Tietoa mainostajalle ›

Anonyymit Nalkuttajat Ry

2 No tags Permalink
Kevään eka häikäisy. Ei nalkutettavaa.

Heli Vaaranen kertoi jo kuukausi sitten, että naiset ovat laittaneet miehet yksissä tuumin nippuun ja niistä raukoista pikku tossuista on tullut koiria alhaisempia olentoja (paitsi Turussa). Nalkutetaan ne ihan kuoliaaksi. Nalkuttaminen on kamala sana. Se kuulostaa siltä, että mäkätetään ihan mäkättämisen ilosta ja pyritään tekemään toisesta mahdollisimman nöyrä, pinoon laitettu alamainen. Sinä se et koskaan tätä ja aina sinä näin ja sinä senkin vätys. Ihan karseeta. Ja jotenkin hirveän yksipuolista. Ikään kuin kaikki parisuhteiden ongelmat johtuvat naisista, jotka eivät arvosta miehiään. Ehkä ne miehetkin toimivat kuitenkin osaltaan jollakin tavalla niin, ettei se nalkku ole onnellinen?Ja miehetkin muuten nalkuttaa, sitä ei vain kokemattomampi heti huomaa. Oli kyseessä kuka tahansa, nalkuttaminen on oire. Onnellinen ihminen ei nalkuta, sanon minä. Siinä hetkessä kun nalk nalk pääsee, on moni muukin asia pielessä kuin lattialle jääneet sukat.

Kun nainen sanoo ”siis täällä on taas nää astiat pöydällä, voi elämä mikä sotku” ja mies vastaa ”no en ollut vielä ehtinyt, älä jaksa nalkuttaa”, puhutaan koodikieltä. Kumpikin verhoaa oman sanomansa ihan väärään muotoon. Keskustelu menee oikeasti näin:

Nalkuttaja: Mulle olisi tärkeää, että keittiö on siisti kun tulen syömään. Olen sanonut siitä sinulle aiemmin ja nyt harmittaa kun joudun eka siivoamaan. Tuntuu ettet halua huoimoida minua tällä pienellä eleellä.

Nalkutettava: Minä en huomaa astioita, koska minulle keittiön tahraton siisteys ei ole niin tärkeää. Kun sinä sanot siitä heti ensi töiksesi, tuntuu että ruoan tähteetkin ovat minua tärkeämpiä enkä minä kelpaa sinulle näin. 

Pahimmillaan tilanne taitaa kulminoitua erään bloggarin keksimään noidankehään: Oleta – pety – mökötä. Täysin kuvitteellisena esimerkkinä: minä oletan, että Insinööri muistaa minun haluavan siistin keittiöpöydän (ja että muistaa huomata ettei sitä ole nyt tulossa). Sitten petyn, jonka päätteeksi nalkutan. Koen, ettei minun toiveitani huomioida. Insinööri puolestaan kokee että minä olen liian vaativa.

Itse olen aina ajatellut, etten nalkuta. Halunnut ajatella niin. Tiedänhän minä oikeasti että nalkutan, osasinpa jopa sitä lajitella eri lajeihin. Mutta silti, en minä halua nalkuttaa. Sellaista nalkuttamisen ilosta tehtyä nalkutusta. Ulos tulee usein karmean kuuloista napinaa, kyllä. Sen takana on aina jotain muuta väsymystä, joka muuttaa alkuperäisen viestin ihan vääräksi. Hyvänä hetkenä nielaisen koko ajatuksen ja siivoan ihan onnellisena toisen jäljet, tietäen että siltä nyt vain unohtui se kun lasten kanssa oli hyvät leikit.

Mutta miten nalkutuksesta voisi päästä kokonaan eroon? Voiko?

Tiedän muutaman onnellisen perheen, joissa on erikseen sovittu nalkutusvapaasta taloudesta. Yksi perhe on sopinut ydinsääntöjä yhteiseen eloon; mikä on arjessa kummallekin tärkeää. Toisen listalla oli klassinen ”sukat lattialla” ja toisella jotain muuta mitä en nyt muista (apua, mulle niin nalkutettaisiin tässä taloudessa!). Näitä muutamaa ydinsääntöä tulee ilman eri käskyä noudattaa ja muista pienistä eroista pidetään suu supussa tai vain ystävällisesti pyydetään apuun. Toisessa perheessä kaikki palaute osataan antaa niin, että sitä kutsutaan lahjaksi. Ihan loogista: palautteesta tiedät, mikä toiselle on tärkeää ja miten elämä voi sujua mallikkaammin, siis lahja. Mutta mikä on sitten nalkutuksen ja palautteen antamisen ero? Se äänensävy?

Minä en ainakaan osaa mitään lahjoja antaa. Silloin kun duunit painaa, selkä rassaa ja elämä väsyttää, ja edessä on ”taas tämä sama asia”, tekee mieli purkautua ulos jonain vielä pahempana kuin vain ärsyttävän nalkutuksen muodossa.

Nalkutuksen ongelmana on sen sävyn ja muodon lisäksi sen tarkoitusperä. Ehkä nalkutus onkin pahimmillaan tyhjää valitusta, jonka tavoitteena ei ole asioiden muuttaminen vaan heikkouksista huomauttaminen? En minä sitäkään kyllä halua tehdä, ei kai kukaan halua.

Pitäisi varmasti sopia ne ydinasiat, sillä en todellakaan halua jatkuvasti valittaa turhista asioista, jotka saavat toisen tuntemaan itsensä riittämättömäksi. Eikä varmasti Insinöörikään. Asiat, jotka on mulle tärkeitä, asiat, jotka on sulle tärkeitä. Nämä jos ei toteudu koen että et huomioi minua. Näistä saan sanoa. Loput asiat menee erilaisten standardien piikkiin ja se korjaa joka ehtii. Ja sillä hetkellä korkeamman standardin omannut pitää mölyt mahassaan samalla kun hoitaa tilanteen oman vaatimustasonsa korkeudelle.

Nalkutetaanko teillä? Jos ei niin kertokaa nyt hyvät ihmiset miten se tehdään.

2 No tags Permalink
2 Comments
  • Liina
    tammikuu 21, 2017

    Asiat voi tapahtua muille sopivalla aikataululla, mutta … jos mä vaikka pyydän kuorimaan perunat (mitä en yleensä tee, koska mä oon marttyyrilinjaa, en nalkuttajalinjaa, ja siinäpä muuten huono vastaus kysymykseesi, en todella suosittele tätäkään) niin sitten ehkä haluan, että ne tehdään mun aikataululla edes jossain määrin.

    Koska jos ruoan valmistukseen menee vaikka 2 h, ja perunoiden kuoriminen on vaihe 1, niin sitten voi olla, että sitä ei tehdä ihan koska nyt kuorijalle vaan sattuu sopimaan.

    Mutta tietenkin voisi vaikka kertoa, että toivoisin, että perunat on tänään klo 15 mennessä kuorittu, niin päästään säälliseen aikaan syömään.

  • Valeäiti
    tammikuu 22, 2017

    Joo, tarkkoja toiveita vain kehiin! Mieluiten jopa niin että yhdessä sovitaan että hei, syötäiskö tänään neljältä? Ok, sit pitää saada perunat kuorittua kolmeen mennessä. Kukaan ei pääsis nalkuttaa 🙂