Kolmonen nukkuu yläkerrassa kohta kolmatta tuntia ja mulla on ehtinyt tulla jo sitä ikävä.
Olen käsittämättömän sekopäisen umpipahkaa rakastunut tähän vauvaan, juuri vasta kolme viikkoa täyttäneeseen tyttäreeni. Siihen pieneen olentoon, joka ei oikein vielä tee mitään muuta kuin kakkaa ja hassuja ilmeitä. Silti hän on juuri nyt ihanin kolmikiloinen asia, minkä tiedän.
Saatan tuijottaa vauvaa hereillä tai nukkuvana vartin, onnellisena hymyillen. Pussailen sitä kuin sekopäinen, lepertelen ja halaan tiukasti. Joudun hillitsemään itseäni etten ole mustasukkaisen kateellinen kun lapset pitää vauvaa sylissä – minäkin haluaisin. Itken liikutuksesta kun sillä on nyt niin hassu ilme ja menen surusta palasiksi jos hän itkee kipuitkua hetkeäkään.
Olen kertakaikkiaan aivan sekaisin, tavalla jota en ole ennen kokenut.
Tällainen sekopäinen rakkaus vastasyntyneeseen on ihan uusi tunne mulle, ja on hämmentävää ymmärtää yhtäkkiä niitä vaaleanpunaisia kirjoitelmia joita ympärilläni olen vuosia nähnyt. Että se vauvaansa rakastuminen onkin ihan todellinen asia!
Olen oikeasti pitänyt täytenä liioitteluna ihmisten kertoessa kuinka ”rakastin vauvaani ensimmäisestä parkaisusta lähtien”. Minä olen aiemmin kokenut synnytyssalissa ensisijaisesti helpotusta – nyt se on ohi. Nyt minäkin voisin olla se perhelehden kansikuvatyttö joka kertoo kyyneleet silmissä miten uskomattoman rakastunut on lapseensa.
Saman voisin tietysti sanoa kahdesta isommasta, hekin ovat pakahduttavan ihania olentoja, joiden vuoksi tekisin ihan mitä vain. Mutta se syvä rakkaus heihin on syttynyt hitaammin, pikkuhiljaa tyyppiin tutustuessa, niin kuin monesti käy. Osa äideistä ei nimittäin todellakaan rakastu päätä pahkaa lapseensa synnärillä ja se on täysin normaalia. Kaimani Hanne on myös kirjoittanut aiheesta oman lapsensa synnyttyä, eli ainakin kaksi meitä on!
Muistan olleeni kahden isomman kanssa vähän hädässä sen kanssa, etten pystynyt samaistumaan siihen ensisilmäykseltä rakastumiseen. En itkenyt salissa onnesta, onko minussa jotain vikaa? Kiinnyin toki lapsiini heti alkuun, mutta se sellainen pakahduttava rakkaus syntyi vasta kuukausia myöhemmin kun pahin elämänmuutoksen aiheuttama hätä minussa alkoi väistyä ja arki helpotti kaikin tavoin. Huolen, stressin ja paniikin tilalle mahtui myös rakkautta.
Tällä kierroksella raskaus oli helppo, synnytys oli helppo (ja itkin onnesta, hah), ja vauva on ollut helppo. On ollut helppo rakastua. Tieto siitä, mitä kaikkea edessä on ja kuinka siisti tyyppi tästäkin vielä kasvaa sekä tietty varmuus siitä että me kyllä pärjätään auttavat asiaa.
Vaikea synnytys, ennenaikainen syntymä tai vaikeat ensimmäiset päivät voivat tehdä rakastumisesta vaikeaa. Silti monet varmasti odottavat saavansa sen taianomaisen rakastumisen tunteen heti synnärillä. Omien kokemuksieni mukaan niin ei ehkä käy, mutta se on ok.
Samalla tavalla kuin kotiin paluu uuden vauvan kanssa ei välttämättä ole pelkkää auvoisaa vauvan tuoksun nuuhkimista, fiilikset synnytyssalissa ja siitä eteenpäin voivat sisältää kaikenlaista. Tuoreen äidin kannattaa ensisijaisesti antaa itselleen armoa ja aikaa. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat niin täynnä kaikkea uutta ja outoa että vähemmästäkin kuuppa menee sekaisin. Kyllä se rakkaus sieltä silti syntyy.
Onko teillä muilla samoja kokemuksia vai paljastinko nyt vain maailmalle että olen ja olen ollut sekaisin kuin seinäkello?
Ps. Tärkeää: Jos tuntuu ettei vauvaan synny oikein mitään tunteita ensimmäisinä kuukausina, kannattaa jutella asiasta neuvolassa, sillä se voi olla synnytysmasennuksen oire.
