Vähän olen päättänyt, etten enää avaudu näistä jutuista täällä, koska kyseessä on hauraat, yksityiset persoonat, jotka voivat vaikka joskus lukea tätä. Mutta nyt alkaa olla vähän ohuella. Kun se uhma.
Todettakaan, että jos rakas Kakkonen joskus tätä luet (sitten kun olet se rakastettu ja rakastava karisma, joksi uskon sinun kasvavan), tämä on kaikki täysin normaalia ja todistaa vain vahvaa luonnettasi. Ja nyt, laita seuraavat jutut visusti korvasi taakse omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen.
 |
| Järkähtämättä aaseja. |
Veljeni huomautti täällä matkalla ystävällisesti kulmaansa kohottaen, että ”saako Kakkonen aina kaiken mitä haluaa?”. Närkästyneenä totesin heti että ei tietenkään. Sitten tajusin, että itseasiassa taivun aika monelle mutkalle sen edestä, että hänen ylhäisyytensä pysyisi tyytyväisenä, edes hetken. Ja jotenkin vasta silloin huomasin, että samalla kuninkaallisella on itseasiassa aika keskiraskas uhma menossa.
Tämä rakas pallero, Persoona, on nyt kaksi vuotta, kuusi kuukautta ja yhdeksän päivää vanha. Siis aivan kukkeimmassa uhmaiässä. Pitäisi ymmärtää siis, ja jaksaa, mutta on se välillä aika pirun vaikeaa.
Esimerkiksi tänään, kun aamu alkoi viiden minuutin itkukonsertilla, joka syntyi siitä selkeästä syystä, että hänen appelsiinimehuunsa kaadettiin myös vettä. Tai kaikilla niillä kerroilla, kun hän ei saanut kokonaista ihanmitävaan, vaan vain palasen siitä (vaikkapa leivästä, lehmästä tai litran vesipullosta). Tai tänään kun yritin ystävällisesti korjata, että kävelevä karvakasa, jonka päällä hän istui, oli itseasiassa hevonen, eikä aati.
Ennen niin iloinen, hymyilevä, naurava, kikattava ja kujeileva pieni mies on ilmeisesti vaihdettu vahingossa. Tilalla on kinasteleva, etuileva, lyövä, nipistelevä, karjuva, murjottava, kiukutteleva, italiaisittain lakkoileva ja kaikin muin tavoin täydellinen mielensä pahoittaja. Onhan tätä ollut ilmoilla about tasan siitä hetkestä asti, kun hän täytti kaksi, mutta täällä reissussa väsymys, innostus, ikävä tai rutiinien puute on saannut hommat aivan uusille leveleille. I’m talking Super Nanny -shit.
Ensimmäistä kertaa olen miettinyt, olenko riittävä vanhempana. Saanko kasvatettua tästä temperamentista ihanan, varman, vahvan ja persoonallisen ihmisen, vai onko tuloksena kukkoileva öykkäri?
On hän toki hetkittäin (pääosin? useimmiten? En ole varma) edelleen se oma ihana aurinkoni, jonka ympärillä minun maailmani tai sydämeni pyörii. Se ihana kiharapää, joka haluaa syliin halamaan, antaa ison pusun poskelle ja innostuu lentokoneista niin että ohikulkijoitakin naurattaa. Hetkittäin se on taas jotain ihan muuta, johon en aina keksi keinoja.
Välillä auttaa syli, välillä hassuttelu, välillä harhautus ja välillä vesi. Uimassa mahdollisuudet hyväntuulisuuteen ovat keskimääräistä korkeammat (toki sielläkin voi äiti-ihminen mokata esim auttamalla liian ison aallon yli. Auttaminen ylipäänsä: iso NO NO), joten voitte arvata että vietämme vedessä aika paljon aikaa.
Ja välillä ei auta mikään. Silloin tekisi äidinkin vähän mieli itkeä. Kertokaahan nyt muut, mitä olen unohtanut antaa? Annan aikaa. Annan valita. Annan selkeät rajat. Annan välillä periksi. Annan välillä koko höpötyksen olla. Annan anteeksi. Annan koko sydämeni.
Milloin alan taas saada näiden vastineeksi pusuja?