Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ensimmäistä kertaa olen sekopäisen rakastunut vastasyntyneeseen

Kolmonen nukkuu yläkerrassa kohta kolmatta tuntia ja mulla on ehtinyt tulla jo sitä ikävä.

Olen käsittämättömän sekopäisen umpipahkaa rakastunut tähän vauvaan, juuri vasta kolme viikkoa täyttäneeseen tyttäreeni. Siihen pieneen olentoon, joka ei oikein vielä tee mitään muuta kuin kakkaa ja hassuja ilmeitä. Silti hän on juuri nyt ihanin kolmikiloinen asia, minkä tiedän.

Saatan tuijottaa vauvaa hereillä tai nukkuvana vartin, onnellisena hymyillen. Pussailen sitä kuin sekopäinen, lepertelen ja halaan tiukasti. Joudun hillitsemään itseäni etten ole mustasukkaisen kateellinen kun lapset pitää vauvaa sylissä – minäkin haluaisin. Itken liikutuksesta kun sillä on nyt niin hassu ilme ja menen surusta palasiksi jos hän itkee kipuitkua hetkeäkään.

Olen kertakaikkiaan aivan sekaisin, tavalla jota en ole ennen kokenut.

Tällainen sekopäinen rakkaus vastasyntyneeseen on ihan uusi tunne mulle, ja on hämmentävää ymmärtää yhtäkkiä niitä vaaleanpunaisia kirjoitelmia joita ympärilläni olen vuosia nähnyt. Että se vauvaansa rakastuminen onkin ihan todellinen asia!

Olen oikeasti pitänyt täytenä liioitteluna ihmisten kertoessa kuinka ”rakastin vauvaani ensimmäisestä parkaisusta lähtien”. Minä olen aiemmin kokenut synnytyssalissa ensisijaisesti helpotusta – nyt se on ohi. Nyt minäkin voisin olla se perhelehden kansikuvatyttö joka kertoo kyyneleet silmissä miten uskomattoman rakastunut on lapseensa.

Saman voisin tietysti sanoa kahdesta isommasta, hekin ovat pakahduttavan ihania olentoja, joiden vuoksi tekisin ihan mitä vain. Mutta se syvä rakkaus heihin on syttynyt hitaammin, pikkuhiljaa tyyppiin tutustuessa, niin kuin monesti käy. Osa äideistä ei nimittäin todellakaan rakastu päätä pahkaa lapseensa synnärillä ja se on täysin normaalia. Kaimani Hanne on myös kirjoittanut aiheesta oman lapsensa synnyttyä, eli ainakin kaksi meitä on!

Muistan olleeni kahden isomman kanssa vähän hädässä sen kanssa, etten pystynyt samaistumaan siihen ensisilmäykseltä rakastumiseen. En itkenyt salissa onnesta, onko minussa jotain vikaa? Kiinnyin toki lapsiini heti alkuun, mutta se sellainen pakahduttava rakkaus syntyi vasta kuukausia myöhemmin kun pahin elämänmuutoksen aiheuttama hätä minussa alkoi väistyä ja arki helpotti kaikin tavoin. Huolen, stressin ja paniikin tilalle mahtui myös rakkautta.

Tällä kierroksella raskaus oli helppo, synnytys oli helppo (ja itkin onnesta, hah), ja vauva on ollut helppo. On ollut helppo rakastua. Tieto siitä, mitä kaikkea edessä on ja kuinka siisti tyyppi tästäkin vielä kasvaa sekä tietty varmuus siitä että me kyllä pärjätään auttavat asiaa.

Vaikea synnytys, ennenaikainen syntymä tai vaikeat ensimmäiset päivät voivat tehdä rakastumisesta vaikeaa. Silti monet varmasti odottavat saavansa sen taianomaisen rakastumisen tunteen heti synnärillä. Omien kokemuksieni mukaan niin ei ehkä käy, mutta se on ok.

Samalla tavalla kuin kotiin paluu uuden vauvan kanssa ei välttämättä ole pelkkää auvoisaa vauvan tuoksun nuuhkimista, fiilikset synnytyssalissa ja siitä eteenpäin voivat sisältää kaikenlaista. Tuoreen äidin kannattaa ensisijaisesti antaa itselleen armoa ja aikaa. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat niin täynnä kaikkea uutta ja outoa että vähemmästäkin kuuppa menee sekaisin. Kyllä se rakkaus sieltä silti syntyy.

Onko teillä muilla samoja kokemuksia vai paljastinko nyt vain maailmalle että olen ja olen ollut sekaisin kuin seinäkello?

Ps. Tärkeää: Jos tuntuu ettei vauvaan synny oikein mitään tunteita ensimmäisinä kuukausina, kannattaa jutella asiasta neuvolassa, sillä se voi olla synnytysmasennuksen oire.

Ajatuksia synnytyksestä (ja #minämyössynnyttäjänä-kampanjasta)

Kolme viikkoa jäljellä laskettuun aikaan ja ajatukset alkavat kääntyä pikkuhiljaa kohti tulevaa synnytystä.

Ykkösen kanssa minulla oli oikein tyypillinen ensisynnyttäjän kokemus; pitkä ja vaivalloinen. Raskausmyrkytys säesti tapahtumaa niin että siitä tuli myös hieman stressaava ja lopulta päädyttiin imukuppiin episiotomian kautta (ei sinänsä kamala juttu ollenkaan, mestat oli vähän kipeämpänä vain jälkikäteen).

Toinen meni paljon paremmin. Synnytys oli nopeampi, selvittiin ilman mitään imukuppeja ja lapsi tuli muistaakseni aika jouhevasti ponnistaen ulos. Pieni miinus vain että sairastuin siihen oksennustautiin kesken kaiken.

