Suuri oivallukseni: voin itse vaikuttaa elämääni

Saan itseni usein kiinni ajattelemasta sitten kun.

Useimmiten sitten kun liittyy toiveisiin ja haaveisiin: sitten kun voimme taas matkustaa; sitten kun kiireet helpottaa; sitten kun lapset ovat isompia jne. Mutta nyt elän sitä kaikkea hyvää jota olen odottanut vaikkapa viime vuonna! Sitten kun vauva syntyy, sitten kun vauvavuosi on ohi, sitten kun opimme olemaan viiden hengen perhe.  Yhtäkkiä huomaan sen olevan haikea sitten kun.

Sitten kun arki taas alkaa ja palaan töihin oikeasti. Sitten kun koronan pakottama Insinöörin etätyö päättyy ja vietämme vähemmän aikaa yhdessä.

Sitten kun tämä ihana urheilullinen ja perhekeskeinen elämänvaiheeni päättyy ja muuttuu taas stressiksi ja kiireeksi.

Havahduin ajatukseeni viikonloppuna. Onpa typerä ajatus.

Miksi tämän olisi pakko muuttua? Mikä estää meitä tekemästä valintoja joilla tämä vaihe jatkuu? Ei juuri mikään. Insinööri voi tehdä jatkossakin etänä töitä ja jäädä vaikka halutessamme osittaiselle hoitovapaalle. Minä voin tehdä kaikkia töitäni joustavasti yrittäjänä. Voimme hitto vie vaikka yrittää vielä yhtä lasta jos siltä tuntuu.

Puolellamme on kaikki etuoikeudet: terveys, varallisuus, koti, hyvät työtilanteet, hyvä parisuhde, hyvät turvaverkot. Nyt on aika ottaa näistä kaikki irti ja asetella elämän palaset sellaisiin paikkoihin jotka luovat sitä onnellisuutta, eikä niihin mihin ajattelee että on vain palattava koska niin se menee.

Voisi olla aika myöntää itselleen että elämäni on hyvää. Että olemme nyt tosi onnellisia koska olemme olleet etuoikeutettuja tekemään sellaisia valintoja jotka tekevät meidän arjen hyväksi.

On aika myöntää että voin itsekin vaikuttaa elämäni eikä minun tarvitse odotella kulisseissa ja haaveilla / pelätä mitä näyttämölle seuraavaksi tulee. Ellei tielle osu huonoa tuuria, voin itse rakentaa itselleni hyvän elämän.

Minusta tämä on lohduttava ajatus, jonka varassa voisi rauhassa jäädä katsomaan mitä seuraavaksi haluaa ja keskittyä nauttimaan (tai selviämään, niitäkin aikoja on) siitä hetkestä missä juuri nyt on sen sijaan että pelkää jonkin hallitsemattoman voiman tulevan ja heittävän kaiken pyllylleen.

Jos se tulee, se tulee. En voi sille nyt mitään.

Sitäpaitsi toistaiseksi jos sille näyttämölle onkin joskus aiemmin heitelty kaikkea ikävää masennuksesta tonttiriitoihin, olemme selvinneet. Emme heti sankareina mutta kuitenkin, rakentaneet elämäämme siinäkin tilanteessa. Ehkä on siis aika myös uskoa että vaikka jotain sitten sattuisikin, olemme jo aika hyviä tässä aikuisessa elämässä ja pärjäämme varmasti.

Tämän ääneen sanominen vähän pelottaa. Huomaan ajattelevani että nyt joku tulee ja sanoo että noin on hyvä ajatella kun ei ole koskaan ollut suuria vastoinkäymisiä, suruja ja pelkoja. Koska enhän minä tiedä oikeasti mistään mitään, olen todellakin päässyt helpolla.

Mutta aion silti tästedes luottaa ja uskoa itseeni vähän enemmän. Sillä silloin ne mahdolliset tosi vaikeatkin tilanteet on helpompi ottaa. Jos uskon itseeni, meihin, olen vahvempi ja elämä on kivempaa.

Ensimmäisenä askeleena otan nyt ihan rauhassa henkeä ja mietin esimerkiksi tätä töihinpaluuasiaa sillä tavalla että teen sen mikä kulloinkin parhaalta tuntuu. Kiire ei ole vieläkään mihinkään.

Tämä nyt on vähän sarjassamme ”tajusin elämän 37-vuotiaana” mutta olenkin vähän hitaampi tapaus. Pidätän myös oikeuden unohtaa tämän löytöni viisauden ja sekoilla taas ihan huolella vaikkapa puolen vuoden päästä!

