En jaksa patistella enää hetkeäkään

Ei vidu kun en jaksa enää ollenkaan patistella. En ketään, en kertaakaan, en saatana ollenkaan.

Aamusta iltaan patist patist patist. Välillä tekisi mieli laskea kuinka monta kertaa ohjaan, pyydän, käsken, komennan, uhkailen, kiristyn, huudan. Viimeistä onneksi vähiten, kaikkia muita kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia kertoja päivässä? En kyllä uskalla laskea, hulluksi tulisi.

Tätähän se vanhemmuus toki on, synnäriltä varmaan hautaan asti mutta kyllä tämä etäkoulu on vienyt hommat ihan uusiin sfääreihin.

Ihan sama miten hommia pilkkoo, etukäteisvaroittaa, motivoi, johtaa tai sitoo aikaan. Söpöt laput ei auta enää ketään. Ei tapahdu, ei etene. Arjen vetelä mato se vain matelee pitkin murmelipäiväänsä, hiljaisesti vastustellen joka hetkeä kunnes on taas yhtäkkiä ilta ja patistelija lataamokunnossa.

Vaihtakaa vaatteet, syökää aamiainen, juo vielä maito, hae koulukirjat, avaa koulukirjat, tee toi sivu, joo tee vaan, no ni toi eka lasku, okei nyt jätän sut hetkeksi tekemään, miten sujuu, tee nyt vain, sulla on jo eka sana tossa. 

Syömään! Hei tulkaa nyt syömään. Oikeesti, syömään. 

Sitte mennään ulos, käykää vaihtaa vaatteet. Käsienpesu! Kävitkö jo vessassa? Pitää käydä kyl. Mee nyt. Vie omat astiat paikalleen. Nämä astiat. Paikalleen. Nyt hei oikeesti.

Kuuletteko te mua? Kuitatkaa!

Syömään! 

Vielä viimeinen tehtävä, tee vaan. Ei ole paljoa, yksi sivu. Laittakaa nää lelut takaisin paikalleen. Vaatteet menee pyykkikoriin. 

Mulla tulee paha mieli kun te ette kuuntele. Hei, kuulitko sä?

Syömään! 

Nyt on sit hei jo lasten nukkumaanmenoaika, laitatko iltapalan.

Syömään!

Ei meillä lasketa mutta voi elämä sentään että nämä viimeiset neljä päivää kotona tehtävää koulua saavat olla pian ohi. Tämä äitiankka ei jaksa enää kertaakaan sanoa kvaak kvaak kvaak, saatana nekin ankat olisi saaneet tulla heti ekasta pyynnöstä kotiin niin ettei tarvi miehiä perään lähettää.

Syömään!

Saman perheen lapsia ei voi kasvattaa ihan samalla tavalla

”Vaikuttaako lapsen sukupuoli kasvatustapaan eli koetko että tytön tai pojan kanssa on helpompaa?” kysyi minulta seuraaja Instagramissa. Vastasin että ei, ainoa ero tähän mennessä on peseytymiseen liittyvä pieni yksityiskohta, jonka mieheni hanskasi minua paremmin (tämä olisi pitänyt kyllä oppia jo neuvolassa, hah).

Sukupuolella siis ei ole väliä, kuten en koe sillä olevan väliä aikuisissa suhteissakaan.

Mutta se ei tarkoita, että lapset muuten keskenään olisivat samanlaisia, tai etteikö toisen kanssa olisi joskus helpompaa. Isoin ero on eri temperamenttien ja persoonallisuuksien kasvattamisessa. Ikäkin jo toki vaikuttaa merkittävästi, mutta meillä ikäeroa on sen verran vähän ja lapset jo niin isoja että temperamentti on jo isommassa roolissa. Jos toinen on passiivinen ja toinen aktiivinen, toinen erittäin rytminen ja toinen hälläväliä, yksi lapsista tosi sopeutuva ja kolmas hurjan sosiaalinen niin väistämättä alkaa tulla eroja käytökseen.

