Mitä harrastuksia alakouluikäiselle ja tarvitaanko niitä ollenkaan?

Kakkosen futistreenit alkavat taas, pitkän Korona-tauon jälkeen. Mulla on ristiriitaiset fiilikset. On aivan mahtavaa että tyyppi pääsee taas purkamaan energiaa vähän muuhunkin kuin meihin, näkee kavereitaan ja löytää takaisin uinahtaneen innostuksen.

Samaan aikaan en haluaisi luopua tästä täysin aikatauluttomasta arjesta ja kurkkuani kuristaa vähän kun mietin arkea ennen Koronaa.

Miten tähän arkeen enää mahtuu harrastukset?

Vaikka me emme harrasta paljon, eikä perheessä ole ”vakavia” harrastuksia kenellekään, olemme silti onnistuneet luomaan arjen jossa lähdetään kolmena arkipäivänä viidestä kiireellä treeneihin vielä koulujen ja töiden jälkeen, ja kahtena päivänä treenejä olisi päällekkäinkin, yhdellä tai kahdella lapsella.

Arkisin ollaan kroonisesti joka paikasta myöhässä ja kiukutellaan niitä futissukkia ja huonoja eväitä, keskustellaan siitä miten kotiin päästään treenien jälkeen ja mietitään että miksi ihmeessä ei taaskaan ole mitään ruokaa valmiina. Todella raskasta ja stressaavaa, mutta toisaalta asia jonka unohdan joka kerta kun haen lapsen treeneistä. Treenin jälkeinen koululainen on paras:  punaposkinen, iloinen ja mieleltään levollinen.

Joka treenin jälkeen mietin että onpa hyvä että lähdettiin ja valmistelen jo seuraavan päivän pakkauslistaa mielessäni.heureka alekoodi

Onko lasten pakko harrastaa?

Meillä on ollut alusta asti selvää ettei harrastukset ole mikään pakko (eivätkä toisaalta etuoikeus tai oletus). Muistan kuinka tarhakaverit alkoivat kolme-, neljävuotiaina harrastamaan jotain koska nää pitää kato aloittaa nuorena ja meillä ei vieläkään oltu edes ajateltu koko asiaa. Siitä pitääkö todella aloittaa hyvin nuorena on montaa ristiriitaista näkemystä ja uskon että elimme tuohon aikaan oudossa paikallisessa kuplassa, jossa tavoitteellisuus ja suorittava elämäntapa korostuivat.

Minä olen edelleen sitä mieltä ettei mitään pidä aloittaa vielä niin nuorena ja että tarhassa ja tavallisessa arjessa riittää kyllä harrastusta (näin puhutaan myös tässä artikkelissa), mutta toisille lapsille se toki sopii hirveän hyvin. Harrastuksia siis todellakin saa olla, mutta paineita ei tarvitse minusta siitä ottaa jos oma lapsi ei vielä ennen alakoulua harrasta mitään. Tai koskaan koko elämässään, mutta se on jo toisen jutun aihe se.

Omat lapsemme ovat mallia ”saanko lukea tänään koko päivän”, eikä meillä ole koskaan ollut sellaista pakollista puistoilurumbaa jota paukkuvat energiat saisivat aikaan. Lapset eivät itse juurikaan harrastuksia ole kaivannut, joten on helppo olla sitä mieltä ettei harrastuksia välttämättä tarvita.

Olen toki nähnyt myös niitä perheitä joissa harrastukset ovat aivan ehdoton juttu, ihan lapsen itsensä toiveesta ja eduksi. Silloinhan se on mitä mahtavinta! Jos kaikki haluavat sen harrastuksen perheen elämään – ja siihen on taloudellisesti mahdollisuus, mikä ei ole lainkaan selvää ainakaan PK-seudulla – niin antakaa palaa!Redi Gymi

Mitä lasten harrastukset maksaa ja kannattaako se?

Meillä on onneksi nyt aika kepeä harrastussetti kustannusten suhteen; ei ole lätkää tai ratsastusta. Harrastuksissa oli ennen Koronaa Kakkoselle futis (n.400€/v), brasilialainen jiujitsu (n. 300€/v) ja Ykköselle kokkikerho (50€/v). Näitä ennen olemme käyneet läpi sirkuskoulut, tanssit, toiset futikset, muskarit, uimakoulut, koripallot ja gymit. Panostaneet aina sen pari sataa per lapsi todetaksemme ettei tämäkään innostanut ja lopettaneet tyytyväisinä.

