Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vanhempikin tarvitsee kehuja ja kannustusta

Tämä on palopuhe vanhemmuuden ja sen kannustamisen puolesta.

Olen kuullut monelta seuraajalta etteivät uskalla ehkä yrittää lapsia, koska eivät ole varmoja pystyvätkö siihen, “heittäytymään niin täysipainoisesti” vanhemmuuteen. Minusta on hurjaa jos vanhemmuus nähdään valtavana suorituksena, johon kuka tahansa ei ehkä pysty.

Milloin vanhemmuudesta tuli ura, johon pitää panostaa? Miksi jäimme niin yksin sen kanssa?

Vanhemmuus on ihan hemmetin uuvuttavaa, jos sitä arvottaa suorituksena. Sen tekee tosi helposti vahingossa, sillä ympäristömme kertoo kyllä koko ajan miten vanhempana pitäisi olla. Nukuta näin, syötä noin, leikitä, ulkoile ja sanoita. Asikaisen mainio teksti tiivistää tämän kaiken. Rivien välissä väijyy myyttinen hahmo, täydellinen vanhempi, vaikka oikeasti hyvään (riittävään) vanhemmuuteen riittää että rakastaa ja ravitsee.

Jokaiseen päivään mahtuu niin monta tapaa mokata, ettei täydellistä vanhemmuutta yksinkertaisesti ole olemassa. Mutta koska tietoa, taitoa ja tarvikkeita on nykyään niin paljon olemassa me kuvittelemme että täydellisyys voisi ehkä sittenkin olla mahdollista saavuttaa.

Kun vain jaksan nämä parsakaalit höyryttää lantionpohjaani supistellessa, saatan saavuttaa vanhemmuuden nirvanan. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli.

Todellisuudessa me kaikki lähinnä tungemme kätemme samaan mustaan säkkiin ja hapuilemme pimeässä keinoja etsien.

Meillä on tässä ajassa kaikki mitä tarvitaan onnelliseen, hyvään ja kannustavaan vanhemmuuteen. Kasvatusoppaat, vauvajumpat, tarvikkeet ja hyvää tarkoittavia neuvoja. Vain kannustus puuttuu. Ihan liian harvoin kuulee vanhempi toiselta että vedätpä sä hyvin.

Hesarissa oli tänään hyvä mutta vähän surullinen artikkeli siitä kuinka ihminen voi itsensä uuvuttaa vanhemmuuden paineissa, ulkoa koetuissa ja sisäisissä. Sitä on toki meidän muiden vaikea muuttaa jos joku kasaa itselleen jättimäiset paineet, mutta voimme sentään kannustaa matkalla:

”Kuka tahansa voi antaa myönteistä palautetta esimerkiksi siitä, että näyttääpä lapsesi onnelliselta ja teitpä hienosti tuossa tilanteessa.”

Niin. Miksi ei antaisi hyvää palautetta kun kerran voi?

Ihminen tarvitsee kehua ja kiitosta, kokemusta siitä että tekee oikein ja hyvin. Niin lapsi kuin aikuinenkin! Jos halutaan nostaa sitä syntyvyyttä, aletaan kehua ja kiittää toinen toisiamme, itse itseämme. Kerro toiselle kuinka taitavat lapset hänellä on, tsemppaa jaksamaan uhmakohtauksen keskellä. Kiitä puolisoa siitä että hän nukutti lapsen ja tyhjensi tiskikoneen. Kiitä itseäsi myös! Huomaa omat pienet voittosi, kellu täysillä omahyväisyydessä kun onnistut vähänkin.

 

Mua harmittaa niin paljon kun näen todella omistautuneita vanhempia pohtimassa ovatko he riittäviä. Harmittaa kun näen ihmisten toivovan perhettä mutta pelkäävän sen taakkaa. Tekisi mieli heistä jokaista halata ja sanoa että se että mietit tuota paljastaa sinun olevan tai voivan olla hyvä vanhempi.

Siihen on vain jotenkin suuri kynnys, kehua ja kannustaa toista. Suomalainen ei turhasta kehuu vaan sanoo että kissa kiitoksella elää ja se on yksi ärsyttävimmistä sanonnoista mitä tiedän. Ikään kuin olisi heikkoutta tarvita myönteistä palautetta.

Minä uskon että ihminen se nimenomaan kiitoksella elää, oikein kukoistaa jopa. Sitä jaksaa painaa ihan eri tavalla kun ympärillä kerrotaan että hyvin menee ja se mitä teet on oikein ja tärkeää. Se pinaattilettumarttyyrikin on paljon onnellisempi kun sille muistetaan sanoa “kiitos kun teit ruokaa”.

Kokeile vaikka.

Ekaa kertaa saunassa

Silmäkulmaani kutitti kun siinä sillä tavalla lähekkäin olimme, iho ihoa vasten, pehmeinä ja lämpiminä. Kolmonen pötkötti sylissäni ihan hiljaa, niin mielettömän tyytyväisenä. Hypisteli sormillaan minun sormia. Hänen ympärillä koko muu perhe ihan yhtä nakkena hymyilemässä hänelle isosti, nyt sä olet Kolmonen saunassa! Ekaa kertaa! 

Saunominen oli vain hetken mielijohde, sellainen, jota en olisi ehkä aiempien lasten kanssa uskaltanut tehdä. Entä jos sen tulee liian kuuma? Mihin me se laitetaan kun muut on löylyssä? Voiko se tulla löylyyn? Missä se on sillä aikaa kun toinen on suihkussa?

Kysymyksiä miettimättä otin tyypin mukaani kahden pyyhkeen kanssa. Menin pukkariin ja riisuin meidät kummatkin, itseni yhdellä kädellä kikkaillen. Menimme suihkuun yhdessä, sekin ensi kertaa koskaan. Saunarakennus oli miellyttävän lämmin ja kostea, äänimaailma kuin kaikuvassa kylpylässä.

Istuimme yhdessä ihan alimmalle lauteelle miedosti lämmitetyssä saunassa. Kolmonen pissasi mun syliin, mutta sehän ei haittaa. löylykauhalla vain vettä päälle. Istuimme hiljaa ja ihmettelimme raksuvaa tulipesää. Minä kyynel silmässä, sillä tajusin ettemme ole olleet samalla tavalla sylikkäin sitten synnytyksen.

Muistin heti sen kuinka vauva nostettiin vatsalle lämpimänä, rimpulana, liukkaana. Muistin sen kolminkertaisesti, jokainen vauva omanlaisella muistijäljellä mieleeni porautuneena. Tunnustelin Kolmosen vartaloa, kuinka se on muuttunut vauvaksi vastasyntyneestä mutta kuinka sen minipylly kuitenkin on lähes samanlainen pieni ruttuinen luukasa kuin kaksi kuukautta sitten.

Joku heitti varovaisesti pienen löylyn. Sinne meidän alaloosiin mitään ei tuntunut, mutta saimme ainakin aidon äänimaailman. Ovesta hohkasi tuoretta ilmaa varpaisiin viileänä, mutta pieni mytty sylissäni alkoi silti olla jo aika lämmin. Annoin maitoa, koska siitä olin jossain alkukantaisessa imetyshuumassani haaveillut. Syötin vielä sen muutaman minuutin ennen kuin vein hänet kanssani lämpimään loppusuihkuun. Saunan oven heijastuksesta katsoin että näytimme ihan samalta kuin minä ja Ykkönen monta monta vuotta aiemmin, matkalla ekaan suihkuumme.

Nyt tuon kuvan vauva kysyi saako vauvat tulla saunaan ja vastasin että suomalaiset vauvat saa. Paketoin vauvaa hupulliseen pyyhkeeseensä ja talletin tämän hetken muistoihini tiukasti.

Päätin tallettaa sen myös blogiin, sillä tiedän kuinka tärkeimmätkin muistot kuitenkin aikanaan korvautuvat jollain turhanpäiväisellä. Ehkä muistankin tuon ihokosketuksen sijasta sen kuinka lämmitimme saunaa Kolmosen kanssa kaksin, sekin kivaa mutta ihan eri sfääreissä.

Vauvan posket ja jalat punersivat. Saako vauvat tulla saunaan? Itse asiassa, en ole varma. Saakohan näin pieni tulla? Olikohan se liian pitkään? Oli se varmasti muutaman minuutin. Sauna oli toki viileä ja me ihan alhaalla, mutta entä jos kuitenkin. En minä taidakaan tästä kirjoittaa, näen jo sen kuinka jossain puhutaan anonyymisti minusta ja valinnoistani.

Tarkkailin loppuillan tyypin punaa ja menoa. Vaikka pieni epävarmuus oli vielä päässäni, vauvani oli tyytyväinen, virkeä ja raukea. Punaposkinen mutta selvästi vielä ehjä. Silti se murunen epäilystä sai mut jättämään tämän muiston tallettamatta neljäksi päiväksi. Jos joku tähän sitten tarttuu, tulee kertomaan että nyt on kyllä pakko kommentoida.

Sitten mietinkin onko tosiaan aina pakko kommentoida. Jos joku tekeekin jotain joka toisen mielestä on virhe, pitääkö muiden heti puhaltaa pilliin vai voidaanko vaan jatkaa matkaa?

Se on minusta hiukan surullista kuinka suuria tunteita ja reaktioita kaikki äitiyteen liittyvä herättää. Sekä kirjoittajissa että lukijoissa. Aihe on niin valtavan latautunut, meille kaikille tärkeä ja henkilökohtainen. Jokaisen sisällä lopulta se yksi ainoa kysymys: olenko minä hyvä vanhempi? Ja siihen kysymykseen vastataan peilaamalla muihin. Jos toisen valintaa pääsee kritisoimaan, validoiko se ehkä omaa valintaa oikeammaksi?

