Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tähtiäni kannattelevat ihmiset

Satu kirjoitti todella mielenkiintoisen jutun ”tähtikuvioista” – siitä kuinka erilaisten asioiden yhteyttä ei aina näy kuin vasta jälkeenpäin. Yhtäkkiä niistä rakentuu kaunis kuvio taivaalle.

Se on muuten just näin! Ei sitä kaikkea vaan voi eikä kannata suunnitella tarkkaan. Usein parhaimmat asiat tulee niistä omituisimmista lähdöistä, joihin heittäytyi mukaan vain jonkin vaiston takia.

uganda matka valeäiti

Tässä kohtaa heitän Satun viisaisiin pohdintoihin oman mausteeni mukaan, sillä minä olen huomannut että melko usein se vaisto onkin toinen ihminen. Hämmentävät, yllättävät ja ohimenevätkin tuttavuudet saattavat olla juuri niitä, jotka aloittavat jotain suurempaa. Yksi irrallinen kommentti siellä, työtarjous (jota et ehkä edes hyväksy) tuolla ja satunnaiset bileet ihan jossain muulla saattavatkin laukaista ketjun jonka päätteeksi taivas on tähdistä sakeana.

Jatkamalla tätä Satun analogiaa, annan näille tyypeille nimen tähdenkantaja: yksittäinen ihminen, joka kantaa mukanaan mahdollisuutta johonkin isompaan. Se on jännä, miten nämä on usein hieman etäisempiä ihmisiä. Tietysti perhe ja ystävät ovat tärkeässä roolissa monessa jutussa, mutta olen tunnistanut myös monta hieman yllättävämpää ihmistä joilla oli lopulta iso vaikutus elämääni.

Kuten Kaisa – Insinöörin bestmanin sisko – joka auttoi minut kahden tärkeimmän osaamiseni pariin. Kaisa toimi yhden illan ajan laulunopettajani ja säestäjänä. Silloin hän sanoi kepeästi olevansa ääneni ”fani”, luoden silloin hyvin epävarmalle äänelleni sen vahvan itsetunnon pohjan, josta opin laulamaan.

Tietämättään Kaisa on myös Valeäidin takana. Hän se oli joka kerran kommentoi Facebookissa päivityksieni olevan niin hauskoja että minun pitäisi perustaa blogi.

Emme tunne toisiamme Kaisan kanssa kovin hyvin, ei minulla ole Kaisan numeroa tai emme me käy kahvilla (tosin taitaisi olla paikallaan pari tarjota näillä krediiteillä!). Mutta Kaisa on kahden tähteni kannattelija.

Päivätöissäni on monta tähdenkantajaa.

Usein muistelen sitäkin yhtä minuutin puhelua, jossa Antti kehoitti valitsemaan yhden projektin toisen edestä. Sillä tiellä olen.

Blogihommat on tähtiä täynnä. Siellä on mm. Katja, joka järjesti mutsien juoksukoulun, jossa tutustuimme ja jonka jälkeen hän pyysi minut aveciksi Blog Awardsiin jossa esitteli Suomen Blogimedian tyypeille sanoen ”Hannen pitäisi tulla osaksi Suomen Blogimediaa”. Ja niin minä en lopettanutkaan blogiani vaikka aikomus oli.

Entäs Ira, joka pyysi apua Ihanat Ipanat -podcastin markkinointiin, jota varten tapasin Hannan joka suostutteli tekemään oman podcastin. Kaikista tekemistä asioistani viime aikoina tässä on eniten tähtipölyä. Podcastia tehdessäni tunnen olevani jonkun suuremman valtauksen äärellä. En malta odottaa että kuvio selkeytyy.

Matkalle on osunut toki monta muutakin säkenöivää kohtaamista, joissa tuntuu olevan sitä jotain josta en ihan vielä saa kiinni. Jotain hämärää, vähäpätöisen tuntuista mutta kuitenkin vähän kiinnostavaa.

Kokemukseni mukaan silloin kannattaa hymyillä, hakea vielä toinen kuppi kahvia ja kuunnella mieli avoinna. Jonain päivänä siitä saattaa muodostua tähti ja osa kauniimpaa kuviota.

Jos tästä jotain pitää oppia niin olkoon se tämä: näe ympärilläsi mahdollisuuksia, tutustu rohkeasti uusiin ihmisiin. Ja vielä tärkeämpää: ole toisille se tähteä kannatteleva ihminen. Kerro kun näet toisessa jotakin pilkettä tai vinkkaa toisesta tähdestä kauempana. Sano ääneen se mikä kuplii mielessäsi.

Tunnistaako muut vastaavia tähdenkantajia elämästään, kuka on auttanut teitä yllättävän paljon?

