Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Onko pakko unelmoida jos ei halua?

Eräänä aamuna kuuntelen unelmaduunareiden Satun ja Hannen tuoretta podcastia, jossa he haastattelevat unelma-ammatissaan olevia ihmisiä. Vieraiden suusta tipahtelee hienoja viisauksia, kuten jos haluat tehdä jotain oikein palavasti, tee sitä. Unelmat saavutetaan tekemällä. Seuraavana päivänä jalaton ja kädetön mies puhuu liikuttavasti ja motivoivasti Nordic Business Forumin lavalla. Hän pyytää miettimään, mistä sinä unelmoit, ja sitten tarttumaan siihen pala kerrallaan.

Äh, sieltä se taas tuli. Kysymys, johon ilmeisesti pitäisi kaikilla olla vastaus. Mistä sinä unelmoit, mitkä ovat sinun haaveesi? Joka ikinen maanantaimotivaattori kertoo että on tärkeää jahdata unelmiaan ja samalla muistaa että if your dreams do not scare you, they are not big enough!

Blogikollega Emmikin kirjoitti taannoin todella kauniisti ja puhuttelevasti unelmista. Tekstiin vastasi yhtä liikuttavasti Nella omassa Kaukokaipuu-blogissaan.  Kumpikin paljasti loppuun omaan haaveensa; Emmi toiveensa esiintyä enemmän ja Nella haaveensa kirjoittaa kirja.

Unelmien ääneen sanominen (kirjoittaminen) tuntui kummastakin vaikealta, paljastavalta. Emmi kertoo:

”Harva asia on niin vaikeaa ja noloa, kuin omien unelmien ääneen sanominen”

Tämä on ihan varmasti totta! Mutta voin sanoa että on myös ihan hemmetin noloa että siihen vaikeaan kysymykseen joutuu vastamaan ”en minä tiedä”.

Kun en minä tiedä. Juuri nyt unelmoin auringosta, ihan vähän isommista tisseistä, täydellisen kypsästä avokadosta, Blog Awards voitosta, paremmasta tukkatilanteesta, yhden leuan vetämisestä, rauhassa kirjoittamisesta, hyvästä juoksulenkistä, flunssattomasta olosta, yöstä josta herään virkeänä.

Eikö tämä riitä? Vieläkö pitäisi isommin unelmoida?

Olen aina ollut tavoitteellinen mutta lyhytjänteinen. Haen välitöntä iloa ja poistan välitöntä surua. En katso kauas tulevaisuuteen enkä muistele vanhoja. En katkeroidu enkä oikein osaa kantaa kaunaa, mutta en myöskään fiilistele lomamatkoja kuukausia eteenpäin. Pakkaan reissuun päivä ennen lähtöä ja lentokentällä tajuan että hei siistiä, me ollaan menossa matkalle!

Onko mussa jotain perustavalla lailla vialla vai onko tämä koko unelmahomma ihan vähän aikamme vitsaus? Puhumme suuria, haemme tähtipölyä ja huikeita tunteita. Onko se välttämätöntä hyvän elämän saamiseksi? Toivottavasti en nyt asettele sanojani väärin, koska musta on ihan super mahtavaa että toiset unelmoi, sanoo sen ääneen ja lopulta odotetusti saavuttavat ne unelmansa. You go tyypit!

Ehkä vastustan vähän sisäisesti sitä tämän hetkistä fiilistä että jokaisella pitäisi olla joku (suuri) unelma. Voisin kuvitella laativani 101-tavoitelistan niin kuin Vastaiskun ankeudelle -blogin Jenny, mutta kovin isoja julistuksia en oikein näe tekeväni, edes hiljaa itselleni lausuen.

Kyllä minäkin kai tavallaan unelmoin kirjan kirjoittamisesta ja laulamisesta. Mutta ne ovat ehkä sellaisia kutkuttavia sunnuntaiajatuksia, eivät konkreettisia maalitauluja joita kohti ehkä edes haluaisin koskaan ponnistella. Tiedostan, etten ehkä haluaisi oikeasti elää laulajan elämää, eikä kirjan kirjoittaminen nyt selvästi ole priolistalleni päässyt kun en sitä kerran tee.

Moni melko unelmaiselta tuntuva asia on putkahtanut elämääni lähes sattumalta. Tämä blogi ja podcast, tuleva talo (joka juuri nyt on enemmän painajainen), liikunnan ilo, uudet ystävät, terveet lapset, työ jossa olen hyvä.

En minä tiedä. Ehkä olen vain tosi pienten ilojen ihmisenä kykenemätön isoihin unelmiin. Jos minä kerran hihkaisen ilosta kun huomaan taloyhtiön jätekatoksen uudistuneen, en ehkä kestäisi jotain järisyttävän ison unelman lähestymistä.

Ovatko unelmat liioitellussa markkina-arvossa vai pitäisikö munkin nyt vain kaivaa ne itsestäni esiin?