Näiden kahden synnytyskokemuksen jälkeen olen odottanut tätä kolmatta tunteiden sekamelskalla. Olen yhtäaikaa innostunut, jännittynyt, toiveikas. Jotenkin voisin kuvitella että tästä tulee se kuuluisa voimaannuttava synnytys, joka menee hienosti ja saa minut kokemaan jotain ihan ainutlaatuista. Toisaalta juuri tuon kuvitelman takia pelkään että odotukseni ovat liian korkeat ja petyn.

Pelkään kipua ja sitä etten pärjää sen kanssa. Pelkään etten osaa olla tilanteessa vahvasti ja rauhallisesti läsnä vaan menen vain sokkona eteenpäin, huoli tulevista kivuista rinnassani. Eniten toki pelkään että jotain käy, ettemme kaikki selviä tästä terveenä.

Olen kai siis ihan tavallinen nainen joka miettii mitähän siinä synnytyksessä tällä kertaa tapahtuu. Tällä kertaa mukana mietinnöissä on myös #minämyössynnyttäjänä -kampanja, jonka huomaan vaikuttavan minuun henkilökohtaisesti negatiivisesti. Se saa miettimään, minkälaiseen asenneilmapiiriin olen astumassa kun Naistenklinikalle menen.

Kirjoitin aiheesta ja kampanjasta tosi pitkän tekstin, joka odottaa edelleen luonnospöydällä. Pelkkä tekstin kirjoittamisesta mainitseminen sai aikaan niin kiihkeää keskustelua Instagramin puolella, etten ole varma haluanko julkaista tekstiä. Omat fiilikseni on ristiriitaiset ja etenen vajavaisilla tiedoilla, niin kuin kaikki muutkin.

Ainoa vahva mielipiteeni asiasta on että synnyttämisen on oltava jokaiselle mahdollisimman turvallinen kokemus. En vain ole ihan varma miten tätä pitäisi edistää.

Asiaan ei ole mitään valmista ratkaisua tai helppoja vastauksia. Keskustelu on äärettömän tärkeää ja vie asioita eteenpäin. Jokainen synnytys kartuttaa yksilöiden kokemuksia ja toisaalta ruokkii sekä yleistä asenneilmastoa että synnytyskulttuuria. Jokainen synnytys on myös yksi iso mysteeriboksi, jonka etenemisestä ei meistä kenellekään ole takeita – ei synnyttäjillä eikä ammattilaisilla.

Olemme kaikki samassa vaikeasti ennakoitavassa tilanteessa, josta pitäisi yhtenä tiiminä selviytyä ulos. Silloin on super tärkeää että tilanteessa vallitsee syvä luottamus puolin ja toisin. Miten se luottamus voitaisiin taata?

Aihe on niin tulenarka ja samalla henkilökohtainen, että koen sen vaativan hurjan valmistautumisen ennen mitään kannanottoa. Pitäisi olla journalisti joka jaksaa penkoa keskustelun taustat läpikotaisin, ettei vahingossa sano jotain hölmöä, joka vie keskustelua väärään suuntaan.

Voin uskaltaa kertoa, mitä minä itse ajattelen juuri nyt:

Uskon siihen että parempaan pitää aina pyrkiä ja epäkohtiin ehdottomasti puuttua. Rakastan ihmisiä, jotka ponnistelevat yhteisen hyvän eteen kampanjoimalla ja haluan tukea heitä omalla tavallani. Uskon täysin että kamalia epäkohtia synnyttämisen osalta on ja on ollut.

Mutta huomaan että tämä kampanja saa minut tulevana synnyttäjänä selvästi vähän aiempaa huolestuneeksi.

Kun luen kampanjan keräämiä kokemuksia, alan pelätä jotain kamalaa tapahtuvan minullekin. Pelkillä kontrollikäynneillä Naistenklinikalla olen alkanut yhtäkkiä pelätä että minuun suhtaudutaan vähätellen, alistavasti tai vain epäasiallisesti. (Ei ole kohdeltu, todellakaan).

Kun luen kampanjasta syntyvää keskustelua, pelkään että asenneilmapiiri on tulehtunut entisestään. Olen muutenkin vieraiden silmissä vahvan ja tiukan oloinen tyyppi (kuulemma pelottava jos en hymyile, enkä usko hymyileväni synnyttäessä) ja pelkään että minusta ajatellaan että olen jollain tapaa itse tulossa vahvasti asenteellisena synnyttämään. Omituinen pelko, tiedän, mutta sen nyt olen saanut itselleni aikaiseksi kampanjaan tutustuessani.

Oikeasti yritän itse tulla synnyttäjänä tilanteeseen mahdollisimman avoimin mielin. Perehtyneenä, valmiina mutta avoimena sille mitä ammattilaiset ehdottavat. Minulla on ihan vankkumaton luotto Suomessa synnyttämiseen niin prosessin, laitosten kuin ammattilaistenkin suhteen. Uskon täysin että Suomi (ja erityisesti Naistenklinikka) on maailman paras paikka saada vauva.

Minulla saattaa olla jotain toiveita synnytyksen kulusta, mutta oikeasti ainoat niistä ovat nyt ja ovat olleet jokaisen synnytyksen kohdalla nämä: Toivottavasti minulla synkkaa kätilöiden kanssa. Toivottavasti uskallan sanoa jos minusta tuntuu, ettei minua kuulla.

Toivottavasti selviämme lapsen kanssa kumpikin ehjin nahoin.

Mitä fiiliksiä muilla on, oletteko bonganneet kampanjaa?

Kuvat Ykkösen syntymästä melkein yhdeksän vuoden takaa. Jännä miten sen kaiken kuitenkin muistaa.

Lisää aiheesta:

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

 

Lue myös: