Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

 

Lue myös:

Levossa ja levollinen

Olo on hämmentävän onnellinen.

Eilen päättynyt raskausviikko päätti samalla tämän hetken työrupeaman. Keskiviikkona kävin tarkistamassa tilanteen varmuuden vuoksi lääkärillä (kaikki hyvin meillä kummallakin) joka totesi että ”kyllä voisit jo luovuttaa” ja käski saikulle äitiysloman alkuun asti. Pari viikkoa vajaaksi jäi tämä rupeama.

Siinä oli sellainen minuutin hetki autossa, jolloin kyyneleet meinasi tulla. Toisaalta sellaisesta luovuttamisen olosta ja snadista huijaritunteesta, kun mitään hätää eikä vikaa oikeasti ole. Että olisihan tässä nyt ihan hyvin voinut vielä nyt nämä kahdeksan viimeistä päivää hoitaa, ihme luovuttaja.

Toisaalta enemmän puhtaasta helpotuksen tunteesta. Siinäkin autossa istuessa vatsassa tuntui kova kivi, joka ei ollut pelkkää tunnetta vaan myös rasitusta. Ei kovin kipeää, mutta ei helpon keveääkään. Nyt on lupa ottaa iisisti, ja miksi ei ottaisi?

Koska olen tyyppinä erittäin nopeasti asiat prosessoiva, oli jo torstaina aivan eri ääni kellossa. En enää kyseenalaistanut levon tarvetta, sairaslomaa tai raskauden raskautta yhtään. Aloitin uuden raskausviikon hyvillä mielin, onnellisena ja tilanteen hyväksyneenä.

Tassuttelin läpi päivän hissukseen oman perheen kanssa. Hoidin muutaman pienen asian hitaasti ja kiirehtimättä, pysähtelin jos piti. Luukutin autossa kattoluukku auki Nicki Minajia kahdestaan Ykkösen kanssa. Söin jädet. Makasin tunnin auringossa Insinöörin kanssa kahdestaan. Valitsin toisen tunnin verran väriä pihasaunan vuodesohvan petivaatteiksi ja istutin optimistisena taas uuden hortensian.

Grillasin hampparit ja pelasin koko perheen kanssa ristiseiskaa. Hymyilin, nauroin ja silittelin vatsaa. Pötköttelin välillä kyljelläni ja annoin vauvalle, itselleni ja kropalle kaiken sen ajan mitä tarvittiin. Mielessä kävi tästä kirjoittaminen ja ajatus siitä että pitäisi ehkä ottaa joku kuva joka kuvastaa kuinka seesteistä kaikki juuri tänään oli.

En ottanut kun en jaksanut ja se siitä päivästä niin seesteisen tekikin. Muistan kyllä tämän kaiken ilman kuvaakin, osaan kirjoittaa talteen ilman kuvitusta. Otin koko päivänä yhden kuvan, suttuisen napsaisun itsesäni Hesburgerin jonossa (kahden hampparin päivä, best!). Sen nappasin, koska yhtäkkiä näkemäni pallomaha näytti mielestäni niin kivalta.

Nyt vaeltelen tyhjässä kodissa ja kuuntelen. Talon natinaa ja omaa hengitystäni, hiljaisuutta, radiota, äänikirjaa. Omia fiiliksiä ja vauvan käänteitä. Mietin, laittaisinko toisen koneellisen tulemaan vai katsonko vähän telkkaria. Taidan valita jälkimmäisen, hirveän monta suositeltua sarjaa on aloittamatta.

Laitoin sähköpostiin lomailmoituksen ja siirrän vielä viimeisetkin työtehtävät eteenpäin, siivoten digitaalista työpöytää. Taas meinaa se pieni kyynel tulla. Tämä hetki on haikea, riemuikas ja jännittynyt samaan aikaan.

