Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kun koulun aloitus onkin vaikeaa – muutama vinkki

Lesoilin kaksi vuotta sitten siitä, kuinka helposti koulun alku meillä meni vaikka sitä etukäteen kamalasti pelkäsinkin. Sitten tuli Kakkosen vuoro ja keksin pelätä vielä enemmän.

Noh, kukaan ei ole auton alle jäänyt mutta kaikenlaista muuta pelkoa on kyllä toteutunut. Ylipäänsä olen tässä kahden vuoden aikana kuullut, nähnyt ja kokenut aika paljon kaikenlaista. Tavarat tosiaan häviää silloin tällöin, rikki menee sitäkin useammin. Turpiin on saatu, tukkaa kirjaimellisesti pöllynnyt. Kavereiden saaminen ei olekaan ihan niin helppoa. Läksyt ketuttaa, aikaiset aamut on vaikeita.

Tulee täitä.

Pommiin nukkumista sekä unohtuneita läksyjä tapahtuu väistämättä ja uimakamat saattaa mädäntyä märkinä koululla pari viikkoa vielä kolmosluokalla (kröhöm). Se pahin, fyysisen koskemattomuuden rikkominen on ihan kamalaa joka kerta enkä voi edelleenkään väittää ettei sitä koskaan tapahtuisi (mutta siihen pitää puuttua heti ja vakavasti!).

Moni hankaluus on olosuhteiden ja ympäristön luomaa, usein sellaista mihin lapsi ei ehkä voikaan vaikuttaa. Jos muut heittää sun pullolla bottle flipiä etkä osaa ryhmäpaineessa sanoa että äiti on kieltänyt, rikki mennyt pullo voi harmittaa aika paljon. Kaikkia.

Sanoisin kuitenkin että kuulemani mukaan yleisin ja tavallisin hankaluus koulun aloituksessa on edelleen se tunnesmoothie itse – nopeasti itsenäistymään joutuva lapsi. Joskus se kuninkaallinen vuosi hoidetaan eskarissa jo alta pois, joskus se purkautuu vasta tokalla luokalla mutta yleensä se tulee jossain kohtaa halusit tai et (et halua).

Tämän vaiheen aikana lapsi voi olla todella outo, uusi versio itsestään. Se suuttuu ja loukkaantuu yliherkästi, reagoi pieniin pettymyksiin valtavilla kyynelillä kuin mikäkin taapero konsanaan, unohtuu omiin maailmoihinsa, murisee, ärisee ja rageaa. Ehkä kiroilee, uhkailee tai lyö, on kaikin puolin aivan eri tyyppi kuin ennen. Tämä eskarivuoteen usein osuva uhma on ensimmäinen ihmistä oikein kunnolla ravisteleva murrosvaihe. Sen toisella puolella on noin 13 vuotta kasvanut lapsi, joka onkin yhtäkkiä iso itsenäinen toimija eikä mikään vauva enää.

Mutta voi mörön perse se murrosvaihe voi olla rankka. Lohduttavaa on se että se on melkein kaikilla vastassa ja usein juuri niillä ekaluokkalaisilla. Lapsella on silloin samaan aikaan ehkä alhaisin itseluottamus vähään aikaan ja toisaalta valtavasti kasvanut vastuu. Se viettää päivänsä pinnistäen ja opetellen, tsemppaa osatakseen sen kaiken uuden (uudenlainen ruokailu, lukeminen, kielet ja matikka, välkälle ehtiminen – näitä riittää) ja saa ehkä enemmän rakentavaa palautetta kuin koskaan. Silloin kotona toista kertaa sanottu pyyntö saattaa saada välittömän miksi te kiusaatte mua, älkää aina komennelko! -vastauksen.

Kuten tuttavani hyvin sanoi: kun koulussa on koko päivän annettu ”palautetta” ja lapsesta tuntuu ettei osaa mitään, se äidin yksi pyyntö on liikaa.

