Tämä vauvavuosi on kaikin tavoin erilainen kuin aikaisemmat, ja suurin ero olen minä. Jossain välissä lasten kasvaessa käsitykseni ajasta on tainnut muuttua, sillä nyt olen tuskallisen tietoinen siitä miten nopeasti päivät muuttuvat vuosiksi.

Saan itseni viikottain ellen jopa päivittäin kiinni huokailemasta haikeana sitä kuinka tämä kaikki ihana pian loppuu. Samalla tavalla kun jotkut (minä) alkaa viimeistään kesäkuussa miettiä, että parin viikon päästä alkaa heinäkuu, sitten kohta se on jo elokuu ja on sitten tämäkin kesä ohi, lehdet tippuu ja aamut jäätyy ja on vain pitkä pimeä talvi edessä.

Nyt sama etukäteishaikeus toistuu tämän viimeisen vauvavuoteni kohdalla. Kolmonen on nyt seitsemän kuukautta vanha ja olen alkanut laskea kuukausia vuoden rajapyykkiin, jolloin kuvitteellisesti kaikki kiva loppuu (muistelisin että vuoden täyttäneen tahtopakkauksen kanssa on jo melko eri asia olla kotona) tai ainakin lähtölaskenta töihin paluuseen alkaa.

Iltapäivän kävelyllä aurinko paistaa ihanasti naamaan ensimmäistä kertaa kuukausiin ja ajattelen että ihan kohta minä olen sitten taas töissä ja tämäkin tämmöinen lorviminen loppuu. Aamulla mietin että tänään voisi kyllä olla hyvä nukkua päikkärit, kun kerran vielä voi. Keskipäivän treeneissä nautin punnertamisen helppoudesta ja harmittelen sitä että kohta sitten taas on ihan rapakunnossa kun urheilu päivisin loppuu.

Kaikki ihana loppuu!

Rakastan näitä aikatauluttomia päiviä. Rakastan mahdollisuutta käydä kävelyllä kesken päivää, parhaimmillaan muiden äitien kanssa. Rakastan tätä että minulla on tilaa ja aikaa ajatella (tai olla ajattelematta!) En ole valmis palaamaan töihin, huomaan ajattelevani. Vaikka hyvänen aika, siihen on vielä ikuisuus aikaa.

Vauvavuoteni kesässä on menossa heinäkuu ja minä suren jo talvea.

Luulen että tämä on kokemuksen tuomaa tuskallista tietoisuutta ajan kulumisesta, toisaalta sitä että tiedän tämän olevan viimeinen kerta. En joudu kantamaan mukanani taakkaa siitä että tätä valvomista ja hampaiden tekoa tehdään ehkä vielä joskus, sillä tiedän että sitäkin tehdään nyt viimeistä kertaa. Jaksan heilutella vaunuja, taputella pyllyä ja imettää yöllä vielä kerran (vaikka ei pitäisi) kun tiedän ettei tätä kovin kauaa kestä.

Kävelemään opitaan enää kerran, ensimmäinen sana (“hei”) meni jo. Yritän imeä kaiken hyvän muistini sopukoihin ja antaa huonojen hetkien mennä virtana ohitseni.

Yritän nauttia tästä kesästäni niin kuin se ei koskaan loppuisi, juuri siksi että tiedän se lopulta loppuvan ihan liian pian.

Tajuan että nyt minä vihdoin pystyn siihen: “nauti nyt kun ne ovat pieniä” on ensimmäistä kertaa koskaan lause, jonka käskyä voin noudattaa. Minä pystyn nauttimaan tästä kaikesta, koska tämä on helppoa. Ei ole toista pientä vaatimassa apuja, ei ole seuraavaa tulossa. Vauvani on joustava ja sen saa helposti tyytyväiseksi.

Ennen kaikkea tiedän miten nopeasti kaikki muuttuu, myös ne huonot hetket – tiedän jaksavani tämän. Päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä, sanovat, ja ovat niin oikeassa.

Lue myös: Ei ole aina pakko nauttia ”nyt kun ne ovat pieniä”

Sain seuraajalta toiveen: ”voisiko joku teistä [juuri vauvan saaneista vaikuttajista] kirjoittaa siitä, että yli 35v on vielä ihan ok tehdä vauva / pikkusisarus, ikkuna ei sulkeudu, ei syytä paniikkiin jne”.

