Ykkönen nukkuu oikein mukavan ennalta-arvatusti. Eli herää klo 20 alkaneilta yöunilta klo 21, 22, 00, 04 ja 06. Eimistäänsyystä. Kertyvä univelka tuntuu kivalta näiden loppuraskauden hormonien kyytipoikana, olen jatkuvasti varsinainen päivänsäde. (miksi siitä muuten puhutaan velkana kun sitä ei oikeasti pysty maksamaan takaisin? Eikä sitä varten pysty säästämään? Korkoja siitä kyllä kertyy ihan kivasti)
Tilanne on sentään korjaantunut sen verran että Ykkönen suostuu jo nukkumaan omassakin sängyssä. Tosin silloin sinne huoneeseen joutuu raahautumaan, sen sijaan että hyssyttelisi kahden sentin päässä nukkuvaa pötkälettä.
Onnekseni tämä ei tule täysin yllättäen, sillä en ole missään vaiheessa kuvitellutkaan että lapset nukkuisivat – ikinä. Ensin on vauvavuosi*, sitten ollaan kipeinä, sitten opetellaan omassa sängyssä nukkumista ilman jatkuvia palveluita (Samuel L. Jacksonin selostamana), sitten varmaan taas sairastellaan ja vielä murrosiässäkin ne luuhaa kaupungilla äitejä hereillä pitäen.
Tänä sumuisena aamuna olen kuitenkin keksinyt koston, jonka toteutan noin vuonna 2040 kun Ykkönen elää kolmekymppisen ruuhkavuosia. Aion silloin soitella öisin epätasaisin välein ”no äiti tässä moi, ei mulla oikeastaan mitään asiaa ollut. Voisitko kuitenkin nousta hetkeksi tekemään maastavetoja 11kg painolla?”. Sitten välillä pidän muutamien viikkojen (tai jopa kuukausien taukoja) niin että tottuu parempaan uneen. Sitten jatkan entistä tiuhemmalla tahdilla, ja valjastan myös Insinöörin soittamaan, sekä Kakkoselle että Ykköselle**. Insinöörin roolina on sitten soitella 1-2 tunnin välein ”Moi, mulla ois vähän hiuko”.
*Ykkönen nukkui keskivertoa paremmin vauva-aikana, Kakkosella on nyt kaikki mahdollisuudet romuttaa sekin toivo.
** Note to self: jos joskus mieleen hiipii Kolmonen, lue tämäkin teksti uudestaan.