Mistä tietää, että lapsiluku on täynnä? Esimerkiksi siitä, että turvaporttien poistaminen ja pinnasängystä luopuminen tuottaa euforiaa, eikä haikeutta!
Okei pinnasängystä ei vielä ole päästy, koska en halua hajottaa äärimmäisen hyvin toimivaa systeemiä just nyt, mutta se taitaa olla aivan nurkan takana. Tai siis aulassa, koska siinä seisoo kerrossänky. Ja kun se sänky saadaan joskus oven oikealle puolelle patjoineen, voisin kuvitella, että pinnasängyn taika raukeaa samoin tein.
Mutta siis noi portit!! Miten ihanaa tämmöisenä ikuisesti kömpelönä ihmisenä olla törmäämättä joka paikkaan sojottaviin portteihin! Ja saada taas nähdä meidän kauniit puuportaat kaikessa loistossaan, ah.
En malta odottaa, että saadaan moni muukin asia pois listalta.
Vaunukoppa, kantoliinat, harsot ja tutit (joita kukaan ei suostu syömään) on aikaa sitten laitettu eteenpäin. Hoitotaso, sitteri, syöttötuoli. Taaperokärry, leikkimatto, ruokalappu ja muoviset lautaset on jo taputeltu.
Nyt ja pian pinnasänky, turvaportit ja kohta, ihan kohta, ne viimeiset isot: vaunut, vaipat, päiväunet.
Tarpeeton tavara kerrallaan kohti vauvatonta elämää, lopullisesti. Me ollaan ihan kohta perhe, jossa ei mitään pikkuvauvoja asu, ja se tuottaa kyllä tässä kohtaa isoa iloa ja helpotusta.
Jokainen pieni vauvahenkinen asia, jonka saan tiputettua pois meidän arjesta, tuntuu jotenkin vapauttavalta, vaikka samalla rutistan tätä yhtä tosi pientä 2,5-vuotiasta ja toista vähän isompaa 5v-vuotiasta vauvaa onnellisena siitä, että melko pienet tassut vielä kotona läpsyttää.
Onko oikeasti haikeaa?
Ei. On. Ei. On. Ei.
Välillä on.
Mutta ei kuitenkaan niin haikeaa, ettenkö odottaisi jo nyt sitä päivää, kun koko perheen aikatauluja ei tarvitse suunnitella päiväunien ympärille, ja kun ruoan kanssa ei tarvitse enää niin paljon miettiä, että suostuuko pienimmät sitä sitten syömään (ja jos ei syö, tuleeko helvetti maan päälle nälkäkiukun muodossa).
Tai kun kaikki jaksaa oikeasti pyöräillä koko matkan, olla avuksi ruokakaupassa tai jopa laittaa sitä ruokaa ilman jatkuvaa, melko välitöntä päivystysreissun vaaraa.
Olen kerran jo saanut maistaa elämää isojen lasten kanssa ja muistan kyllä sen kaikki puolet, hah! Odotan innolla kuitenkin niitä hyviä juttuja ja koko elämän dynamiikan muuttumista, kun yhtäkkiä kaikki mitä lapsesi tekee, syö tai näkee ei ole sinusta kiinni.
Sitten listaan alkaa tulla kaikkia niin mahtavia uusia juttuja! Ekat yhteiset vitsit, sitten lapsen itsensä viljelemä sarkasmi ja jopa törkeät, mustat vitsit. Tekstitetyn ohjelman katsominen lasten kanssa, niin että ne lukee itse, lautapelit ilman välitöntä riitaa, syvälliset keskustelut ja keikoilla käyminen.
Pienet lapset on ihania, vauvat uskomattoman suloisia ja raskausaika ikuisesti mulle rakas muisto. Mutta kyllä mä olen myös onnellinen, että pääsen taas kokonaan siihen vaiheeseen vanhemmuutta, jossa olen ehdottomasti parhaimmillani.
Ja nyt: alakertaan ilman naps naps klonks -ääntä.
(sitten kun vielä näistä perhanan päiväunista ja itkuhälyttimistä pääsisi eroon!)