Harrastukset ovat kalliita ja aikaa vieviä, ja vaativat ajoittain tylsää maanittelua ja patistelua. Marraskuisessa räntäsateessa ei ole helppo lähteä ulos futikseen. Mutta kääntöpuolella harrastukset voivat antaa aivan hirveän paljon lapselle, koko perheellekin. Erityisesti vähän isompien lasten harrastaminen on avannut silmäni ihan uusille mahdollisuuksille.

Harrastus voi olla ensimmäinen paikka josta lapsi saa kavereita jotka eivät kiusaa ja harrastuksen tuoma uusi porukka voi olla juuri se erottava tekijä joka kertoo lapselle että hän voi saada myös kivoja kavereita. Toiset vanhemmat kentän laidalla voivat olla se puuttuva linkki uuden asuinalueen ja sinne juuri muuttaneen perheen välillä.

Joskus taas harrastuksen vetäjä tai valmentaja voi olla sellainen aikuinen, joka ensi kertaa haastaa lapsen positiivisella tavalla ja kannustaa yrittämään enemmän. Valmentaja voi pyytää lapselta suorituksia, joista sen äiti meinasi jo sanoa ääneen että ei se varmaan tota osaa.

Urheilullinen harrastus voi olla se paikka jossa lapsi oppii kuinka mahtava, ainutlaatuinen, tärkeä ja kykenevä hänen kehonsa on. Se voi olla polttoaine parempaan itsetuntoon, kohentuneeseen vointiin ja jopa keskittymiseen koulussa. Taideaineet taas voivat olla se liekki, joka lapsen sisällä paloi mutta kukaan ei sitä tajunnut silloin kun se päällysti tuolin talouspaperilla.

Harrastaminen voi myös kasvattaa: Huithapeleinkin lapsi saattaa yllättää vastuullisuudessaan kun alkaa ensin muistaa treenipäivän, sitten kellonajat ja lopulta jo valittaa vanhemmilleen että muistakaa nyt pliis ne mun eväät tänään.

Itse saatan olla äiti lapselle, joka elämänsä ensimmäistä kertaa sieti kunnolla turhautumista ja epäonnistumista ja muuttui painisalilla kapinoivasta esiteinistä yhtäkkiä luonnonlahjakkaaksi treenaajaksi. Sen kokemisesta maksan mielelläni.

Kuinka saataisiin kaikki halukkaat lapset harrastamaan?

Päädyn aina siihen, että harrastukset omien voimien rajoissa ovat tosi jees ja haluaisin kaikkien pääsevän harrastamaan!

Haluaisin että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus halutessaan harrastaa laajasti, monipuolisesti ja matalalla kynnyksellä. Kokeilla montaa asiaa ja löytää se oma juttu. Harrastaminen tapahtuisi mieluiten pitkien iltapäivien aikana jolloin aikaa on, haaveissani ilmaiseksi.

Pyörittelen päässäni voisiko lasten harrastuksille tehdä Timmat, luoda palvelun jonka kautta voi etsiä yksittäisiä treenikertoja eri harrastuksiin. Mahdollistaa matalan kynnyksen kertaosallistuminen, josta ehkä löytyisi joku koko elämän kattava intohimo. Usein raha estää sekä kokeilun että oikean harrastamisen. Kaupungit onneksi tarjoavat aika paljon edullista harrastamista ja moni seura tukee maksuissa jos perheen oma varallisuus ei riitä.

Aika on tietysti toinen puute, eikä lapsia vaan ehdi kuskata kaikkeen mukavaan vaikka olisi kuinka halpaa. Islannin malli, jossa lapset viedään koulusta iltapäivinä treeneihin seuran puolesta, olisi myös tervetullut tänne.

Mitä ajatuksia teillä on harrastamisesta, onko se enemmän iloa ja energiaa tuova asia vie viekö rahat ja stressaa arjessa?

Ensimmäistä kertaa pystyn “nauttia nyt kun ne ovat pieniä”

Tämä vauvavuosi on kaikin tavoin erilainen kuin aikaisemmat, ja suurin ero olen minä. Jossain välissä lasten kasvaessa käsitykseni ajasta on tainnut muuttua, sillä nyt olen tuskallisen tietoinen siitä miten nopeasti päivät muuttuvat vuosiksi.

Saan itseni viikottain ellen jopa päivittäin kiinni huokailemasta haikeana sitä kuinka tämä kaikki ihana pian loppuu. Samalla tavalla kun jotkut (minä) alkaa viimeistään kesäkuussa miettiä, että parin viikon päästä alkaa heinäkuu, sitten kohta se on jo elokuu ja on sitten tämäkin kesä ohi, lehdet tippuu ja aamut jäätyy ja on vain pitkä pimeä talvi edessä.

Nyt sama etukäteishaikeus toistuu tämän viimeisen vauvavuoteni kohdalla. Kolmonen on nyt seitsemän kuukautta vanha ja olen alkanut laskea kuukausia vuoden rajapyykkiin, jolloin kuvitteellisesti kaikki kiva loppuu (muistelisin että vuoden täyttäneen tahtopakkauksen kanssa on jo melko eri asia olla kotona) tai ainakin lähtölaskenta töihin paluuseen alkaa.

Iltapäivän kävelyllä aurinko paistaa ihanasti naamaan ensimmäistä kertaa kuukausiin ja ajattelen että ihan kohta minä olen sitten taas töissä ja tämäkin tämmöinen lorviminen loppuu. Aamulla mietin että tänään voisi kyllä olla hyvä nukkua päikkärit, kun kerran vielä voi. Keskipäivän treeneissä nautin punnertamisen helppoudesta ja harmittelen sitä että kohta sitten taas on ihan rapakunnossa kun urheilu päivisin loppuu.

Kaikki ihana loppuu!

Rakastan näitä aikatauluttomia päiviä. Rakastan mahdollisuutta käydä kävelyllä kesken päivää, parhaimmillaan muiden äitien kanssa. Rakastan tätä että minulla on tilaa ja aikaa ajatella (tai olla ajattelematta!) En ole valmis palaamaan töihin, huomaan ajattelevani. Vaikka hyvänen aika, siihen on vielä ikuisuus aikaa.

Vauvavuoteni kesässä on menossa heinäkuu ja minä suren jo talvea.

Luulen että tämä on kokemuksen tuomaa tuskallista tietoisuutta ajan kulumisesta, toisaalta sitä että tiedän tämän olevan viimeinen kerta. En joudu kantamaan mukanani taakkaa siitä että tätä valvomista ja hampaiden tekoa tehdään ehkä vielä joskus, sillä tiedän että sitäkin tehdään nyt viimeistä kertaa. Jaksan heilutella vaunuja, taputella pyllyä ja imettää yöllä vielä kerran (vaikka ei pitäisi) kun tiedän ettei tätä kovin kauaa kestä.

Kävelemään opitaan enää kerran, ensimmäinen sana (“hei”) meni jo. Yritän imeä kaiken hyvän muistini sopukoihin ja antaa huonojen hetkien mennä virtana ohitseni.

Yritän nauttia tästä kesästäni niin kuin se ei koskaan loppuisi, juuri siksi että tiedän se lopulta loppuvan ihan liian pian.

Tajuan että nyt minä vihdoin pystyn siihen: “nauti nyt kun ne ovat pieniä” on ensimmäistä kertaa koskaan lause, jonka käskyä voin noudattaa. Minä pystyn nauttimaan tästä kaikesta, koska tämä on helppoa. Ei ole toista pientä vaatimassa apuja, ei ole seuraavaa tulossa. Vauvani on joustava ja sen saa helposti tyytyväiseksi.

Ennen kaikkea tiedän miten nopeasti kaikki muuttuu, myös ne huonot hetket – tiedän jaksavani tämän. Päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä, sanovat, ja ovat niin oikeassa.

 

Lue myösEi ole aina pakko nauttia ”nyt kun ne ovat pieniä”

35+ on aivan hyvä ikä saada vielä lapsia (jos munasolusi ovat samaa mieltä)

Sain seuraajalta toiveen: ”voisiko joku teistä [juuri vauvan saaneista vaikuttajista] kirjoittaa siitä, että yli 35v on vielä ihan ok tehdä vauva / pikkusisarus, ikkuna ei sulkeudu, ei syytä paniikkiin jne”.

Voisin! Sillä täällä päässä tietokonetta on yksi juuri 37 täyttävä vielä yhden saanut joka ajatteli vielä pari vuotta sitten että ikkuna on nimenomaan sulkeutunut. Silloin kirjoitin näin:

”Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. (…) Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.”

