi sinä aina tai jotain muuta yhtä tyhmää? Alkaako pientä sielua nakertaa kun siskokin osallistuu usein torumiseen (jonka toki torppaan joka kerta)?

Vai voisiko hänelle olla kehittymässä pikku hiljaa jotain ymmärrystä siitä, että sääntöjä olisi hyvä noudattaa?

Päätin että kyse on jälkimmäisestä, terveestä kehittymisestä jossa lähes kuusi vuotta kestänyt tahtoikä alkaa tehdä tilaa moraalin, empatian ja mittasuhteiden tieltä. En aio ottaa tästä nyt maailman suurinta tuskaa, vaikka se yksi lause aikamoiselta tuomiolta tuntuikin. Voi toki hyvin olla että ollaan mokattukin, mutta nythän on mahis korjata tilanne!

Päätin siksi samalla keskittyä vielä entistä enemmän siihen, että torun tekoja, en ihmistä. Etten sorru sanomaan koskaan, aina ja joka kerta vaikka se joskus siltä tuntuisikin. Minun tehtäväni on jaksaa sitkeästi ohjata, korjata ja rajoittaa joka päivä ja joka kerta johdonmukaisesti, vaikka se paikoitellen tuntuukin mauttomalta versiolta Päivän Murmelina – elokuvasta.

Tämä vanhemmuushomma on kyllä yhtä maratonia. Onneksi juoksuseura on hyvää.

Vahvatahtoinen lapsi

Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus

Laitan kattilan kannen kiinni ja alan aktiivisesti odotella. 40 min ja riisipuuroa, varmasti vähän pohjaan palanutta. Lapset katsoo telkkaria aivastellen ja Insinööri on töissä. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, mutta jaksanko edes sitä? Kokeillaan.

Viikko sitten tähän aikaan päässä tuntui stressipäänsärky, vanne puristi kirjaimellisesti päätä. Tänä vuonna olen oppinut että se armeijassa kuulemma kysytty kysymys voikin olla totta. On migreeniä, joka puukottaa silmän takaa; hartiasärkyä joka jättää koko niskan palamaan ja sitten on tämä verenpaineelta tuntuva panta, joka kiristää lievästi ja häiritsee enemmän kuin sattuu.

Tämä vuosi on ollut hyvä mutta raskas kaikkinen talovääntöineen ja uusine asioineen. Uudessa työssä aloittaminen maaliskuussa on näin jälkikäteen katsottuna ollut yksi parhaimmista päätöksistäni vuosiin – heti tämän uuden tontin jälkeen. Silti kumpikin kiristelee vannetta tasaisin väliajoin. Elämässä on nyt vain aika paljon kerralla kaikkea. Näin jo viime yönä unta, jossa istuin jossain turhassa hyväntekeväisyyspalaverissa ja valitin sielläkin kuinka aikani ei enää riitä tähän kaikkeen.

Jopas, tästä ei pitänyt tulla kiireestä valittaminen. Niin se pentele sieltä pantansa alta kuitenkin kurkkii. Piti kertoa vain se, että kuluneen viikon ajan olen pääsääntöisesti tehnyt en mitään.

Jouluviikon piti olla lähes työstä vapaa, sellainen rento lomaan laskeutuminen jonka aikana ehtii hoitaa kaikki joulutouhut. Todellisuudessa istuin vielä koko perjantain kipeiden lasten kanssa toimistolla ja pääsimme yhdessä tontturumballe vasta myöhään iltapäivällä. Suhasimme pitkin kaupunkia, minä perässäni kuumetta pikkuhiljaa nostavaa Kakkosta tsempaten, Kakkonen vissypulloaan kauppojen lattioille tiputellen, Ykkönen tylsistyneenä karkkia vinkuen (sai totta kai, lahjonta kunniaan). Meininki oli ihan hyvä, onneksi, mutta minulla se panta kyllä piukkeni.

Taas meinaan kertoa siitä kiireestä, vaikka en halunnut.  Yritän vain päästä tähän viikkoon, joka on jotenkin vain hulahtanut ohi. Sillä matkalla Lahteen viikko sitten perjantaina iltapäivällä kaikki velvollisuuteni olivat ohi. Työt tehty, lahjat ostettu ja paketoitu, kamat pakattu ja perhe siirretty. Edessä pitkä loma välipäivineen ja vielä tammikuun ekakin viikko etäillen.

Loma! Kaikki aika maailmassa! Ihana joulu, jolloin kukaan ei tee mitään, eikä minunkaan tarvitse edes haluta. Ehdin siis tehdä kaikkea.

Ensimmäiset kaksi päivää vääntyilin kiukkuisesti kun ei ollut mitään järkevää tekemistä. En sanonut sitä ääneen mutta en  mielestäni rentoutunut oikein. Nyt olisi voinut lukea kirjaa, kirjoittaa blogia, aloittaa hitto vaikka kutomisen tai sudokut. En tehnyt kai mitään, enkä muista siitäkään vähästä mitään. Sama toistuu jo kuudetta päivää.

Pääsemme vihdoin tähän päivään, välipäiviin. Välikautiselta näyttävä Helsinki on kostea ja nahkea, minulla on pää kolmatta päivää kiinteästi paikallaan. Panta lähti, noidannuoli tuli liiasta väkisinrentoutumisesta sohvalla. Lapset ovat edelleen kipeinä maratonflunssassaan, minä en edelleenkään ole rentoutunut oikein.

Harrastan kolmatta (vai neljättä?) päivää kotiäitilarppausta. Pyykkään, siivoan, järjestelen, keitän riisipuuroa. Selailen kylppärikuvia, teen lounasta ja pelaan lasten kanssa lautapelejä. Idyllistä, mutta minulle vaivaannuttavaa. Edelleen kuljen sumussa. Kun en tee sitä mitä oikeasti halusin lomalla tehdä. 

