”15.54… Jos halutaan ehtiä sinne ajoissa, sun pitää Ykkönen nyt hypätä vaunujen kyytiin”.
Maanista juoksukävelyä ohi lätäköiden, loskakasojen ja väkijoukon. Vatsataudista toipuva puuskuttaja. Ystävällisen määrätietoista etenemistä Stokkan kulmalta ihan Aleksille asti. Ohi turistien ja hölmöjen ongelmakeskeisten ihmisten (”siis tää on ihan kauhee tää tungos”).
Olkapäillä keikkuvia malttamattomia, väsyneitä hartioita iseillä ja äideillä. Pientä vilua ja lopulta juuri meille sopiva kolo tien vierestä. Hämmästelyä – miten täällä onkaan näin paljon ihmisiä? Uuh, nyt meni valot päälle, onpa ne hienot!
Lopulta, kaiken sen vartin odotuksen jälkeen: Myyrä, koiria, laulavia lapsia, mainoksia, Instrumentarium, paloautoja…ja lopulta se odotetuin. Joulupukki vilkutti mennessään ohi niin nopeasti ettei kamera pysynyt perässä, saatika toivelistat.
Ensi vuonna uudestaan. Ehkä.