(Sivujuonne; tiesitkö että temperamenttiin kuuluu tosi monta eri osa-aluetta ja että niistä voi piirtää ”kartan”? Tämä on musta super mielenkiintoinen asia jota pengon jatkuvasti enemmän, täällä yksi hyvä selitys asiasta.)

Tämä johtaa siihen että lapsia ei voi eikä pidä kohdella tismalleen samalla tavalla joka käänteessä. Tasavertaisesti, kyllä, mutta ei tasapäistäen, aina samalla tavalla.

Yksi meistä rakastaa sääntöjä ja ulkoa tulevia tehtävänantoja, välillä liikaakin. Jos hänen kanssaan sovitaan että seuraa palkinto kun viisi iltaa putkeen tehdään iltahommat hyvin ja se neljäs kosahtaa aikuisten tai olosuhteiden takia, hän menee tolaltaan. Toiselle sama sopimus kantaa kahden illan ajan kunnes kolmantena hän ei jaksa enää, pistää homman aivan säpäleiksi ja ilmoittaa ettei se luvattu palkintokaan oikeastaan koskaan kiinnostanut.

Näistä toinen ilmoitti jo joskus leikki-ikäisenä ettei hän edes halua mitään tarraa, ymmärtänette mitä tarkoitan.

Kaikki lapset haluavat kuitenkin lopulta toimia oikein ja tietysti he itsekin haluavat mahat täyteen ja unta palloon. Kukaan ei sinänsä lähtökohtaisesti halua ”olla hankala” vaan kyse on enemmin sopivista keinoista (pois lukien tietysti uhmakaudet jolloin lapsi kuin lapsi nimenomaan hakee rajoja. Olkoon armo silloin kanssanne).

On siis keksittävä kullekin sopiva tapa saada ne elämän välttämättömät asiat toimimaan hyvin. Joskus kieltämättä tuntuu epäreilulta että toiselle tämä vaatii vain yhden tiukemman komennuksen ja sen katseen, kun toiselle samasta asiasta pitää tehdä hauska leikki, tai kisa jotta homma toimii (tai lopulta asettaa rajoja eli kertoa seuraamuksista ja sitten aina välillä silti menettää kaiken aikuisuuden ja huutaa. No niin, eteenpäin).

Äkkiä sitä ajattelisi että se helpomman temperamentin lapsi jää tässä häviöille, että hän vain joutuu aina tekemään ja häneltä odotetaan enemmän. Mutta ei se niinkään mene. Hän ei ehkä saa pukeutumiskisaa tai joka käänteessä sanoitettuja tunteita, mutta hän saa (hieman levollisemman vanhemman lisäksi) vapautta ja vapaakortteja. Joustavan, rytmillisen ja sopeutuvan lapsen kanssa voi helpommin antaa myös poikkeuslupia ja sääntövenytyksiä.

Vastuuta kantava, tasainen tyyppi saa pelata kympin aamuna hetken pleikkaria, vaikka aiemmin kouluun lähtenyt haahuileva tulisielu ei saanut edes koskea akkariinsa. Kumpikin lähti kuitenkin kouluun hyvillä mielin, puettuna ja syötettynä (toisen hampaat ei varmasti ollu taaskaan pestyjä, mutta hei, valitkaa taistelunne!)

Mulle tasapuolisuus tarkoittaa sitä että jokainen tietää yhteiset säännöt, odotukset ja oikeutensa ja kaikille annetaan omiin kykyihin sopiva tapa niitä noudattaa. Jokaisella meistä on oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi ja huomioiduksi. Jokaisen on saatava riittävästi unta, ravintoa ja viihdykettä. Se miten näistä kuhunkin päästään, on sitten tapauskohtaista.

Miten ne hanskaatte eri persoonallisuuksien kasvattamisen?

Ja mikä tärkeinä: osaatteko te pestä kaikki sukuelimet oiken?