 

Lue myös:

Kuvion näkee vasta jälkeenpäin | Salamatkustaja

Et ole ainoa vanhempi, jolla pinna katkeaa. Puhu, ettet lyö.

Voi hemmetti, taas meni hermot. Aamulla tuli kiire ja huusit lapselle. Tai ehkä tönäisit, yritit saada riehuvan tyypin pois pienemmän kimpusta? Ajattelitko että olet varmasti ainoa vanhempi, jolle käy näin – joka ei osaa hillitä itseään vaikka on aikuinen?

Tämä juttu on kuvitettu oikeilla tarinoilla, muunnelluilla kommenteilla Valeäidin historiasta. Olen saanut samantyyppisiä kommentteja kymmeniä, ehkä satoja eri kanavissa yli kuuden vuoden ajan ja olen ajan saatossa oppinut todella uskomaan että minun lisäkseni lähes kaikilla vanhemmilla menee lapsiinsa hermot joskus. Tietyissä elämänvaiheissa useinkin, uhmakausien keskellä saattaa tuntua ettei positiivisia tunteita päivään enää mahdukaan.

Monilla vanhemmilla loppuu jossain kohtaa jaksaminen. Lapsille ei kerta kaikkiaan jaksa kymmenettä kertaa ohjeistaa rauhallisesti, ettei äitiä tai ketään muutakaan ei saa potkia. Sadasviideskymmenestoinen sänkyyn palauttaminen ei paljon enää naurata. Turhautuminen alkaa kuplia sisällä rumina sanoina ja huutona, epätoivoisina tekoina, mustina tunteina.

Niitä mustia tunteita tulee meille kaikille, eikä niitä tarvitse hävetä. Siitä seuranneita vääriä tekoja sen sijaan pitää hävetä, katua ja ennen kaikkea eliminoida. Vanhemmuuden keinolaatikon pohjalta kaivetut viimeiset epätoivoiset keinot eivät ole oikein, hyväksyttäviä tai edes toimivia. Valitettavan yleisiä ne kuitenkin ovat.

Mitä pitää sitten tehdä kun omat keinot loppuu?

Jos olet tilanteen keskellä, pysähdy. Keskeytä leimahtava raivo millä tavalla hyvänsä, tylsytä sen kärkeä. Käännä selkä, puhalla ulos, hengitä, siirry toiseen huoneeseen. Laula vaikka jos se auttaa. Sekuntikin epäröintiä voi saada tunteen pahinta kärkeä laantumaan.

On tärkeää kokea olevansa edelleen tilanteen herrana. Usko itseesi ja siihen, että voit saada tunnetta laantumaan, äläkä vaivu epätoivokeskusteluun, jossa kerrot itsellesi taas minä epäonnistuin, olen huono.

Täydellistä ohjetta sytytyslangan leikkaamiseen ei ole, jokaisen on löydettävä omansa. Ja tässä kohtaa tullaan siihen tärkeimpään; häpeään ja katumukseen ei pidä jäädä vellomaan niin että se estäisi avun hakemisen.

Kaikista tärkeintä on puhua. Kertoa edes jollekin, ettei ole enää homma hallussa, että voimat eivät riitä oikein toimimiseen. Se on uskallettava tehdä, vaikka tuntuukin siltä ettei kukaan muu voi olla näin huono vanhempi. Usko kun kerron, aina löytyy joku muukin. Puhuminen helpottaa jo tosi paljon, se vapauttaa osan paineista. Syyllisyys ja häpeä ovat vahvoja tunteita, jotka vain pahentavat mitä tahansa huonoa tilannetta.

Usein juuri se hetki kun tajuat toimivasi väärin vie tilanteen vielä huonompaan jamaan.

Kun uupumukseen lisätään syyllisyys ja häpeä, ei ainakaan luoda rakentavaa tilaa, jossa voit ottaa itsestäsi otteen ja löytää paremmat keinot. Kuinka voit auttaa itseäsi voimaan paremmin jos näet itsesi epäonnistujana, jonka pitäisi vain tsempata enemmän tilanteissa joissa voimat on jo loppu?

Siksi ensimmäinen askel on tunnistaa tilanne ja pyytää apua. Puhu. Puhu, ettet karju, uhkaile, pelottele, revi, lyö. Jos olet jo tehnyt vääriä tekoja, sitäkin suuremmalla syyllä on puhuttava. Edessä voi olla vaikeampiakin päiviä.

Tarvitset apua, sillä vaikka niin saa ajatella, noin ei saa käydä.