En tiedä. Mutta huomaan että mua ei ole lopulta juurikaan pelottanut kirjoittaa masennuksesta, ahdistuksesta, taloprojektin kurjista käänteistä tai äitiyden vaikeista puolista, mutta saunakäynti tuntuu olevan liikaa. Koska ehkä jonkun on taas pakko kommentoida, että tämä oli kyllä nyt vähän virhe. Vähän kuin se että joku imetystä kehuva kertoo myös syöttäneensä vauvalleen korviketta, sekin oli internetin mielestä suuri virhe.

Tänään totean että virheitä se on kuulkaa vanhemmuus täynnä. Eilen yöllä tein sellaisia että syötin vauvaa liikaa ja tänään nostin sen aamutoimiin kun se ei ollutkaan vielä herännyt. Torstaina pidin vauvaa ehkä minuutin pari liikaa saunassa ja viime viikolla unohdin taas ainakin kahdesti D-vitamiinit. Osuin omalla kynnellä vauvan nenänvarteen ja unohdin rakentaa sille taloon oman huoneen.

Semmoista se on elämäkin, virheiden kautta tapahtuvaa sattumaa.  Äitiyden ja vanhemmuuden virheet saattaa tuntua joskus tosi pahalta, liiankin suurilta. Nyt on pakko lohduttaa, voisi silloin joku sanoa ja tarjota lisää kahvia.

Miten ihanaa on olla pois töistä

Yksi päivä kävin naapurin kanssa puolentoista tunnin vaununlenkillä. Sitten nukuin tunnin päikkärit, joiden jälkeen olikin jo aika hakea Kakkonen iltapäiväkerhosta. Matkalla mietin että harmi kun en tänään ehtinyt kirjoittaa blogia.

Kokonainen työpäivä meni urheillessa ja levätessä ja silti tuli kiire. Olen hidastanut elämäni tahtiani todella, todella merkittävästi. Tavoittelen yleensä yhden asian tekemistä päivässä ja joskus sekin meinaa olla liikaa. On liian kiire olla vain.

Tuntuu melko kaukaiselta että vielä muutama kuukausi sitten tein sataviisikymmentä asiaa päivässä. Hoidin duunit, blogin, kodin, urheilun ja varmaan vielä jotain muuta tuikitärkeää jota en enää muista. Se ei ole kyllä normaalin ihmisen hommaa se, juosta jatkuvasti pää punaisena paikasta toiseen vain jotta olo olisi riittävästi tehnyt.

Kaiken sen jakkuhien jälkeen tuntuu että olen ansainnut ja että tarvitsen tätä lepoa. Kaikkihan me toki tiedämme, ettei äitiysloma ole mitään lomaa mutta lepoa tämä silti on normaaliin arkeeni nähden, ainakin henkisesti. Päivätyöni on ihan superkuormittavaa ja nyt alan taas ymmärtää sen. Ei sitä siinä sykkiessä niin huomaa mutta nyt ihan aidosti havahdun lähes päivittäin siihen vapauttavaan tunteeseen ettei mun tarvitse. Ei tarvitse pinnistellä, vakuuttaa, myydä, ohjata, johtaa, miettiä, suunnitella, toimittaa.

Kävelen vaunuillani silloin tällöin lounasravintoloiden ohi ja katson ihmisiä, jotka ovat selvästi työpalaverissa. En voi sanoin kuvata kuinka hyvältä aina silloin tuntuu, etten minä ole siellä pätemässä.

Rakastan työtäni ja olen siinä hyvä. Suurin osa siitä tulee mulle ihan luonnostaan pinnistämättä, mutta se on silti työtä. Asiakaslounas on mahdollisuus, joka pitää käyttää. Silloin pitää olla läsnä, ystävällinen, nopeaälyinen ja aidosti kiinnostunut. Ei siinä lounaalla kukaan meistä ole vaihtamassa kuulumisia rakkaan ystävän kanssa, vaan ihan työmme puolesta me siinä pureskelemme.

On tehtäviä, joita suorittaa. On ihmisiä, joita vakuuttaa. Se vaatii skarppina olemista, pientä ylitoimittamista. Punaa lisätään ja ponnaria tiukennetaan, kuin ensitreffeillä olisi, kahdeksan tuntia päivässä.

Mutta nyt ei tarvi.

Ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta kuin imettää ja vaihtaa vaippaa. Voi olla kokonaisen viikon meikkaamatta ja vastaamatta puheluihin. Tiedän että tulee vielä aika, jolloin tämä ahdistaa mua ja janoan taas sitä vastuuta ja tekemistä, velvoitteita ja suorituksia. Mutta nyt, ai hitto nyt on ihanaa.