Muistin yhtäkkiä kirjoittaneeni joskus muinoin blogiin jotakin kontrollista ja perhe-elämästä.
Liekö tullut mieleen esimerkiksi siitä, kun 3- ja 5-vuotiaan eilinen leikki oli käydä läpi suunnilleen koko lautapelikaappi enkä minä estänyt sitä mitenkään, vaan join vieressä tyytyväisenä kahvia – enpä tiedä, mutta etsin kuitenkin kirjoituksen käsiini.
Teksti oli julkaistu vuonna 2018, olen ollut silloin 35-vuotias kahden koululaisen äiti. En ihan tunnista enää itseäni kaikesta.
BLOGITEKSTI VUODELTA 2018:
Kontrollin ystävälle perhe-elämä voi olla rankkaa
Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.
Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen, että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.
Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta.
Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele, kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.
Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)
Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä. Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy x-asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.
Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.
Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta.
(Toim. Huom. vuodesta 2025: LOLLLLL tämä oli aikaa, jolloin salaa harkitsimme kolmatta! Olin raskaana jo saman vuoden lopussa. Tämän kaltaiset tekstit kumpusivat prosessin aikana käsittelemistäni pelosta. Katsotaan, miten se jatkuu:)
Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä [taaperon sekoilua] kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin, jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.
[Teksti jatkuu, se löytyy kokonaisuudessaan täältä]
Miten mulla menee nyt, 7 vuotta myöhemmin?
Pitkässä blogihistoriassa on sellainen erikoinen puoli, että pääsee itsekin todistamaan omaa kasvua ja elämän muutoksia hiukan ulkopuolisena. Tätäkin tekstiä oli paikoin hurja lukea.
Ei sillä, että olisin hirveästi muuttunut, mutta nyt näen mistä oli kyse: kyllä, minua ohjaa toive järjen käytöstä, aikatauluista ja loogisesta etenemisestä. Mutta se ei tee minusta kontrollifriikkiä, vaan se on osa temperamenttiani.
Olen omaksunut ajatuksen siitä, että olen voimakkaasti rytminen ja viihdyn parhaiten silloin, kun asiat etenevät hallitusti. Letkeä tilanteiden mukaan eteneminen ei ole minulle yhtä luontaista, kuin vaikkapa puolisolleni, mutta olen kyllä valumassa siihen suuntaan itsekin.
Se, että menin perhe-elämän kaaoksesta aika jengoille välillä ja murehdin jotain “kohta tulee sotkua” -tilannetta, kertoo mulle näin jälkikäteen hyvin selvästi, miltä mun synnytyksen jälkeinen masennus näytti. Se näytti juuri tuolta. Korostetut sanat stressaan ja pärjään paljastavat totuuden.
Synnytysmasennukseni ilmeni kaiken kattavana ahdistuksena, jossa jatkuvasti väijyin, meneeköhän joku asia kohta “pieleen” ja hajoaako tämä tarkoin kannattelemani korttitalo. Tietysti se hajosi, kun reunaehtoina oli vaikka se, ettei kukaan sotkisi.
Ero noihin aikoihin ja elämääni nyt kahden aivan yhtä kaaottisen pienen lapsen kanssa on se, että todellakin mua edelleen ärsyttää kaaos, mutta ei aina, eikä se varsinkaan enää ahdista, tai pelota. En tarvitse kontrollia, mutta se tuo mielihyvää niinä harvoina hetkinä kun kaikki on ns. kasassa.
Ja se, mitä “kasassa oleminen” tarkoittaa, on saanut aivan uudet mittasuhteet.
Jos ennen ajattelin, että voi ei, paidalle menee päärynän mehua, nyt silmäni ei juuri edes värähdä, ellei jossain ole verta tai syntymässä tahra, jota joutuu käsittelemään. Niitä vältän mielelläni.
Nyt minua ohjaa laiskuus, ei pelko tulevasta. Tiedän, että pärjään, oli mitä oli.
Ja edelleen haaveilen sellaisesta ruokakerrasta, että lapset istuu pöytään, syö, kiittää ja poistuu astiat mukanaan. Saa sitä ihminen aina haaveilla.
Onko muilla ollut haasteita rentouden kanssa perhe-elämässä? Miten olette käsitelleet niitä?
Mulle kävi niin, että kahden lapsen kohdalla kapasiteetti vain loppui kesken. Siksi se oli niin kivuliasta. Neljän kanssa kaikki toivo kontrollista on jo menetetty, joten pakotettu rentous on löytynyt, hah!