Kävin yksi päivä juoksulenkillä parhaassa mahdollisessa seurassa, Ykkösen kanssa.
Jaoin lenkistä lyhyen videon ja kirjoitin että vaikka lasten kasvaminen isoiksi on tavallaan aina hirveän haikeaa, on tämä niin siisti vaihe kun heidän kanssa voi tehdä yhä enemmän asioita.
Tästä joku kysyi että miten pääsee tilanteeseen, jossa on ison lapsen kanssa vielä hyvä kaveri, vaikka arki tuntuu menevän ekat kymmenen vuotta siihen että on pientä kitkaa ja urputusta, paljon negatiivistakin. Tiedätte kyllä.
Mietin vastatessani etten ole koskaan haaveillut siitä että olisin lasteni kanssa ”paras kaveri”, en ole varma onko se edes tarkotuksenmukaista. Mutta siitä olen haaveillut että urputusten kanssakin meillä olisi hyvä yhteys, sellainen että voi turvallisesti kertoa tai kysyä mitä vain, ja ollaan aina toistemme puolella.
Siihen me ollaan toistaiseksi jotenkin Ykkösen kanssa päästy. Bonuksena meillä on ihan sika kivaa yhdessä ja koko ajan enemmän yhteisiä kiinnostuksen kohteita, se on yllättävä ja aivan upea juttu!
En tiedä onko tästä paljonkaan meidän vanhempien ansiota, ihmissuhteet kun on aina kahden kauppa ja olosuhteidenkin armoilla. Tämä tyyppi sattuu olemaan aika mieletön 💎
Sen ajattelen meidän tehneen oikein että olemme aina kohdelleet lapsia ja heidän mielipiteitään ihan yhtä tärkeinä kuin omiakin, pyytäneet samaa kunnioitusta meille myös lapsilta. Ehkä siitä joku rahtunen on johtanut siihen ettei välillämme ole ennalta määrätty johtaja-alainen-suhde vaan tasa-arvoinen, herkkä ja hoitoa vaativa suhde.
Olemme todellakin myös ottaneet yhteen, olleet vanhempina kohtuuttomia ja epäreilujakin. Tärkeimmät ja läheisimmät ihmissuhteet syntyvät nähdäkseni juuri kitkasta, siitä että isojakin haavoja tulee siihen suhteeseen mutta ne osataan (ja halutaan!) liimata kuntoon.
Kukaan ei ole samalla tavalla intiimisti läheinen, paras kaveri, kuin sen jonka kanssa yhdessä koetellaan suhdetta. Kliinisen kohteliaasti kohdatut työkaverit pysyvät työkavereina, oikeaan ystävyyteen tarvitaan myös raakaa avoimuutta.
Sitä meillä nyt lasten kanssa on, roppakaupalla. Mutta ei ikuisesti, teini-ikään kuuluu asioiden salaaminen ja oman yksityisyyden rakentaminen. Toivon että meidän yhteys ja arvostus säilyy silti, vaikka väliin tulee itsenäisyyden verho. En usko varmaksi että tämmöinen mukava ”kaveruus”vaihe pysyy loputtomiin, ainakaan riidoitta.
Mutta tämän syvän yhteyden arvaan pysyvän tästä ikuisuuteen. Kukaan muu ei asu sydämessä niin kuin hän – kaikki omat lapset.