Mullakin keittää edelleen välillä ihan liikaa yli. Enää ei tee mieli ketään huutaa hiljaiseksi itkumaratonin keskellä, mutta sanan säilä se kuulkaa sivaltaa vaan sitä paremmin mitä vanhemmiksi lapset tulevat. Siististi tarkoitettu ohjaaminen pois tappelusta muuttuu melkein repimiseksi ja kirosanat ovat yhä lähempänä loputtomissa hammaspesutappeluissa.

Siksi puhun ja puhumme edelleen. Lapsille puhumme paljon tunteista – myös niistä vaikeista – ja sanoitamme myös lapsille ilmentyvää raivoa. Pyydämme anteeksi ja kerromme miksi tuntui pahalta. Puolisolle puhun hätäkoodeja: nyt tarvitsen apua, ota sä tämä haltuun. Ystäviltä haen vertaistukea ja yritän toisaalta tunnistaa, milloin heidänkin olisi syytä puhua.

Tässäkin jutussa nähdyt esimerkit ovat vääriä tekoja, jotka pitäisi saada loppumaan. Huonot keinot ovat huonoja seurauksia vaikeista tilanteesta, ja niihin tilanteisiin on olemassa helpotuksen työkaluja. Teot voi saada pois omasta elämästään ammattiauttajan kanssa.


Vuosien aikana olen usein kirjoittanut ja puhunut aiheesta. Saamani vertaistuen määrä on merkittävästi auttanut itseäni käsittelemään näitä asioita ja kehittymään vanhempana, aikuisena. Samaa olen teiltä kuullut ja siksi olen niin iloinen, että tässä tekstissä näkyvät kommentit on tuotu aikanaan tänne julki. Että me yhdessä uskallamme näistä puhua, tukea toisiamme ja hakea apua.

Pahimman univelan, väsymyksen ja vauvakaaoksen aika on meillä ohi, ja huomaan hieman vaivaantuvani tästä aiheesta. En oikein haluaisi enää puhua julkisesti näistä asioista, nyt kun rajuimmat myrskyt ovat laantuneet.

Mutta eihän ne vanhemmuuden vaikeat tunteet mihinkään maailmasta häviä. Aion yhä jatkaa tästä kirjoittamista, puhumista ja avautumista koska se on tosi tärkeää. Meistä jokaisen pitää kuulla siitäkin puolesta vanhemmuutta. Se on olemassa, vaikka emme haluaisi sen olevan totta.

Toivon että tekin jaatte täällä edelleen tunteita, tuskia ja keinoja! Mitkä konstit auttavat sua hillitsemään pahinta raivoa, millä saat purettua sen valtavan negatiivisen energian? Jaksatko?

Apua vanhemmuuden vaikeisiin tunteisiin saat ainakin täältä:

  • Oma neuvolasi
  • MLL vanhempainnetti, jossa myös
  • Vanhempainnetin chatti, joka päivystää aina maanantaisin ja tiistaisin klo 10-13 sekä muina aikoina jolloin päivystäjä on paikalla (löytyy myös täältä MLL sivuilta)
  • Maksuton MLL vanhempainpuhelin, johon voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti. Numero on 0800 922 77, puhelimeen vastataan maanantaisin ja tiistaisin klo 10-13 ja 17-20, keskiviikkoisin klo 10-13 ja torstaisin klo 14-20.
  • Maria-Akatemia, joka auttaa nimenomaan naisten väkivallan hallinnassa. Heilläkin on matalan kynnyksen chatti.
  • Miehiä auttaa Miessakit ry:n Lyömätön linja
  • Lastensuojelu. Täysin vääristyneestä maineestaan huolimatta siellä ei yritetä ensisijaisesti rankaista huonoja vanhempia vaan auttaa koko perhettä.
  • Oma lähipiirisi. Puhu edes jollekin, siitä se solmu lähtee aukeamaan.

 

Lapseni ovat tätä tärkeämpiä – edessä harkitumman somen syyskuu

Opin juuri että nyt vietetään sometonta syyskuuta. Samoin kuin vaikkapa lihattomassa lokakuussa, ajatus on yhden kuukauden aikana kokeilla elämää ilman somea ja käyttää tätä aikaa kaikukuoppana omien kulutustottumusten miettimiseen.

Ajatus tuntui heti ensi kuulemalta sekä vähän väsyneeltä että mahdottomalta. Tämän on taatusti keksineet ne ihmiset, jotka eivät käytä somea juuri ollenkaan. Enkä minä ainakaan todellakaan voisi olla kuukautta pois somesta. 

Tavallaan totta, mulla on tämä blogityö joka vaatii osaltaan somessa olemista. En minä blogin ulkopuolella hirveästi somessa olekaan. Henkilökohtaiseen Facebookiini en päivitä juuri koskaan mitään, enkä lukuisista yrityksistäni huolimatta osaa sukeltaa Twitteriin. Instagram on vain Valeäidillä, ei Hannella ollenkaan.