Älä huoli, lapsestasi kasvaa parempi kuin luulitkaan

Suuri viikkoraha / kotityö keskustelu oli mielenkiintoinen monellakin tapaa. Se muistutti itseäni että ei näistä asioista kannata liian isoja tehdä. Sillä miten viikkorahaa maksetaan tai ei makseta ei lopulta ole hirveästi väliä, tärkeintä on että asioista keskustellaan ja valintoja perustellaan. Joskus ehkä harhaudutaan ajattelemaan että valinnat, jotka teet nyt ovat iänikuisesti kiveen hakattuja ja muokkaavat lapsesi persoonaa, temperamenttia ja ikuista onnea.

Jos sille maksetaan nyt siivouksesta, se ei aikuisena osaa siivota. Jos se saa alle kolmevuotiaana sokeria, se on koko elämänsä koukussa. Jos emme nyt ulkoile tiheästi, se ei opi aktiiviseksi arkiliikkujaksi.

Voi olla, tai sitten ei. Hyvin harva asia pysyy lapsessa päälle kaadettuna. Ihmisen rakentuminen kokonaiseksi ihmiseksi, aikuiseksi ja itsenäiseksi olennoksi on niin monimutkainen ja mysteerinen kokonaisuus ettei siinä yksi väärin maksettu viikkoraha ja laiskotellut tiistait paljon paina.

Jos siltä alkaakin tuntua, asioita voi muuttaa. Lapset voi uudelleenohjelmoida. Voitte alkaa vaatia lapsilta enemmän vielä yläasteikäisinä, vaihtaa ruoan vähäsokerisempaan tai hurahtaa itse urheiluun niin paljon että koko perheen liikuntamäärät kasvaa.

Sitten lapsesta tuleekin yhtäkkiä jo niin iso, että hänen kasvamiseen vaikuttaa enemmän kaverit kuin sinä. Ja taas on uusi peli edessä! Lapsi muuttuu, perheenne muuttuu, tavat muuttuu ja ympäristöt vaihtuu. Kaikki voi muuttua. Viikkorahansa karkkiin haaskanneesta voi tulla startupin perustaja tai investointipankkiiri.

Vanhemmuus on niin paljon enemmän kuin viikkorahakäytäntö tai ravinnon laatu. Se on toisen ihmisen kohtaamista aina uusilla areenoilla, loputtomana turvana seisomista ja maailman vaikeimpien kysymysten ratkomista yhdessä ihmisen kanssa joka ei ole niitä koskaan ennen kohdannut. Vanhemmuus on loputon säkki vastauksia, joita vain te, oman perheenne dynamiikan ymmärtävät voivat antaa – ja tekin vain arvaillen ja haparoiden, parasta yrittäen.

Aina kun päädyn tuskailemaan jostain pienestä vanhemmuuden osa-alueesta tai päätöksestä (ja teen niin edelleen vähän liian usein), yritän muistuttaa itseäni että ainoa mitä minun tarvitsee tehdä on yrittää auttaa lasta rakentamaan itselleen hyvä itsetuntemus ja -luottamus.

Tärkeintä olisi saada aikaan ihminen joka osaa suhtautua itseensä rehellisesti, armollisesti ja ymmärtävästi, koska silloin se kykenee myös pohtimaan omaa toimintaansa ja toimimaan parhaimman mahdollisen mukaan.

Jos siinä onnistun, kaikki muu menee hyvään suuntaan. Syntyy käsitys oikeasta ja väärästä, mahdollisuus punnita miten itse toimii ja ymmärrys siitä miten pitäisi toimia että elämä sujuisi kaikille muillekin mukavasti.

Katja kirjoitti juuri tästä samasta aiheesta mahtavan tekstin, otsikolla “Jos lapsi käyttäytyy hyvin, onko se geenien vai kasvatuksen ansiota?”  Minä vastaisin että kummankin ja ei kummankaan, tärkeintä on se miten lapsi oppii suhtautumaan itseensä ja sitä kautta muihin.

Niin että älä huoli. Jos joku asia tuntuu vaikealta tai suoranaiselta virheeltä, sillä ei todennäköisesti ole kovin suurta merkitystä kokonaisuuden kannalta. Voit korjata tekemäsi ja kokeilla seuraavaa juttua – joka tapauksessa tulet hämmästymään nähdessäsi lapsen jonain päivänä:

Miten siitä noin hyvä tuli?

 

Jälkikirjoitus: vähän tähän liittyen, en malta olla mainitsematta aiheesta “suositusten mukainen”. Vanhemmuus tänään on täynnä suosituksia: mitä syödä, mitä pukea, miten leikata kynnet. Ne on hyviä! Mutta muista lukea ne mielessäsi saatesanoilla “parasta olisi, että”. Silloin suositukset asettuvat oikeaan vaatimustasoon. Suositusten mukainen elämä on varmaankin sitä parasta mahdollista, mutta niistä poikkeavat valinnat eivät silti ole huonoja, vaarallisia tai vastuuttomia. Tee se mitä pystyt äläkä stressaa muusta.

Kotiäitinä on usein tosi tylsää ja joskus myös yksinäistä

Viikkaan pyykkiä. Miten ihmeessä viikkaan taas pyykkiä.

Ei nyt kiivetä sinne muru, mennään vasta illalla kylpyyn.

Seuraava koneellinen sisään, yksi rumpuun. Lounas voidaan lämmittää vartin päästä. Taapero kiipeää puhtaiden pyykkien koreihin, nauran sille. Vitsi se on söpö.

Siirrän vaatteita oikeaan koriin ja mietin tätä tekstiä, tätä asiaa. Kyllä olen tylsistynyt, juuri nyt. Allekirjoitan melkein kaiken artikkelista jonka juuri luin, mm. tämän: ”Olen päätynyt kertaheitolla ja pyytämättä suoraan downshiftaamisen syvään päähän.”

Olen jo tehnyt tällä viikolla töitä.  Olen myös urheillut, siivonnut, tehnyt ruokaa ja puhunut puhelimessa ystävän kanssa. Olen silti tylsistynyt.

Heilutan pussilakanaa, taapero kiljahtaa riemusta. Tämä on parasta mitä hän tietää. Heiluttelemme peittoa yhdessä hyvän tovin. Kutitan ja saan entistä isommat naurut. Vitsi miten ihana olet. Onneksi näen tämän. Ei ne jossain päiväkodissa edes voisi ikinä tietää miten paljon tykkäät vaatteista, lakanoista, mytyistä.

Se oli ihana hetki – johon kului vain seitsemän minuuttia. Ruoka voidaan lämmittää jo vaikka nyt sitten.

Kello on 11.34.

Lounas tarkoittaa ensin astianpesukoneen täyttämistä. Miten voinkaan taas olla täyttämässä astianpesukonetta! Samat lautaset samoille paikoilleen, taaperon pillipullon pesu, silikonisen lautasen etsiminen jostain (altaasta), ruoan nostaminen saarekkeelle, lapiointi lautaselle.

Onneksi ruoka on tänään valmiina.

Voi sä löysit ne, ihanaa! Näytäpä tänne vielä!

Työnnän saarekkeen muuta roinaa kauemmaksi jotta pääsen siirtämään ruoat lautaselle. Tunnen jo sormenpäissäni miltä mikron on/off nappi tuntuu, kuulen miten luukku loksahtaa auki. Kymmenen piippausta kun ruoka on valmista. Miksi sen pitää piipata niin monta kertaa? Pysäytän sen ensimmäisen piippauksen alkaessa.

Se on kuule Grönlanti. Osaatko sanoa Grönlanti, heh. Aha nyt sulla on se kakka. No mennääs taas yläkertaan.

Harkitsen Instagram storyn tekemistä, olisiko tässä jotain asiaa. En jaksa. Se on lopulta kuitenkin yksinpuhelua.

Kaipaan naurua, sellaista joka tulee kun kaksi aikuista oivaltaa yhdessä jonkin jutun. Juuri nyt on niin tylsää.

Vaikka miten mulla voisi tylsää olla? Kirjoitan, touhuan, teen töitä, ajattelen töitä ja hymähdän vitseille netissä. Katson sarjoja ja luen uutisia. Tämähän on ihan ideaalia, lomaa töistä!

Siinä Hesarin artikkelissa asiantuntija kehoitti soittamaan ystävälle. Kenelle? Minun ystäväni ovat töissä. En voi soittaa puolen tunnin höhöttelypuhelua kiireisimpään iltapäivään. Kun he vapautuvat töistään, minulla on kiire ruokkia myös koululaisia.

Minä olen hyvässä asemassa ja silti välillä yksinäinen: iltaisin saan seuraa Insinööristä; minulla on laaja ystäväpiiri; voin tehdä töitä ja saada sitä kautta sosiaalisuutta. Silti janoan lisää ja olen heti tuskastunut kun normaali viikottainen lenkkiseurani on poissa.

Ei se ole pelkkä rutiinien tappava tasaisuus, kotitöiden määrä tai pitkäveteiseltä tuntuvat legoleikit. Se on tämä aikuisen seuran puute. Vaikka kuinka kivojakin hetkiä on, kyllä tämä lasten hoitaminen kotona silti paikoin tylsää, jopa yksinäistä.

Minusta sen saa kyllä ihan ääneen myöntää. Samalla tavalla kuin töissä käyminen on kivaa ja etuoikeutettua, sieltäkin joskus kaipaa pääsevänsä pois. On iso etuoikeus saada olla lapsen kanssa kotona, se on myös valtaosin tosi ihanaa.

Ja sitten joskus vähän tylsää ja vähän yksinäistä. Aika jonka ei tavallaan haluaisi koskaan loppuvan mutta joka samalla on mieltäturruttavan hidasveteistä. Pitkät päivät, lyhyet vuodet, tiedättehän.

Tule tänne rakas, oot niin ihana kyllä etten kestä. Mennäänkö puistoon?