Myönnän että meillä meni aika lailla tähän marraskuuhun saakka sekoillessa. Kotona oli iltaisin aivan jäätävä meininki. Kaikki rajoja koeteltiin, itkettiin paljon (minä ja hän), nyrkit viuhui (vain hän toki) ja uhkaukset raikasi. Oltiin monesti vanhempina ihan hukassa. Että mitä ihmettä, mitä tämän kanssa tehdään ja onko koko lapsi pilalla? Sitten saattoikin selvitä jonkin iltatoimen aikana että joku oli päivän aikana irvaillut / töninyt / jättänyt porukasta. Tai sitten oli vain pitkä päivä.

Nyt musta tuntuu että olemme paremmilla vesillä ja jonkinlainen yhteys lapseen on palautunut. Siispä jaan meitä helpottaneet vinkit myös itselleni muistiksi – veikkaan ettemme ihan näin vähällä tästä pääse.

Vinkkejä koulun aloitukseen:

  • Älä stressaa vielä niistä myöhästymisistä ja läksyistä liikaa. Eka vuosi, tokakin on koulutaitojen opettelua. Anna lapselle (ja itsellesi) armoa!
  • Minimoi kaikki muu rasitus: harrastukset vähiin ja muitakin menoja kannattaa vähän himmailla. Mieti miten väsynyt olet itse kun aloitat uudessa työpaikassa ja kerro se kolmella – niin rankkaa tämän kaiken omaksuminen on lapsesi aivoille.
  • Anna paljon aikaa siirtymiin: herätkää ajoissa, ennakoi!
  • Pidä huoli että lapsi nukkuu hyvin, nyt hän todella tarvitsee sitä aivoja huuhtelevaa unta.
  • Pidä tiivis yhteys kouluun ja tutustu opettajaan. Laita rohkeasti viestiä jos jokin mietityttää.
  • Jos mahdollista, käy koululla! Sinne saa yleensä päivän aikana mennä, ainakin sopimalla. Auttaa lastakin kun tietää sinun tietävän minkälaista siellä on.
  • Yritä tutustua muihin vanhempiin. Perusta luokan vanhemmille WhatsApp-ryhmä, kutsu kavereita kylään
  • Jos uusien kavereiden kanssa on ongelmia, nähkää vanhoja ja tuttuja normaalia enemmän. Lapselle on tärkeää tämän syksyn aikana kokea olevansa arvostettu, taitava ja toivottu kaveri.
  • Edelliseen liittyen: lapselle on tärkeää kokea olevansa äärimmäisen rakastettu. Halikaa, jutelkaa, painikaa, letittäkää tukkaa, pelatkaa yhdessä, mitä vain joka antaa lapselle hetkeksi rajatonta huomiota ja hellyyttä. Valmistaudu etsimään uusia keinoja, iso ekaluokkalainen ei ehkä yhtäkkiä enää halua pusutella.
  • Yritä kaivaa päivän tapahtumat esiin ja juttele ne päivittäin läpi. ”miten koulussa meni” ei ehkä avaa vielä mitään patoja (vastaus on ”ihan hyvin”), aloita tarkemmasta. Mitä söitte tänään koulussa? Pelasitko futista välkällä? Näitkö kaveria Y? Mitä kaveri X teki? Joistain näistä saattaa alkaa purkautua sivupolkuna ne oikeat kuulumiset. Me syötiin lasagnea, mutta arvaa mitä äiti, mä tiputin vahingossa tarjottimen ja kaikki nauroi.

Viimeisenä vinkkinä se mikä aina: hengitä ja ota rauhallisesti. Pyydä apua jos tarvitset, koulukuraattori on esimerkiksi tätä varten olemassa. Huomaa hyvä sekä itsessäsi että lapsessa, älä lannistu – ihan kohta helpottaa!

PS: kirjoja ei ole pakko päällystää. Ole hyvä.

Vanhempikin tarvitsee kehuja ja kannustusta

Tämä on palopuhe vanhemmuuden ja sen kannustamisen puolesta.

Olen kuullut monelta seuraajalta etteivät uskalla ehkä yrittää lapsia, koska eivät ole varmoja pystyvätkö siihen, “heittäytymään niin täysipainoisesti” vanhemmuuteen. Minusta on hurjaa jos vanhemmuus nähdään valtavana suorituksena, johon kuka tahansa ei ehkä pysty.