Kun koulun aloitus onkin vaikeaa – muutama vinkki

Lesoilin kaksi vuotta sitten siitä, kuinka helposti koulun alku meillä meni vaikka sitä etukäteen kamalasti pelkäsinkin. Sitten tuli Kakkosen vuoro ja keksin pelätä vielä enemmän.

Noh, kukaan ei ole auton alle jäänyt mutta kaikenlaista muuta pelkoa on kyllä toteutunut. Ylipäänsä olen tässä kahden vuoden aikana kuullut, nähnyt ja kokenut aika paljon kaikenlaista. Tavarat tosiaan häviää silloin tällöin, rikki menee sitäkin useammin. Turpiin on saatu, tukkaa kirjaimellisesti pöllynnyt. Kavereiden saaminen ei olekaan ihan niin helppoa. Läksyt ketuttaa, aikaiset aamut on vaikeita.

Tulee täitä.

Pommiin nukkumista sekä unohtuneita läksyjä tapahtuu väistämättä ja uimakamat saattaa mädäntyä märkinä koululla pari viikkoa vielä kolmosluokalla (kröhöm). Se pahin, fyysisen koskemattomuuden rikkominen on ihan kamalaa joka kerta enkä voi edelleenkään väittää ettei sitä koskaan tapahtuisi (mutta siihen pitää puuttua heti ja vakavasti!).

Moni hankaluus on olosuhteiden ja ympäristön luomaa, usein sellaista mihin lapsi ei ehkä voikaan vaikuttaa. Jos muut heittää sun pullolla bottle flipiä etkä osaa ryhmäpaineessa sanoa että äiti on kieltänyt, rikki mennyt pullo voi harmittaa aika paljon. Kaikkia.

Sanoisin kuitenkin että kuulemani mukaan yleisin ja tavallisin hankaluus koulun aloituksessa on edelleen se tunnesmoothie itse – nopeasti itsenäistymään joutuva lapsi. Joskus se kuninkaallinen vuosi hoidetaan eskarissa jo alta pois, joskus se purkautuu vasta tokalla luokalla mutta yleensä se tulee jossain kohtaa halusit tai et (et halua).

Tämän vaiheen aikana lapsi voi olla todella outo, uusi versio itsestään. Se suuttuu ja loukkaantuu yliherkästi, reagoi pieniin pettymyksiin valtavilla kyynelillä kuin mikäkin taapero konsanaan, unohtuu omiin maailmoihinsa, murisee, ärisee ja rageaa. Ehkä kiroilee, uhkailee tai lyö, on kaikin puolin aivan eri tyyppi kuin ennen. Tämä eskarivuoteen usein osuva uhma on ensimmäinen ihmistä oikein kunnolla ravisteleva murrosvaihe. Sen toisella puolella on noin 13 vuotta kasvanut lapsi, joka onkin yhtäkkiä iso itsenäinen toimija eikä mikään vauva enää.

Mutta voi mörön perse se murrosvaihe voi olla rankka. Lohduttavaa on se että se on melkein kaikilla vastassa ja usein juuri niillä ekaluokkalaisilla. Lapsella on silloin samaan aikaan ehkä alhaisin itseluottamus vähään aikaan ja toisaalta valtavasti kasvanut vastuu. Se viettää päivänsä pinnistäen ja opetellen, tsemppaa osatakseen sen kaiken uuden (uudenlainen ruokailu, lukeminen, kielet ja matikka, välkälle ehtiminen – näitä riittää) ja saa ehkä enemmän rakentavaa palautetta kuin koskaan. Silloin kotona toista kertaa sanottu pyyntö saattaa saada välittömän miksi te kiusaatte mua, älkää aina komennelko! -vastauksen.

Kuten tuttavani hyvin sanoi: kun koulussa on koko päivän annettu ”palautetta” ja lapsesta tuntuu ettei osaa mitään, se äidin yksi pyyntö on liikaa.