Marinakupla on ihana mutta vähän valheellinen

”Mites teillä raksa etenee?” 

”No kuule, arvaapa vain…”

Syvennymme tuttavani kanssa haavojemme jakamiseen. Missä on piirustukset myöhässä, missä joku mokailee, missä kukaan ei ota vastuuta ja miten tämä ala kaiken kaikkiaan onkin niin omituinen. 
Olemme huudelleet koko keskustelun pahaa-aavistamattoman ei-rakennuttajan yli. Vartin päästä hän huomauttaa kohteliaasti vaihtavansa nyt paikkaa, sillä hänellä ei ole oikein mahdollisuutta ottaa osaa keskusteluun. 

Tietämättä veikkaan että valahdin vähän punaiseksi. Nolottaa. Tajuan, että olen aivan kuin inttijätkä, tai vauvamamma. 

Olen pienessä marinakuplassani, jossa hakeudun kaltaisteni seuraan puhumaan siitä itsestään. Sen kuplan ympärillä ei kuulkaa kukaan muu jaksa olla. Siinä missä inttijätkät vaihtaa muille jäätävän tylsiä kokemuksia pinkasta ja vauvamammat avautuvat liian tarkasti avautumisestaan, raksailijat jauhavat innoissaan välipohjista ja alihankkijoista. 

Nämä marinakuplat ovat tärkeitä. Niissä jaetaan tuskaa ja iloa, haetaan vertaistukea ja konkreettisia neuvojakin. Yhteistä niille on se, että ulkopuolelta kuunneltuna (jos joku jaksaa) kuplan meininki kuulostaa kammottavalta. 

Sitä ajattelee että huh, onneksi mun ei tarvinnut olla intissä. En muuten varmasti ikinä synnytä. Meidän parisuhde ei ainakaan rakentamista kestäisi.


Olen nyt ollut näistä kuplista kahden sisällä, joten uskallan kertoa teille vankan totuuden: se ei ole läheskään niin kamalaa miltä se kuulostaa, ja se on yllättävän äkkiä ohi. 

Esimerkkinä tilanteeni juuri nyt: Ollaan oman talomme kanssa ehkä pahimmassa mahdollisessa vaiheessa. Oikeasti tosi moni juttu menee just nyt ihan päin helvettiä. Marinakuplalle on paljon tilausta. 
Hommat kuitenkin myös todellisuudessa etenevät koko ajan, eikä tämä(kään) kupru lopulta ihan mahdottomalta tunnu. Mutta toki vastaukseni ”Mites raksalla menee” kysymykseen on synkkä ja dramaattinen. 

Sillä se nyt vain on tärkeää jakaa juuri ne pahimmat jutut, hieman ehkä vielä ryyditettyinä. Niin löytää oikean olkapään. 


Oikeasti mukaan mahtuu paljon todella hienoakin, asioita joista vain ei tule puhuttua koska ne ovat hienovaraisia, lähes huomaamattomia.

Kun talon ikkunoiden muodon voi hahmottaa. Kun inttijätkä huomaa kuntonsa nousseen metsässä tarpoessaan. Kun synnyttäjä on itsestään kaiken sen keskellä ylpeä. 

Kuplassa on hyvä ja mukava olla, ja sieltä on ihana huudella pelottavia asioita. Mutta  tiedoksi kaikille että on siellä myrskyn silmässä myös kaunista, ja aurinko tulee aina lopulta esiin. 

Tätä kirjoittaessani sain Insinööriltä viestin. 

”Pentti soittikin heti ja kaikki pitäis olla korjattuna ens viikon aikana.”

Niin se vain aina hyväksi kääntyy. 

Hyvä vanhempi urheilee

Pesen hampaat kahdesti päivässä, teen ruoan useimmiten itse ja kierrätän. Huomautan hyvistä käytöstavoista ja opastan olemaan hyvä kaveri, mutta D-vitamiinit unohdan aina. Huudan joskus ja lapset myös. Kehun kauniiksi ja kannustan yrittämistä onnistumista enemmän.

Vanhemmuuteen liittyy ihan miljoona asiaa, jotka voi tehdä hyvin, huonosti tai tosi huonosti. Niistä voi koostaa itselleen syntilistan tai antaa hutien mennä vaiheittain ohi ja pitää kiinni jostain perusjutuista tiukemmin.

Minulle isoja juttuja on toisten kohteleminen hyvin ja tietysti kaikki turvallisuussäännöt suojateistä kuumiin asioihin. Muut jutut voi välillä mennä huonommin, mutta näistä ei jousteta koskaan.

Tärkenä osana lastemme kasvattamista on kolmaskin juttu. Liikunta. Urheilu ja liikunta on ihmiselle niin älyttömän tärkeää sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin osalta, että olen suorastaan vahingossa yrittänyt kasvattaa lapsistani liikunnallisia ihmisiä.

Minä olen ensimmäisen puoliskon elämästäni urheillut ainoastaan joukkuelajien takia. Joku laji on ollut kiva, joten olen harrastanut sitä. Niihin kuuluvat salitreenit ja oikeastaan kaikki muukin varsinainen liikunta sen sijaan on ollut ihan pakkopullaa. On pitänyt mennä lenkille ja juosta pallon perässä, mutta en oikeastaan koskaan ole halunnut sitä tehdä. Paitsi nykyään, onneksi.

Nyt saan itseni välillä vaivatta ja välillä väkisin aika hyvin lenkeille ja muille reippailuille. Edelleen kuitenkin luisun helposti sohvaperunaksi enkä oikein välitä tehdä raskaita tai vaivalloisia asioita, kuten selkäjumppaa tai hyi olkoon jotain punneruksia. Helpot ja kevyet urheilut sentään sujuu.

Omasta kodista sain mallin, jossa urheiltiin paljon, mutta ehkä vääristä syistä. Istuin lapsena usein spandexasuisten naisten takana (ne stringibodyt pyöräilysortsien päällä!) ja katselin tylsistyneenä kun hikipannat piti permiksiä paikallaan läpi grapevinen ja steppilaudalle nousun. Äiti hikoili ainakin viisi kertaa viikossa ystävänsä vetämässä jumpassa ja pakotti muina hetkinä ravaamaan kaikki raput ylös.

Isäni taas on kilpaurheilija, niin sen kai voi sanoa. Ugi lasketteli ja purjehti ikuisia kilpailuja, jotka eivät vieläkään ole päättyneet. On mentävä kovempaa ja paremmin. (Tätä kirjoittaessa kännykkään satelee terveisiä tämän hetkisen purjehdusskaban tilanteesta, go Ugi go!)

Urheilusta on ehkä juuri noiden spandexnaisten ansiosta ja verenmakuisten laskutreenien jälkeen jäänyt mulle sellainen pakko, jota tehdään että näytetään hyvältä tai voitetaan skaba. Ei liikuta siksi että se tuntuisi hyvältä.

Ei se minun vanhempieni syytä ole, sellaista se aika oli. Piti näyttää hyvältä ja menestyä. Kauniilla 80-luvulla puhuttiin vielä ihan huoletta lastenkin edessä läskien palamisesta ja puristeltiin olemattomia reisiä.

Nyt tytöt ne peput piukaksi, ja lähtee!

Ei ihan paras motivaatio urheiluun. Nyt yritän tehdä toisin.

Emme todellakaan ole mitään himourhelijoita Insinöörin kanssa, mutta liikumme kuitenkin aika paljon. Insinööri hairahtuu aina välillä ilmoittautumaan johonkin maratoniin tai polkujuoksukuolemaan, ja treenaa siihen omilla lenkeillään. Minä käyn iltaisin kävelyillä ja aika usein juoksemassakin, liityin juuri saliporukkaan ja pelaan korista aina kun selkä antaa myöden.

Jokaisen treenin jälkeen puhkun kotona hyvää oloa ja fiilistelen kivaa kokemusta. Yritän välittää lapsille liikunnan ilosanomaa, vaikka se on itseltäkin joskus kateissa. Vältän esimerkiksi sanomasta, että olisi pakko urheilla, vaikka joskus edelleen mieleni sanoo niin.

Sanon ennemmin että tekisi mieli lähteä lenkille, tai että väsyttää joten on ehkä paras lähteä ulkoilemaan. Teemme yhdessä perheenä paljon liikunnallista: pyöräilemme, kävelemme metsässä, temppuilemme ja kiipeilemme vaikka agility-telineiden päällä.

Lapset harrastavat niitä lajeja joita itse kulloinkin haluavat (tänä syksynä valikoimassa futis ja uimakoulu) ja jo kahtena vuonna ollaan käyty ihan mahtavassa Minimarathonissa. Yhä enemmän urheilemme myös yhdessä. Teemme ihmispyramideja, kikatamme tasapainoharjoituksissa ja käymme myös lenkeillä yhdessä. Aikuinen juosten, lapsi pyörän tai skootin päällä.

Sanomattakin lienee kai selvää etten myöskään koskaan, ikinä, milloinkaan puhu itsestäni rumasti. En katso peiliin ja mutristele kulmiani, puristele makkaroita, valita puuttuvia lihaksiani tai puhu lihomisesta tai laihtumisesta.

Alan uskoa, että hyvä vanhempi ei ole vain se joka muistaa sen D-vitamiinin joka halvatun päivä, mutta myös se joka opettaa lapselleen että terveelliset elämäntavat ja liikunta ovat kiinteä osa elämää (Tietysti sillä oletuksella, että liikunta ylipäänsä on mahdollista). Mutta jos lapseen onnistuu tartuttamaan liikunnan ilon, menee aika moni muukin asia kuin itsestään perille.

Ja nyt lähden Ykkösen kanssa iltalenkille. Se on moro.