Voisin! Sillä täällä päässä tietokonetta on yksi juuri 37 täyttävä vielä yhden saanut joka ajatteli vielä pari vuotta sitten että ikkuna on nimenomaan sulkeutunut. Silloin kirjoitin näin:

”Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. (…) Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.”

Kuinka ihanan väärässä olinkaan. Se ikkuna oli vielä aivan apposen auki ja odotteli vain meitä! Vaikka olinkin tuon tekstin aikaan jo itse asiassa aika pitkällä Kolmosen harkinnassa ja toivomisessa, oli nuo yllämainitut huolet ja moni muu silti painamassa vaakakuppia ja ymmärrän täysin tuon seuraajani kysymyksen: ei kai tässä nyt enää ehdi?

Kun lopulta tajusin että raha ei ole kysymyksen ytimessä, että lapset voivat vaikka jakaa huoneita ja ikäeroilla ei ole väliä (ja kuten myöhemmin olen oppinut, ainakin toistaiseksi se on ollut vain ihan best), olin 35.

Ystäväni lapsettomuushoitoja seuranneena olin tuskaisen tietoinen siitä että 35 voi olla kriittisen vanha, sillä parasta ennen päiväys on sulkeutumassa jonain vuonna ja se voi olla tämä vuosi. Munasolut annetaan syntymässä ja kun ne alkavat ohittaa parhaat vuotensa, se tapahtuu aika rytinällä. Kuin syksyllä puusta tippuvia lehtiä mokomat. Mahdollisuus lapsen saamiseen voivat yhtäkkiä olla tyystin eri kuin vaikkapa vuotta aikaisemmin. Lasten saaminen ei ole missään iässä mikään selviö, eikä 35 jälkeen ainakaan helpommaksi muutu.

Silti, hyvällä onnella voi tulla raskaaksi vielä pitkälle neljäänkymmeneen tai sen ylikin. Tunnen 42-vuotiaani äidiksi tulleen, ja 44-vuotiaana pikkusisaren saaneen. Toivosta ei siis pidä luopua!

Entä se henkinen puoli, onko 35+ jotenkin ”liian vanha” saamaan lapsia tai vielä lapsia, edellisten sisarukseksi? Ei tietenkään ole. Mikään numero ei kerro siitä sopiiko ihmisen jo / vielä saada lapsia. Kyllä minäkin laskin että Kolmosen täyttäessä 10 olen sitten itse 46! Mutta mitä sitten? Tulen myös täyttämään 50 niin että minulla on edelleen nuoria lapsia. 50 on uusi 30 ja minä ainakin aion olla vielä kuusikymppisenä vetävässä kunnossa.

Lopulta ajattelin että jos presidentit voivat saada lapsia seitsemänkymppisenä, uskon meidän pystyvän tähän puolta nuorempina.

Ehkä kysymys onkin eniten siitä meissä asuvasta pelosta, oman jaksamisen riittävyydestä. Sitä onkin tietysti ihan viisasta miettiä. Onko perheessämme vielä voimavaroja, entä jos eteen tulee jotakin haastavampaa, onko meillä tukiverkkoja? Pystymmekö me tarjoamaan ruokaa, rakkautta ja turvaa?

Näihin kysymyksiin pitää vastata aina lapsia toivoessa, eikä vastaus muutu iän vaan elämäntilanteen mukaan. Mutta sanoisin että suurin osa aikuisista voi vastata näihin kyllä, kun vain osaa laskea sen vaatimustason riittävän alas. Lapsen rakastavaan hoitoon ei vaadita juuri oikeanlaista työpaikkaa / uraa, kotia tai parisuhdetta vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka jaksavat tarvittaessa asettaa toisen tarpeet omiensa edelle.

Oikea ikä saada lapsia voi alkaa ykkösellä, kakkosella, kolmosella tai nelosella – ja jos olet mies, vaikka seiskalla. Koska meillä naisilla on kuitenkin olemassa takaraja, jonka sijainnista emme varmuudella tiedä, suosin aina itse ystäväni lanseeraamaa testiä sopivan ajan löytämiseen: jos mietit pitäisikö ja yllätysraskaus ei tuntuisi aivan katastrofaaliselta, on oikea aika jättää ehkäisy pois.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka katuvat sitä etteivät uskaltaneet. Minä tiesin olevani yksi heistä jos en anna Kolmoselle mahdollisuutta, ja se oli lopulta se ainoa syy jonka tarvitsin.

(Koti)äitiyden yksi parhaita puolia on se, että saa suurta tyytyväisyyttä taklattuaan jonkun mahdottomalta tuntuvan tilanteen. Saa vaihdettua päälleen oksentaneen lapsen vaatteet takakontissa sotkematta mitään vaikka oma pikkurilli jäi hetki sitten takaluukun väliin jumiin (tositarina); saa itsensä ja pari lasta hengissä ja nukkuneena lennätettyä toiselle puolelle maapalloa (tositarina) tai saa luotua taas yhteyden kuukausikaupalla uhman seiteissä rimpuilleeseen lapseen (tositarina).

Paskinta on toki se että niitä tilanteita tulee ihan taukoamatta ja että joskus todella käy niin että kakkainen body sotkee mennessään lapsen hartian ja tukan (tänään), tai että hyvistä aikeista ja yrityksistä huolimatta mentiin taas liian myöhään nukkumaan (joka ilta, beibe).

Vanhemmuudesta saa hyvin äkkiä tehtyä synkän ja raskaan matkan, jos kiinnittää huomiota jokaiseen mokaan ja ongelmaan, sillä niitä kyllä satelee ihan pyytämättä joka päivä. Tuijottaessaan taas yksiä pilalle menneitä päiväunia (oi miksi yritin nukuttaa sen tähän turvakaukaloon, eihän se ikinä nuku siinä hyvin) voi unohtaa että ne aamun unet meni muuten tosi hyvin ja ruokailukin onnistui kympillä.

Mitä enemmän huomaa onnistumisensa, sitä enemmän uskoo onnistuvansa seuraavalla kerralla ja ta-tta-daa: asiat todella alkaa mennä paremmin, helpommin, kivemmin.

Se ei ole vain kissa joka kiitoksella elää vaan ihan me ihmiset. Meistä jokainen tarvitsee positiivista vahvistusta, kannustusta ja muistutusta päivittäin. Eikä vain isoista asioista (onneksi olkoon valmistumisesta / työpaikasta / uudesta kodista!) vaan ihan niistä pienistäkin asioista. Kirjoitin tästä viimeksi lokakuussa , haastoin vanhemmat kehukampanjaan yhdessä Yle Akuutin kanssa joulukuussa, lanseerasin #omakehumaanantain kolme vuotta sitten ja samalla asialla kirjoitan nytkin. Haluaisin kirjoittaa tästä joka päivä.

Haluaisin kuiskia meidän kaikkien ylpistymistä pelkäävien suomalaisten korvaan muista kehua toisia. Muista kehua itseäsi. Kuiskin siis teille että ala huomata ne hetket kun voit kehua!

Havahdu siinä hetkessä kun vaihdat vauvan uskomatonta sepaa ninjaottein invavessassa, josta ei tule lämmintä vettä ja hoitotaso on veressä (taas valitettavasti tositarina) että hitto mä vedän hyvin! Muista kehua itseäsi, sillä seuraava katastrofi odottaa jo nurkan takana ja silloin tarvitset muiston siitä että olet ennenkin onnistunut.

Huomaa, kun ystäväsi puree hampaita yhteen lounasravintolassa ihmettelevien katseiden alla ja onnistuu silti sanomaan kiljuvalle lapselleen jämäkän lempeästi ei ollen siinä hetkessä juuri se johdonmukainen vanhempi, jota sinäkin yrität aina olla. Kerro hänelle että hän vetää hyvin, muista kehua toista.

Vie uusi kehumisen taitosi myös kotiin! Minun isovanhempani olivat naimisissa vuosikymmeniä ja muistivat aina mainita pitkän liiton takeeksi kolme koota: Keskinäisen Kehumisen Kerho. Kehu ja kiitä siis myös puolisoasi arjessa: aktiivisesta osallistumisesta lapsen harrastukseen, hyvin hallitusta uhmakierrepallosta, loistokkaasta vaippataituroinnista kesämarkkinoilla tai ihan vaan siitä että hän tajusi ostaa lapsille alesta talvikengät.

Kehuminen on niin parasta huumetta, kuulkaa! Kun kerran kokeilet, haluat lisää. Jos tuntuu vaikealta, aloita vaikka kommenttiboksissa anonyymisti: kerro yksi asia missä sinä onnistuit tänään!

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij