Mun yksi määrittävämpiä luonteenpiirteitä tai temperamentin palasia on se, että turhaudun, jos asiat ei mene eteenpäin. Oon tosi nopea ja asioita edistävä itse, ja haluaisin aina vain kaiken..no, edistyvän.
Enkä edes tarkoita mitään mega uratykkiasioita vaan ihan sitä, että sellainen ”ollaan vain ja aika valuu” meininki turhauttaa mua. Asetan huomaamattani aikatauluja ja toiveita päivän etenemisen suhteen ja täysin ilman suunnitelmia oleva päivä on mulle vähän hankala. Siis vaikka rentoutuisin, tykkään senkin olevan edes vähän suunniteltua!
Ihan erityisesti mua turhauttaa sellainen, että oon sanonut jostain asiasta ja joudun toistamaan sen. Ehkä vielä kolmannen kerran. Tai viidennentoista.
Ihan siis perus lapsiperhemeininki on omiaan ärsyttämään, hahaha😄
Tämä tuli taas huomattua, kun vein pienet aamusta päiväkotiin. Aamu meni kaiken lisäksi ihan super hyvin, oltiin reilussa puolessa tunnissa heräämisestä paiväkodilla, eikä kukaan kiukutellut!
Paitsi minä, sisäisesti.
Olin superrrrr turhautunut, kun peikkä herättely oli ison toistomäärän takana. Jouduin yli kymmenen minuutin ajan aktiivisesti herätellä kahta super unista pientä puoli yhdeksän aikaan (hahah, tää liittyy ”hiukan” meidän upeisiin iltarutiineihin) ja sitten alkoi ne tavalliset: hampaiden pesu, pukeminen, syöminen, jne.
Tein kaiken lasten puolesta, koska meillä oli älytön kiire päivän ohjattuihin aktiviteetteihin. SILTI olin aivan hermoraunio, koska kaikki tuntui niin hitaalta.
Mitään ei varsinaisesti vastusteltu, mutta ai juma ku mulla menee aivot tilttiin siitä, kun lapset on jumissa.
Seisovat tahmeassa siirapissa, eivätkä pääse millään tulemaan luo, ruokapöytään, ulkohaalariin yms. Tämä 3-4 lapselle, eri asioissa, eri aikaan, eri sanoilla. Mut jotenkin tuntuu että olen jatkuvasti pyytämässä, muistuttamassa, patistamassa, odottamassa, että edes joku siirapissaaan seisova liikahtaisi.
Aargh. Kiitos, helpotti. Tai helpottaa, jos joku muukin kertoo turhautuvansa ihan vain siihen että lapset ei toimi kuin koneet😄