Ihan en vieläkään tiedä, mitä tuo maaginen lomatekeminen on, joka kelpaisi. Varmasti jotain suorittavaa, joka flirttailee ajatuksella että sen tekemällä 2018 alkaisi helpommin. Jos juoksen joka päivä, aloitan vuoden energisemmin! Jos kirjoitan kymmenen tekstiä varastoon, tammikuussa saa jättää illat blogivapaiksi! Jos kaikki vaatteet ovat puhtaana, pyykkivuoret eivät lannista ainakaan kahteen viikkoon! No en minä ihan näin maanisesti ajattele, mutta jos edes jotain noista tekisi. Esimerkiksi joka päivä.

 

Pidän tätä kaikkea merkkinä siitä että arkeni on liian täynnä. Jos joutuu päivittäin juoksemaan aamusta iltaan saavuttaakseen kaiken mitä muka pitää tehdä, ei lomalla pysty enää muuhun kuin pysähtymiseen. Se ei ole kestävä malli, lapset.

En harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta voin harrastaa vanhan vuoden katselmuksia. Totean, että tänäkin vuonna olen ollut liian ankara itselleni. Tehnyt liikaa toki myös, mutta ennen kaikkea turhan tinkimättömästi. Palaan taas kerran siihen ajatukseen, että minun on mietittävä mitä aidosti haluan tehdä, ei mitä luulen tarvitsevani. Haluan tehdä – listalle pääsee tulevanakin vuonna sanat ja kuvat, tämä blogi, vapaat ajatukset.

Sillä niin ne sormet vain kirjoittavat loppumattomalla tahdilla, juuri kun luulet ettet jaksaisi.

Hyvässä työpaikassa saa olla rikki

Tämän jutun ilmestyessä pauhaamme työkavereiden kanssa Pecha Kuchaa läpi, eli kerromme itsestämme kukin vuorollamme tarkkaan määritetyllä esityksellä. Esityksessä tulee olla 10 sivua, joista jokaisessa on vain kuvia, ei tekstiä lainkaan. Sivut vaihtuvat automaattisesti 15 sekunnin välein ja näissä 150 sekunnissa kerromme itsestämme kaiken mitä huvittaa kertoa.

Hauskaa!

Jos on hauskalla tuulella.

Kun tein omaa esitystäni, olo oli pitkästä aikaa tosi kurja. Huulet olivat vähän tunnottomat, poskia punotti ja päätä särki. Oli vaikea saada mitään aikaan. Vitutti ilman syytä. Olisin halunnut kertoa itsestäni jotain hauskaa, kiinnostavaa ja uutta. Sen sijaan tungin esityksen täyteen kuvia perheestäni, talosta ja lenkkipoluista. Ärsytti enemmän, otin hörpyn vettä ja leikin ihan muina Sanneina että se on viinii.

Eipä auttanut, tietenkään. Tähän auttaisi vain lenkki. Edelleen veri kohisi kasvoissa liikaa ja olo oli outo. Ensikertalainen voisi pelästyä kihelmöivästä tunteesta huulillaan ja omituisesta rauhattomuudesta joka päätyy lasittuneisiin silmiin.

Itsehän olen jo kokenut konkari, joten tiesin: Sympaattinen hermostoni käy ylikierroksilla. On aika relata, vähentää jostain, ettei väsy isosti. Nyt on vähän liikaa synttäreitä, podcasteja, työjuttuja, kylkiluita (mainitsinko että mursin sen viikko sitten? Hauskaa!) ja veroasioita.

Purin tunnotonta huultani ja jatkoin hommia. Keksin väkisin kivoja juttuja omasta elämästäni, kunnes tajusin että tässähän piti kertoa kuka minä olen. Tein kahdeksanneksi kohdaksi esitystä tämän:

Tästähän mun pitää kertoa. Että vaikka rakastan esiintyä, urheilla ja touhuta, olen myös aikamoinen herkkis, jolle kaikki on joskus vähän liikaa. Sitä ei tarvitse pelätä, eikä kavahtaa, mutta se on hyvä tietää. Saatan joskus sanoa

”Sori nyt en pysty, karmea olo. Pakko olla vähän aikaa ihan yksin”

enkä tarkoita sillä mitään pahaa. Silloin sitten vain olen hetken yksin ja möllötän. Kyllä se siitä. Tämän kaiken toki tietääkin jo moni töissä, koska me puhumme tosi paljon itsestämme ja fiiliksistämme. Osa avoimemmin kuin toiset, mutta kaikki kuitenkin ihan ihmisinä töihin saapuen. Meillä ei tapaa toimistossa kenenkään työminää vaan ihan minäminän siellä saa kohdata.

SE ON NIIN IHANAA että nyt oli pakko kirjoittaa isoilla kirjaimilla.

On mieletön ilo ja kunnia onkaan olla töissä paikassa, jossa voi sanoa ettei jaksa ja jossa tämän kaltaisen esityksen voi näyttää. On hienoa kuulla toisen kuumista kaupunkireissuista ja nauraa toisen kanssa pitkän avioliiton käänteille. Päiviimme mahtuu murheita lapsen päiväkotipäivästä tai koomisia tarinoita matkustamisesta sinne kaiken duunihässäkän sekaan.

Olen siis eksynyt täydelliseen työpaikkaan. Ainakin Maaret Kallion kuvauksen mukaan:

”Hyvässä työpaikassa ihminen saa olla olemassa kokonaisuutena: murheineen ja virheineen, mutta myös osaamisineen ja voimineen. Yksityisyydestä ei silti tarvitse luopua.”

Amen. Vitsi sellainen työpaikka on hyvä.