Tämä blogihomma vain on sellainen troijan hevonen, että sen takaa on helppo perustella mitä vaan. Kato kyllä mun täytyy nyt tää juttu jakaa, vastata näihin kommentteihin, pysyä kärryillä, tykätä kaverin kuvasta. Hetken päästä huomaan taas viettäneeni tunnin kymmenien eri ihmisten ja lähteiden sisältöjen kuluttamiseen.

Eikä siinä, pääosa sisällöstä on tosi hyvää! Hauskaa, koukuttavaa, ajatuksia herättävää, kaunista. Mutta se on kaikki sellaista sulkeutunutta välipalaa, jota nautitaan yksin kymmenen sekunnin tai kahden minuutin pätkissä. Kaipaan kunnon ruokaa, yhteistä ateriaa oikeiden ihmisten kanssa.

Kaipaan ilmiselvästi myös parempia kielikuvia. Ehkä niitäkin saisi jos aivot ehtisivät joskus miettiä omia juttujaan eivätkä vain muiden juttuja.

Eniten kaipaan perhettäni. Niin kipeää kun tekeekin myöntää, syön mieheltä ja lapsilta aikaa somessa. Tänään heräsin ilman kännykkääni ja jouduin aktiivisesti miettimään mitä sitä sitten oikein tekisi. Kuinka päivä aloitetaan jos ei heti ekana tsekkaa somea?

Mitä jos vaikka puhuisit perheesi kanssa?

Tuntuu ihan sairaan pahalta että tuntemattomienkin henkilöiden Insta Storyt olisivat minulle arvokkaampia kuin lapsen kanssa juttelu. Eivätkä ne olekaan. Vaihtaisin milloin tahansa koko helvetin somen pois lasteni takia. Mutta ei sellaista valintaa tule koskaan eteen. Tulee minuutin tauko siellä, toinen täällä. Huomaamaton tottumuksen tekemä valinta hississä ja toinen vessassa.

Yhtäkkiä huomaat ettet kuullut lapsen kysymystä, ja sekin tilanne oikeastaan meni jo ohi joten voin yhtä hyvin jatkaa tätä.

Joku sanoi että riippuvuus on sitä, että tekee jotain asiaa vaikka ei edes haluaisi.

En halua täyttää päiväni kaikkia taukoja – mahdollisuuksiani halata, ajatella, levätä – loputtomaan sisältövirtaan josta pääosa ei edes anna minulle mitään. En halua vieraannuttaa itseäni lapsista. En halua jakaa päivääni tuhanteen yksikköön, jossa teen näennäisesti jotain, vaan haluan keskittyä yhteen asiaan pitkään ja olla levollinen. Kokea aikaan saamisen tunteen tai syventyä toisiin maailmoihin kunnolla. Nukkua.

Ensin ajattelin, että entä jos me rajaamme kännykän käytön päivisin vaikka tiettyihin kellonaikoihin. En vain keksi yhtäkään sellaista tuntia päivästäni, jonka haluaisin käyttää somesnackeihin.

En haluaisi tehdä tätä juuri ollenkaan ja teen tätä ihan liikaa.

Mulle ei tee yhtään kipeää myöntää että olen riippuvainen, tiedän sen jo. Eikä yksi someton syyskuu sitä tietenkään poista, vaikka sellaiseen ryhtyisin. Enkä ole varma onko täysi kielto tarkoituksenmukaista, siitä tulee herkästi näytösmäinen, teatraalinen asia. Mutta jokin välimuoto, vähän vähemmän someinen syyskuu, tai vain blogijuttujen jako -syyskuu, tuntuu juuri nyt erittäin hyvältä ellei jopa välttämättömältä ratkaisulta.

Olen joskus elämässäni päässyt eroon tupakasta, tolkuttomasta karkin mättämisestä ja viikottaisesta mäkkäriateriasta. Tiedän että pystyn siihen. Haaste tässä riippuvuudessa on se ettei tätä voi lopettaa kerrasta kokonaan. En voi olla täysin pois kännykästä, se on kuitenkin työväline ihan oikeastikin ja merkittävä osa koko elämän hoitamista.

En vielä tiedä mihin tämä kääntyy, mutta jotain isoa harkintaan tässä aion käyttää.

Ainakin Missä olet Laura -blogin Laura aikoo kuulemma lähteä tähän riemulla, hänellä on some detoxeista hyviä kokemuksia. Ehkä minäkin. Entä sinä?

Lue myös: Ajattele edes vessassa