Olen nyt lomalla. Äitiys-, sairas- ja kesälomalla yhtäaikaisesti. Kolminkertainen lomastatus riittää minullekin luvaksi vain olla ja hengittää ja tunti tunnilta tarve suorittaa vähenee. Yhtäkkiä on todellakin riittävästi ohjelmaa yhdelle päivälle saada yksi sähköposti ulos tai se yksi kone pyöritettyä.

Ja jos niitäkään ei saa tehdyksi niin samapa tuo. Minä kasvatan uutta ihmistä.

Itseni tylyttäminen on rasittavaa – lopettaisin heti jos osaisin (mitään en osaa!)

Nonni, koko tunti on sitten viisi minuuttia myöhässä mun takia. Hyvin meni saatana. Oon just tää kiirepentti joka ei osaa yhtään rauhoittua. Miksi mun mahasta tulee tämmöset jenkat vielä sivuunkin, kaikilla muilla tuntuu tuo maha tulevan söpönä pallona vain eteen. ”pidä selkä ojennettuna”,  ei se pysy ojennuksessa. Miten suorana sen pitäisi olla? Mulla on kyllä niin huono ryhti. Hengitä hengitä. Miksi hengitän koko ajan lyhyemmin kuin noi muut. Täytyy yrittää pysyä tahdissa. Mä en kyllä jaksa pitää näitä silmiä kiinni. Rentoudun taas väärin. Selkä toista ihmistä vasten? Oletko tosissasi? En mä kehtaa! Nyt toi huomaa etten uskalla nojata kokonaan sitä vasten. Miksi mä en uskalla nojata. Miksi muiden mehiläinen kuulostaa kauniin korkealta ja mun on tämmönen viskibasso. En varmaan osaa rentoutua synnytyksessäkään. Taaskaan.

Että semmoinen rentouttava äitiysjoogatunti. 90 minuuttia tylytystä, itseni tylytystä.

Olen vältellyt tämmöistä joogaa näemmä ihan syystä: siinä oltiin hiljaa ja kuunneltiin omia tuntemuksia. Jos minä olen hiljaa ja keskityn tuntemaan itseni, kuulen myös itseni.

Ja minä puhun aivan järkyttävän rumasti itselleni, kritisoin kaikkea. Siis ihan kaikkea, vaikka en koskaan ajattelisi kenestäkään muusta ikinä niin pahasti kuin itsestäni.

Ei siellä joogassa kenenkään muun mehiläinen ollut vääränlainen tai akupunktiopisteiden painaminen kamalaa. Siis minä ihan mielelläni painelin “neljä sormen verran pakaravaosta ylöspäin” tuntemattoman naisen pyllyä. Uskokaa tai älkää, se ei ollut se kiusallinen vaihe. Mutta ei herranjumala kun oli minun vuoroni olla paineltavana.

Hyvä että muistin hengittää kun laskin mielessäni kaikkia niitä tapoja miten voin pyllistellä siinä väärin. Yritin olla ihan paikallani ettei hän luule tekevänsä väärin. Toivoin että pakavarakoni olisi selkästi havaittavissa ettei hänen tarvitse pohtia mihin piti painella. Sitten pelkäsin olevani liian paikallani, ettei hän vain kysy onko kaikki hyvin.

Oikeasti olisin halunnut joko juosta pois tai vain seistä siinä yksinäni oman vuoroni ajan ja todeta ettei minulle tarvitse nyt näitä akupunktiopisteitä etsiä. Älä sinä minun vuokseni vaivaudu, tämä on hei ihan hyvä näin.

Kotimatkalla ruodin tapahtunutta ja mietin (märehdin) sitä miksi minun on oltava niin kamala itselleni. Samalla kun kuuntelin mainiota Auta Antti! -podcastia. Siinä Antti neuvoi kuulijaa kirjoittamaan aamusivuja, ”käsin kolme sivua tyhjään vihkoon joka aamu”. Mä en kyllä voisi kun mun käsiala on niin ruma ja jututkin olisi varmaan tyhmiä kuiskuttelin itselleni.

Olisin jo nauranut ääneen itselleni, jollen olisi pelännyt että nauruni kuulostaa tyhmältä ja suuni mennyt tyhmään asentoon sitä tehdessä. Siis ihan oikeasti, nyt on sitten käsialakin niin ruma ettei voi kirjoittaa sivuja, joita ei ole enää koskaan tarkoitus katsoa.

Mistä tämä naurettava itsetarkkailu ja -kritiikki oikein kumpuaa? Se ei ehkä ole edes pelkkää kritiikkiä vaan myös sellaista jäytävää epäonnistumisen pelkoa. Että jos yritän tätä, en tule olemaan siinä hyvä, varsinkaan paras. Toisin sanoen, häviän. Jos ei voita, häviää.

Minähän en osallistu kilpailuun, ellen usko voittavani sitä. Olisi liian kamalaa hävitä. Inhoan laskettelureissuja, koska olen porukan hitain. En mielelläni lähde ystävän kanssa juoksulenkille, koska tiedän että haluaisin juosta hitaampaa mutta en kehtaa sanoa sitä ääneen. Mieluummin sanon että vihaan lenkkeilyä tai en osaa lautailla (kumpikaan ei ole totta), koska silloin kukaan ei voi sanoa että oho, olitpas huonompi kuin luulinkaan.

Minä olen juuri se ihminen joka menee lääkäriin ja sanoo että ei se nyt kai sitten niin kipeä ole, tulin vain varmuuden vuoksi. Salaa samalla toivoen että käsi on vähintään murtunut ja saisin jotain urheuspisteitä. Koska jos se toden totta ei ollutkaan sitten niin kipeä niin minähän se säälittävä surkimus olin joka turhasta vinkui.

Ihme epäonnistujamuija. Siis tyyppi, joka epäonnistuu jatkuvasti mielessään ettei joku muu ehtisi huomata sen epäonnistuvan. Vaikka se ei oikeastaan edes koskaan epäonnistu, joskaan ei ehkä voitakaan. Huoh sentään.

Surettaa ja raivostuttaa jo nyt, että tiedän tämän saman epäonnistumisen pelon seuraavan minua taas myös synnytyssaliin. Ei sillä tavalla että pelkäisin epäonnistuvani siinä itse teossa, vaan että kaikki muu sitä ennen menee väärin. Että kuulostan tyhmältä vaikeroidessani, että suuni on ruma kun huohotan, että sairaalakaapu näyttää tyhmältä, että en osaa pyytää apua oikein tai pyydän jotain liian aikaisin.

Osaan valittaa itselleni ihan mistä vain, se on nyt moneen kertaan nähty.

Ja tiedättekö mikä on kaikkein oudointa? Tätä ei tapahdu mulle työelämässä ollenkaan. Siellä en juuri koskaan ajattele etten tulisi onnistumaan ja siedän jopa melko hyvin ne tilanteet joissa en onnistu täysin. Jonkin ihmeen kautta osaan siellä erottaa teot ja ihmisen toisistaan ja pidän itseäni ihan arvossa. Se on se kaikki muu mikä on vaikeaa. Noin lähtökohtaisesti näen itsessäni sen sata eri tapaa epäonnistua ihmisena.

Pikkusen raskasta, pikkusen rasittavaa.

Tämäkin teksti jo ärsyttää. Että pitääkö sitä nyt sitten kaiken kansan edessä valittaa, näköjään pitää. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, ja onpahan sitä eilen kovasti kaipaamaani tunnetta. Heitän tämän sinne samoille vesille missä olen jo seitsemän vuotta kalastanut ja kysyn perään koukun:

Onko siellä joku muukin jatkuvasti itselleen marmattava ääliö?

Kuvituskuvina epäonnistunut kuva, kuva jonka sanon olleen epäonnistunut, kuva jossa ilme on tahallaan hoopo että kuva ei olisi vain huono ja kuva joka 132 yrityksen jälkeen kelpasi.

Lue myös: 
Älä turhaan vuokseni vaivaudu