Myönnän että meillä meni aika lailla tähän marraskuuhun saakka sekoillessa. Kotona oli iltaisin aivan jäätävä meininki. Kaikki rajoja koeteltiin, itkettiin paljon (minä ja hän), nyrkit viuhui (vain hän toki) ja uhkaukset raikasi. Oltiin monesti vanhempina ihan hukassa. Että mitä ihmettä, mitä tämän kanssa tehdään ja onko koko lapsi pilalla? Sitten saattoikin selvitä jonkin iltatoimen aikana että joku oli päivän aikana irvaillut / töninyt / jättänyt porukasta. Tai sitten oli vain pitkä päivä.

Nyt musta tuntuu että olemme paremmilla vesillä ja jonkinlainen yhteys lapseen on palautunut. Siispä jaan meitä helpottaneet vinkit myös itselleni muistiksi – veikkaan ettemme ihan näin vähällä tästä pääse.

Vinkkejä koulun aloitukseen:

  • Älä stressaa vielä niistä myöhästymisistä ja läksyistä liikaa. Eka vuosi, tokakin on koulutaitojen opettelua. Anna lapselle (ja itsellesi) armoa!
  • Minimoi kaikki muu rasitus: harrastukset vähiin ja muitakin menoja kannattaa vähän himmailla. Mieti miten väsynyt olet itse kun aloitat uudessa työpaikassa ja kerro se kolmella – niin rankkaa tämän kaiken omaksuminen on lapsesi aivoille.
  • Anna paljon aikaa siirtymiin: herätkää ajoissa, ennakoi!
  • Pidä huoli että lapsi nukkuu hyvin, nyt hän todella tarvitsee sitä aivoja huuhtelevaa unta.
  • Pidä tiivis yhteys kouluun ja tutustu opettajaan. Laita rohkeasti viestiä jos jokin mietityttää.
  • Jos mahdollista, käy koululla! Sinne saa yleensä päivän aikana mennä, ainakin sopimalla. Auttaa lastakin kun tietää sinun tietävän minkälaista siellä on.
  • Yritä tutustua muihin vanhempiin. Perusta luokan vanhemmille WhatsApp-ryhmä, kutsu kavereita kylään
  • Jos uusien kavereiden kanssa on ongelmia, nähkää vanhoja ja tuttuja normaalia enemmän. Lapselle on tärkeää tämän syksyn aikana kokea olevansa arvostettu, taitava ja toivottu kaveri.
  • Edelliseen liittyen: lapselle on tärkeää kokea olevansa äärimmäisen rakastettu. Halikaa, jutelkaa, painikaa, letittäkää tukkaa, pelatkaa yhdessä, mitä vain joka antaa lapselle hetkeksi rajatonta huomiota ja hellyyttä. Valmistaudu etsimään uusia keinoja, iso ekaluokkalainen ei ehkä yhtäkkiä enää halua pusutella.
  • Yritä kaivaa päivän tapahtumat esiin ja juttele ne päivittäin läpi. ”miten koulussa meni” ei ehkä avaa vielä mitään patoja (vastaus on ”ihan hyvin”), aloita tarkemmasta. Mitä söitte tänään koulussa? Pelasitko futista välkällä? Näitkö kaveria Y? Mitä kaveri X teki? Joistain näistä saattaa alkaa purkautua sivupolkuna ne oikeat kuulumiset. Me syötiin lasagnea, mutta arvaa mitä äiti, mä tiputin vahingossa tarjottimen ja kaikki nauroi.

Viimeisenä vinkkinä se mikä aina: hengitä ja ota rauhallisesti. Pyydä apua jos tarvitset, koulukuraattori on esimerkiksi tätä varten olemassa. Huomaa hyvä sekä itsessäsi että lapsessa, älä lannistu – ihan kohta helpottaa!

PS: kirjoja ei ole pakko päällystää. Ole hyvä.