Kuinka ihanan väärässä olinkaan. Se ikkuna oli vielä aivan apposen auki ja odotteli vain meitä! Vaikka olinkin tuon tekstin aikaan jo itse asiassa aika pitkällä Kolmosen harkinnassa ja toivomisessa, oli nuo yllämainitut huolet ja moni muu silti painamassa vaakakuppia ja ymmärrän täysin tuon seuraajani kysymyksen: ei kai tässä nyt enää ehdi?

Kun lopulta tajusin että raha ei ole kysymyksen ytimessä, että lapset voivat vaikka jakaa huoneita ja ikäeroilla ei ole väliä (ja kuten myöhemmin olen oppinut, ainakin toistaiseksi se on ollut vain ihan best), olin 35.

Onko 35 liian vanha yrittämään vauvaa?

Ystäväni lapsettomuushoitoja seuranneena olin tuskaisen tietoinen siitä että 35 voi olla kriittisen vanha, sillä parasta ennen päiväys on sulkeutumassa jonain vuonna ja se voi olla tämä vuosi. Munasolut annetaan syntymässä ja kun ne alkavat ohittaa parhaat vuotensa, se tapahtuu aika rytinällä. Kuin syksyllä puusta tippuvia lehtiä mokomat. Mahdollisuus lapsen saamiseen voivat yhtäkkiä olla tyystin eri kuin vaikkapa vuotta aikaisemmin. Lasten saaminen ei ole missään iässä mikään selviö, eikä 35 jälkeen ainakaan helpommaksi muutu.

Silti, hyvällä onnella voi tulla raskaaksi vielä pitkälle neljäänkymmeneen tai sen ylikin. Tunnen 42-vuotiaani äidiksi tulleen, ja 44-vuotiaana pikkusisaren saaneen. Toivosta ei siis pidä luopua!

Entä se henkinen puoli, onko 35+ jotenkin ”liian vanha” saamaan lapsia tai vielä lapsia, edellisten sisarukseksi? Ei tietenkään ole. Mikään numero ei kerro siitä sopiiko ihmisen jo / vielä saada lapsia. Kyllä minäkin laskin että Kolmosen täyttäessä 10 olen sitten itse 46! Mutta mitä sitten? Tulen myös täyttämään 50 niin että minulla on edelleen nuoria lapsia. 50 on uusi 30 ja minä ainakin aion olla vielä kuusikymppisenä vetävässä kunnossa.

Lopulta ajattelin että jos presidentit voivat saada lapsia seitsemänkymppisenä, uskon meidän pystyvän tähän puolta nuorempina.

raskausviikko 38

Milloin tietää olevansa valmis vauvaan?

Milloin on valmis vauvaan – 19, 25 vai 35-vuotiaana? Ehkä ikä ei olekaan mikään tekijä tässä. Ehkä kysymys onkin eniten siitä meissä asuvasta pelosta, oman jaksamisen riittävyydestä. Sitä onkin tietysti ihan viisasta miettiä. Onko perheessämme vielä voimavaroja, entä jos eteen tulee jotakin haastavampaa, onko meillä tukiverkkoja? Pystymmekö me tarjoamaan ruokaa, rakkautta ja turvaa?

Näihin kysymyksiin pitää vastata aina lapsia toivoessa, eikä vastaus muutu iän vaan elämäntilanteen mukaan. Mutta sanoisin että suurin osa aikuisista voi vastata näihin kyllä, kun vain osaa laskea sen vaatimustason riittävän alas. Lapsen rakastavaan hoitoon ei vaadita juuri oikeanlaista työpaikkaa / uraa, kotia tai parisuhdetta vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka jaksavat tarvittaessa asettaa toisen tarpeet omiensa edelle.

Oikea ikä saada lapsia voi alkaa ykkösellä, kakkosella, kolmosella tai nelosella – ja jos olet mies, vaikka seiskalla. Koska meillä naisilla on kuitenkin olemassa takaraja, jonka sijainnista emme varmuudella tiedä, suosin aina itse ystäväni lanseeraamaa testiä sopivan ajan löytämiseen: jos mietit pitäisikö ja yllätysraskaus ei tuntuisi aivan katastrofaaliselta, on oikea aika jättää ehkäisy pois.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka katuvat sitä etteivät uskaltaneet. Minä tiesin olevani yksi heistä jos en anna Kolmoselle mahdollisuutta, ja se oli lopulta se ainoa syy jonka tarvitsin.