Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Lapseni ovat tätä tärkeämpiä – edessä harkitumman somen syyskuu

Opin juuri että nyt vietetään sometonta syyskuuta. Samoin kuin vaikkapa lihattomassa lokakuussa, ajatus on yhden kuukauden aikana kokeilla elämää ilman somea ja käyttää tätä aikaa kaikukuoppana omien kulutustottumusten miettimiseen.

Ajatus tuntui heti ensi kuulemalta sekä vähän väsyneeltä että mahdottomalta. Tämän on taatusti keksineet ne ihmiset, jotka eivät käytä somea juuri ollenkaan. Enkä minä ainakaan todellakaan voisi olla kuukautta pois somesta. 

Tavallaan totta, mulla on tämä blogityö joka vaatii osaltaan somessa olemista. En minä blogin ulkopuolella hirveästi somessa olekaan. Henkilökohtaiseen Facebookiini en päivitä juuri koskaan mitään, enkä lukuisista yrityksistäni huolimatta osaa sukeltaa Twitteriin. Instagram on vain Valeäidillä, ei Hannella ollenkaan.

Tämä blogihomma vain on sellainen troijan hevonen, että sen takaa on helppo perustella mitä vaan. Kato kyllä mun täytyy nyt tää juttu jakaa, vastata näihin kommentteihin, pysyä kärryillä, tykätä kaverin kuvasta. Hetken päästä huomaan taas viettäneeni tunnin kymmenien eri ihmisten ja lähteiden sisältöjen kuluttamiseen.

Eikä siinä, pääosa sisällöstä on tosi hyvää! Hauskaa, koukuttavaa, ajatuksia herättävää, kaunista. Mutta se on kaikki sellaista sulkeutunutta välipalaa, jota nautitaan yksin kymmenen sekunnin tai kahden minuutin pätkissä. Kaipaan kunnon ruokaa, yhteistä ateriaa oikeiden ihmisten kanssa.

Kaipaan ilmiselvästi myös parempia kielikuvia. Ehkä niitäkin saisi jos aivot ehtisivät joskus miettiä omia juttujaan eivätkä vain muiden juttuja.

Eniten kaipaan perhettäni. Niin kipeää kun tekeekin myöntää, syön mieheltä ja lapsilta aikaa somessa. Tänään heräsin ilman kännykkääni ja jouduin aktiivisesti miettimään mitä sitä sitten oikein tekisi. Kuinka päivä aloitetaan jos ei heti ekana tsekkaa somea?

Mitä jos vaikka puhuisit perheesi kanssa?

Tuntuu ihan sairaan pahalta että tuntemattomienkin henkilöiden Insta Storyt olisivat minulle arvokkaampia kuin lapsen kanssa juttelu. Eivätkä ne olekaan. Vaihtaisin milloin tahansa koko helvetin somen pois lasteni takia. Mutta ei sellaista valintaa tule koskaan eteen. Tulee minuutin tauko siellä, toinen täällä. Huomaamaton tottumuksen tekemä valinta hississä ja toinen vessassa.

Yhtäkkiä huomaat ettet kuullut lapsen kysymystä, ja sekin tilanne oikeastaan meni jo ohi joten voin yhtä hyvin jatkaa tätä.

Joku sanoi että riippuvuus on sitä, että tekee jotain asiaa vaikka ei edes haluaisi.

En halua täyttää päiväni kaikkia taukoja – mahdollisuuksiani halata, ajatella, levätä – loputtomaan sisältövirtaan josta pääosa ei edes anna minulle mitään. En halua vieraannuttaa itseäni lapsista. En halua jakaa päivääni tuhanteen yksikköön, jossa teen näennäisesti jotain, vaan haluan keskittyä yhteen asiaan pitkään ja olla levollinen. Kokea aikaan saamisen tunteen tai syventyä toisiin maailmoihin kunnolla. Nukkua.

Ensin ajattelin, että entä jos me rajaamme kännykän käytön päivisin vaikka tiettyihin kellonaikoihin. En vain keksi yhtäkään sellaista tuntia päivästäni, jonka haluaisin käyttää somesnackeihin.

En haluaisi tehdä tätä juuri ollenkaan ja teen tätä ihan liikaa.

Mulle ei tee yhtään kipeää myöntää että olen riippuvainen, tiedän sen jo. Eikä yksi someton syyskuu sitä tietenkään poista, vaikka sellaiseen ryhtyisin. Enkä ole varma onko täysi kielto tarkoituksenmukaista, siitä tulee herkästi näytösmäinen, teatraalinen asia. Mutta jokin välimuoto, vähän vähemmän someinen syyskuu, tai vain blogijuttujen jako -syyskuu, tuntuu juuri nyt erittäin hyvältä ellei jopa välttämättömältä ratkaisulta.

Olen joskus elämässäni päässyt eroon tupakasta, tolkuttomasta karkin mättämisestä ja viikottaisesta mäkkäriateriasta. Tiedän että pystyn siihen. Haaste tässä riippuvuudessa on se ettei tätä voi lopettaa kerrasta kokonaan. En voi olla täysin pois kännykästä, se on kuitenkin työväline ihan oikeastikin ja merkittävä osa koko elämän hoitamista.

En vielä tiedä mihin tämä kääntyy, mutta jotain isoa harkintaan tässä aion käyttää.

Ainakin Missä olet Laura -blogin Laura aikoo kuulemma lähteä tähän riemulla, hänellä on some detoxeista hyviä kokemuksia. Ehkä minäkin. Entä sinä?

Lue myös: Ajattele edes vessassa

Kuinka selvitä järjissään isoista projekteista lapsiperhe-elämässä?

Näittehän eilen että Mammalla oli Instassaan upea ”kysy vanhemmuudesta” nurkkaus jossa kuningatar itse vastasi kaikkiin vanhempia askarruttaviin kysymyksiin? Kuten siihen saako lasta opettaa lyömään takaisin. Ytimekäs vastaus tähän ja muihin kyssäreihin löytyvät täältä.

Yhden kysymyksen Mamma ohjasi minulle, kreisin arjen kruunaamattomalle kuningattarelle. Joku kysyi:

”Miten yhdistää jättiremontti, pienet lapset ja työ /opiskelu? Nimimerkillä tiukkaa tekee jo nyt oman pään kanssa…”

Laura ajatteli että minulla olisi varmaankin joku vastaus tähän, kun on näitä töitä ja perhettä ja tosiaan se yksi raksaprojekti kasassa ja olen ilmeisen järjissäni (vai olenko?)

No tuota, ei mulla oikeastaan mitään ratkaisua ole.

On hyvin mahdollista että todella menetät järkesi tai osan siitä tuossa yhdistelmässä. Minullakin oli lähellä emmekä me edes itse heiluneet täällä vasaran kanssa tai tankanneet tietoa! Sori!

Muuuutta irtoaisi minulta silti muutama (sata) sana ruuhkaisessa elämästä selviämisestä, jos näistä vaikka jotain helpotusta olisi. Vaikka oikeastaan vain tämä virke riittäisi:

Anna itsellesi armoa ja aikaa.

Armoa tarvitaan arkeen ja vanhemmuuteen toki noin niin kuin muutenkin, mutta erityisesti silloin kun käsillä on ns. erikoistilanne – vaikkapa se että rempataan tai rakennetaan. Muista että erikoistilanteet ovat yleensä väliaikaisia, ja että niiden ajan voit hyvin joustaa jostain muusta osa-alueesta elämässä.

Ehkä et aloita rempan aikana uutta harrastusta, ehkä lapsenne eivät harrasta joka ilta, ehkä perheenne ei alakaan vielä täysvegaaniksi, ehkä ruokaa ei ole pakko edes tehdä! Mieti, tarvitseeko kodin oikeasti olla niin siisti kun normaalisti haluaisit, tarvitseeko jokaisesta hammaspesusta riidellä verisesti tai lasta opettaa juuri tässä kuussa kuivaksi jos se ei tunnu natsaavan.

 

Pyydä ja ota vastaan kaikki apu mitä vaan voit saada – myös itseltäsi! Jousta, armahda, alita rima. Sitten alita vielä vähän enemmän.

En sano että heittäydy vuodeksi aivan totaaliselle retuperälle, mutta mieti vaatimustesi tasoa. Pidä perusasioista kiinni; nuku, liiku, syökää jotain. Kaikki muu tämän ulkopuolella onkin sitten sitä kompromissialuetta, jossa voit punnita kannattaako kiristää vai ottaa rennosti.

Melkein aina kannattaa ottaa rennosti.

Niin ja se toinen vinkki, aika!

Muista, että siinä missä jokainen veemäinen uhmavaihe, niin on vain tämäkin hetki väliaikaista (ja jos ei ole, pitää jonkin muuttua tai sinun saada apua ettet oikeasti romahda). Paras vinkki jonka itse kuulin ennen rakentamista liittyi juuri tähän: ”Se on lyhyen aikaa kestävä hieman rasittava projekti. Sitten on taas tavallista.”

Ota käyttöön selviytymisstrategia, jolla pärjäätte taas sinne tavalliseen takaisin. Ajattele että perheenne etenee nyt päivä ja viikko kerrallaan, eikä tavoittele mitään kovin suuria projektin lisäksi. Terveellisenä ja jokseenkin onnellisena nukkumaan menevä perhe on ihan riittävä saavutus.

Tähän väliin muistutan: Muista nukkua!

Aikaan liittyen myös aikataulu on pohdittavan arvoinen asia. Onko kaiken oltava valmista heti?

 

Ylipäänsä haluaisin tuoda maailmaamme sellaista vähän rennompaa aikakäsitystä. Kaikkea ei voi eikä pidä saada – yhtäaikaa. Voit nousta uralla ja kehittyä ihmisenä, rakentaa taloa ja viettää laatuaikaa lasten kanssa, urheilla ja vaikka blogata. Mutta ei näitä kaikkia samoihin päiviin, viikkoihin ja vuosiinkaan ole tarkoitus tunkea.

Elämä on yhtä pitkää tasapainoilua, jossa rajattuja resursseja koitetaan käyttää niin hyvin kuin itselle mahdollista.

Mieti siis sekä normiarjessa että tiukkojen projektien keskellä: miten teen kompromissin juuri nyt itselleni parhaalla tavalla? Loput kohdat toive-/vaatimuslistallasi voi sitten hoitaa joskus myöhemmin.

Viimeiseksi: jos pelkäät sitä että lapset menevät projektin aikana aivan piloille kun tottuvat eineksen makuun, oppivat nukahtamaan autoon betonisäkkien viereen, saavat tuijottaa liikaa pädiä ja hampaiden pesukin aina silloin tällöin unohtuu niin ei ne mene. Lapset, nuo ihanat joustavat peijakkaat, kasvavat lähes väkisin normaalisti ja ne voi aina ohjelmoida uudelleen. Pääsette vielä huonoista tavoistanne pois.

Sehän tehdään sitten kun tämä muu hässäkkä on ohi.

Lue myös:

Pyydä uusi naapuri kahville – saatat pelastaa yksinäisyydeltä

Me muutimme uudelle asuinalueelle noin puolitoista vuotta sitten. Jännitin silloin hiukan Ykkösen ja Kakkosen puolesta, mietin saavatko uusia kavereita.

Pelko oli onneksi turha, sinne ne ovat solahtaneet muiden joukkoon kuin eivät olisi koskaan muualla asuneetkaan! Minä sen sijaan olen huomannut jääneeni pieneen limboon. Samanlaiseen kuin aikanaan Turussa opiskelujen alussa, tai Itävallassa kun muutin sinne vuodeksi. Tilaan, jossa tuttuja naamoja on mutta heille itselleen on olemassa paljon minua tutumpia naamoja. Olen monelle tuttu mutta harvalle kaveri.

Olen kyllä tutustunut mahtaviin ihmisiin ja ainakin yhdestä on tullut hyvinkin läheinen. Mutta vaikkapa päiväkodin ja koulun vanhempien porukoihin en ihan vielä ole päässyt, täysin itseni takia.

Saattaa olla yllättävä juttu, mutta mulla on aika iso kynnys tutustua uusiin ihmisiin. Siihen on kolme syytä.

Ensinnäkin, olen vähän kasvosokea – tai ainakin huono kasvoissa. Kasvosokeus tarkoittaa mulle etten välttämättä muista uusia tuttavuuksia vielä kuudenkaan tapaamisen jälkeen, tai vähintään minun on vaikea yhdistää mistä me tunnemme. Muistan kaikki nimet lukemistani sähköposteista, mutta yksi käsipäivää kerrottu Anna häviää tajunnastani heti kun selkäni käännän. On tosi kiusallista turista tuttavallisesti päiväkodin pihassa ilman minkäänlaista varmuutta siitä olemmeko ennen tavanneet ja kenen lapsen vanhempi tuo olikaan? Syvennä siinä sitten tuttavuutta Anna – tai ehkä Katariinan – kanssa.