Milloin vanhemmuudesta tuli ura, johon pitää panostaa? Miksi jäimme niin yksin sen kanssa?

Vanhemmuus on ihan hemmetin uuvuttavaa, jos sitä arvottaa suorituksena. Sen tekee tosi helposti vahingossa, sillä ympäristömme kertoo kyllä koko ajan miten vanhempana pitäisi olla. Nukuta näin, syötä noin, leikitä, ulkoile ja sanoita. Asikaisen mainio teksti tiivistää tämän kaiken. Rivien välissä väijyy myyttinen hahmo, täydellinen vanhempi, vaikka oikeasti hyvään (riittävään) vanhemmuuteen riittää että rakastaa ja ravitsee.

Jokaiseen päivään mahtuu niin monta tapaa mokata, ettei täydellistä vanhemmuutta yksinkertaisesti ole olemassa. Mutta koska tietoa, taitoa ja tarvikkeita on nykyään niin paljon olemassa me kuvittelemme että täydellisyys voisi ehkä sittenkin olla mahdollista saavuttaa.

Kun vain jaksan nämä parsakaalit höyryttää lantionpohjaani supistellessa, saatan saavuttaa vanhemmuuden nirvanan. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli.

Todellisuudessa me kaikki lähinnä tungemme kätemme samaan mustaan säkkiin ja hapuilemme pimeässä keinoja etsien.

Meillä on tässä ajassa kaikki mitä tarvitaan onnelliseen, hyvään ja kannustavaan vanhemmuuteen. Kasvatusoppaat, vauvajumpat, tarvikkeet ja hyvää tarkoittavia neuvoja. Vain kannustus puuttuu. Ihan liian harvoin kuulee vanhempi toiselta että vedätpä sä hyvin.

Hesarissa oli tänään hyvä mutta vähän surullinen artikkeli siitä kuinka ihminen voi itsensä uuvuttaa vanhemmuuden paineissa, ulkoa koetuissa ja sisäisissä. Sitä on toki meidän muiden vaikea muuttaa jos joku kasaa itselleen jättimäiset paineet, mutta voimme sentään kannustaa matkalla:

”Kuka tahansa voi antaa myönteistä palautetta esimerkiksi siitä, että näyttääpä lapsesi onnelliselta ja teitpä hienosti tuossa tilanteessa.”

Niin. Miksi ei antaisi hyvää palautetta kun kerran voi?

Ihminen tarvitsee kehua ja kiitosta, kokemusta siitä että tekee oikein ja hyvin. Niin lapsi kuin aikuinenkin! Jos halutaan nostaa sitä syntyvyyttä, aletaan kehua ja kiittää toinen toisiamme, itse itseämme. Kerro toiselle kuinka taitavat lapset hänellä on, tsemppaa jaksamaan uhmakohtauksen keskellä. Kiitä puolisoa siitä että hän nukutti lapsen ja tyhjensi tiskikoneen. Kiitä itseäsi myös! Huomaa omat pienet voittosi, kellu täysillä omahyväisyydessä kun onnistut vähänkin.

 

Mua harmittaa niin paljon kun näen todella omistautuneita vanhempia pohtimassa ovatko he riittäviä. Harmittaa kun näen ihmisten toivovan perhettä mutta pelkäävän sen taakkaa. Tekisi mieli heistä jokaista halata ja sanoa että se että mietit tuota paljastaa sinun olevan tai voivan olla hyvä vanhempi.

Siihen on vain jotenkin suuri kynnys, kehua ja kannustaa toista. Suomalainen ei turhasta kehuu vaan sanoo että kissa kiitoksella elää ja se on yksi ärsyttävimmistä sanonnoista mitä tiedän. Ikään kuin olisi heikkoutta tarvita myönteistä palautetta.

Minä uskon että ihminen se nimenomaan kiitoksella elää, oikein kukoistaa jopa. Sitä jaksaa painaa ihan eri tavalla kun ympärillä kerrotaan että hyvin menee ja se mitä teet on oikein ja tärkeää. Se pinaattilettumarttyyrikin on paljon onnellisempi kun sille muistetaan sanoa “kiitos kun teit ruokaa”.

Kokeile vaikka.