Talon rakennuttamisessa on mun päässä paljon analogiaa lasten saamiseen: Ensinnäkin, kaikki varoittelee, ettei sitä pidä tehdä. Ikinä. Ollenkaan. Että avioeropaperit voi sitten jo viedä varuiksi. Että kaikki rahat menee, ja että elämä on pilalla vuosiksi. Menee kahdeksantoista vuotta ennen kuin siitä vankilasta vapaudut jne jne. Älkää nyt hullut, miettikää vielä, yhdelle tutullekin kävi näin ja toiselle niin.
Mutta, samoin kuin plussaviivan ilmestyessä ällöön tikkuun, niin myös vasta tontin oston jälkeen alkaa positiivisetkin kommentit. Mahtavaa! Äkkiä se projekti sitten kuitenkin menee. Saapahan ainakin sellaisen kuin haluaa. Lapset on kyllä tosi ihania.
Kuten lasten toivomisen aikoihin, tähänkään projektiin emme lähteneet ruusuisin kuvitelmin. Päinvastoin. Uskon, että ymmärrämme jo nyt paljon siitä tuskasta mitä edessä on, emmekä edes haaveile että lopputulos olisi jollain tapaa täydellinen. Hyvä ehkä, jopa parempi kuin valmiin osto, mutta ei täydellinen. Eikä viimeinen. Kuitenkin, tunnettua tuskaa helpottaaksemme valitsemme niin avaimet käteen -ratkaisun kuin vain markkinoilta saa. Epiduraali on siis synnytyssuunnitelmassa tässäkin vauvassa.
Mutta edelleen samoin kuin vauvojen kanssa, se yllättää silti. Työn määrä, henkisen kapasiteetin menekki ja täyden epävarmuuden sekä uuden opettelun määrä. Emme ole vielä edes ostaneet tonttia, ja melkein jokainen ilta menee talotouhuissa. Puidaan hallinnonjakoa, etsitään arkkitehtia, lasketaan lainoja ja pohditaan kerrosten määrää. Mahtuuko autokatos taakse, kelpaisiko täysin avokeittiö?
Henkilökohtaisesti ensimmäinen kipupiste ylittyi eilen, kun löysin itseni googlaamasta tuija-aitoja. Että miltä sellainen sitten näyttäisi tonttien välissä jos naapuri sellaisen haluaa?
Suusta pääsi spontaani ”en kestä, kun mua ei nää aidat kyllä kiinnostaa paskan vertaa, pakkoko tämäkin on nyt päättää?!?”
Lamppu syntyi päässä. Tässä se on, se rakennuttamisen tuska. Tuska konkretisoitui viattoman vihreässä tuija-aidan hahmossa. Mikä aita mahtaa olla paras, sitten kahden vuoden päästä, kun toistaiseksi pelkkä tontti muuttuukin joksikin taloksi? En. Minä. Tiedä. Sama yöllinen tuska tullee vielä vastaan monta kertaa. Pitää tehdä outoina hetkinä outoja päätöksiä asioista, jotka ei just nyt a) kiinnosta yhtään tai b) ole millään tavoilla ymmärrettäviä. Löysin ehkä tien ulos. On päätettävä mihin päätöksiin panostaa. On ymmärrettävä, onko tuija tai niistä tehdyt aidat meille tärkeitä. Jos eivät, päätös tehdään nopeasti vailla sen suurempia pohteita.
Tässä tapauksessa päätettiin: ihan sama. Ja hetkeä myöhemmin joku neuvoi että kyllä pitää olla aktiivisesti tuijaa vastaan, sillä se on mummoa, rumaa ja tekee ikuisen talven. Seuraavaksi pitänee oppia avataanko päätöksiä enää uuteen tarkasteluun vai ei.
Huoh. Tuskaa. Ja vasta hädin tuskin alussa.
Mutta. Tässä se lause jota nurisijat ei ikinä sano: aika siistiä kuitenkin kun saa suunnitella kaiken ihan alusta.
Itseasiassa, tosi siistiä.
********
Viikon oppi: kun edessä on taas yksi outo päätös, muista tuijat. Ja älä kysy toisia mielipiteitä.
Fiilisbaro: vahvasti plussalla.
#raksapäiväkirja