Toisekseen, olen vähän ujo. Shocking! Esiinnyn kyllä mielelläni tuntemattomille, mutta tutustuminen uusiin ihmisiin? Iiks. Pelkään lähtökohtaisesti että he eivät tule pitämään minusta. Että he katsovat minua ja ajattelevat että mikä toikin tyyppi on, miksi se meidän porukkaan tunkee.

Kolmanneksi, en aina ehdi – tai jaksa. Vaatii yllättävän paljon energiaa ottaa selvää keitä nämä ihmiset ovat, mitähän he tekevät ja voisinkohan osallistua jotenkin siihen. Pitää virittää hyvä hymy kasvoille, katsoa rohkeasti silmiin ja kaivaa jostain taskusta jokin hyvä small talk:in murunen. Usein on vain helpompi sanoa neutraali “hei” ja katsoa pois.

Nämä ovat minun haasteitani, ja minä olen sentään aika helppo tapaus. Suulas, utelias ja menevä tyyppi jonka voisi kuvitella saavan helposti uusia ystäviä. Olenkin onneksi jo muutaman ehtinyt saamaan! Sen ensimmäisen täältä saadun ystävän kanssa mietiskelimme eräs ilta GT:t kädessämme, että vie noin kolme vuotta sulautua uuteen asuinalueeseen kunnolla.

Ilmeeni kun GT-treffit naapurin kanssa sovittiin. Kuva: Kakkonen.

Kolme vuotta on aika pitkä aika olla uusi tulokas. Mietin että mitenhän tämä menee niillä, joille tutustuminen on vielä minua vaikeampaa – jos joku on minua hiljaisempi, varautuneempi, harkitsevampi?

Uutena tulokkaana sitä jää helposti ulkopuolelle vakiintuneista piireistä. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin on vaikea osallistua, lenkkiseuraa ei meinaa löytyä tai samanikäisiä lapsia ei näy kadulla juuri oikeaan aikaan. Tästä kirjoitti Juliaihminen jo keväällä ja tunnistin monta fiilistä:

”Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii.” Juliaihminen / Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee kulttuuri- tai kielimuuri. Vieraaseen maahan muuttaminen voi olla rämäpäisellekin ekstrovertille tiukka paikka – mistä niitä ystäviä oikein voi löytää? Missä nämä ihmiset käyvät iltaisin?

Lapsilla tämä sujuu (joskus) aikuista helpommin. Osutaan saman päiväkodin pihaan, kysytään kuka olet ja sitten leikitään. Tai tapellaan, mutta ainakin tutustutaan.

Entä jos kukaan ei kysy siltä päiväkodin pihaan, yliopiston aulaan tai työpaikan kahviautomaatille tupsahtavalta aikuiselta oletko uusi täällä?

Se melkeinpä riittäisi. Että joku kysyisi kuka olet ja mistä tulet, ohjaisi kevyesti siihen suuntaan sosiaalisia ympyröitä, josta hän voisi löytää laiturin omalle vapaa-ajalleen.

Sitten puolentoista vuoden päästä kun minä olen jo vanhaa kalustoa, ja vilkaisen uusia kasvoja vain nopeasti ihmetellen, yritän muistaa ettei uuden tulokkaan asema ole helppo.

Vaikka joskus tuntuu että oma elämä on jo ihan tarpeeksi täynnä sosiaalista elämää, WhatsApp-ryhmiä ja velvoitteita, olisi ihanaa jos uuden kasvon nähdessään sitä muistaisi esittäytyä, tutustua ja osallistaa. Ihan vaan vaikka kysyä haluaako hän mukaan futisjoukkueen vanhempien keskusteluryhmään tai herranen aika – pyytää vaikka kahville.

Ei siitä välttämättä tarvitse elinikäistä ystävyyttä tulla, mutta se voi avata ison padon toisen elämässä ja mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen uuden yhteisön sisällä. Eikä kenenkään tarvitse välttämättä olla sen uuden ihmisen luottohenkilö tiiviisti ja loputtomasti, mutta ehkä sitä voisi olla se joka vinkkaa hänelle oikeat FB-ryhmät, vesijumpat tai parhaimmat iltapuistomeiningit.

Niin kuin kävi Juliallekin:

”Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan.(…) En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan ” Juliaihminen – Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Tästä pääset Juliaihmisen tekstiin.