Tietoa mainostajalle ›

Kiitos Insinööri, kiitos elisantit

0 No tags Permalink
1v2kk laivalla, tutti tiukasti suussa. 

Seuraa ylistys Insinöörille. Sen lisäksi, että siellä kotona syödään ihan oikeaa ruokaa (puoli)siistissä kodissa ja hyvin leikitetyt lapset on iloisia työpäivän päätteeksi, Insinööri on onnistuneesti suorittanut jotain, mitä minä en olisi edes uskaltanut yrittää.

1v7kk. Ei aikomustakaan luopua, edes iloisena hereilläoloaikana.
Taustalla Kakkoselle yritetään opettaa tuttia, ei onnistuttu (onneksi).

Pahasti addiktoitunut lapsemme on vieroitettu tutista. Ah-ma-zing.

Olihan sitä jo pitkään pohjustettu, kyselty että joko kohta luopuisit, ja saatu aina yhtä raivokas vastaus. Jossain vaiheessa sain sentään pakotettua sen pois päivä- ja lohtukäytöstä. Se vaati viikon verran tiukkaa huutamista ja spagettia, sellaisia ”huudan 40 minuuttia yhtäsoittoa tutin perään” -temppuja keskellä päivää.

Kun yöunet ovat vuoden verran olleet mitä ovat, ei vihdoin koittaneena hyvien öiden aikana ole viitsitty riskeerata samaa huutoshow´ta öidemme iloksi. Olin niin varma, että sitä seuraavat viikot huudettaisiin koko perhe sen yhden silikonisen, kalmanhajuisen mussutettavan perään. Tapani mukaan suunnittelinkin tätä asiaa loputtomiin: milloin olisi paras hetki (ei nyt ainakaan heti mun töihin paluun jälkeen), mihin mennään Kakkosen kanssa pakoon jos yöt huudetaan (mutta mitä jos kestää viikkoja?), mikä temppu keksitään (oraville Seurasaareen? Kaupassa lahjusta vastaan?).

Katselin hampaita kauhulla, joko ne kasvaa vinoon? Selittelin häpeissäni ”ei olla vielä jaksettu yrittää” jos joku näki iltatutit, menetin hermoni vanhemmilleni jotka jo toista vuotta piikittelivät että ”miten noin iso tyttö vielä..” ja kaiken kaikkiaan inhosin noita vanhoja, kuluneita muovinkappaleita. Söisi vaikka peukaloaan mieluummin.

Sitten yhtäkkiä, eräänä maanantaina (vappuviikkoa vasten, onko se ihan hullu, vieraitakin tulossa??) sain Insinööriltä viestin ”Onko meillä kirjekuoria? Ykkönen haluaa lähettää tutit elisanteille” ja kotona minulle näytettiin koko homman kulku alusta asti:

Siinä ne menee. Terkut postimiehelle.

Tutit lähti siis kauas Afrikkaan. Vastoin hysteerisen äidin pessimististä ajattelumallia maalaisjärkeä tämä temppu tehtiin aamupäivällä, joten päiväuniajalle jäi jännittävä tehtävä nukahtaa ilman tuttia. Se olisi kai viides kerta koko Ykkösen elämän aikana, jos uni tulisi ilman suukappaletta. Mutta niin se vain oli tullut, sohvalla käpertyen ja vain vähän kitisten. Sen jälkeen tutin perään ei ole itketty kertaakaan. Yöt ovat olleet lähes normaaleja, päiväunet ollaan suosiolla jätetty pois tai otettu ne autossa iltaviideltä kun silmät ei enää pysy auki. Pientä äidinkaipuuta ja aikaisempaa heräämistä on nähty, toki, mutta itse ”haluu tutin!” huutoja ei ole ollut yhtäkään. Eikä yöllä ole huudettu yhtään. Itseasiassa, tutista on nykyään kiva puhua ja niitä muistellaan vain lämmöllä nauraen, koska:

..ne Afrikan elefantit olikin niin valtavan ystävällisiä, että lähettivät oikein kiitoskirjeen ja kuvan tutin uudesta käytöstä. Nyt sitä kuvaa ihastellaan, elefantille annetaan pusuja aamuin illoin ja todetaan että tuossa on se ”Ykkösen tutti!”. Iloisena.

Ja minä ihastelen vierestä. Isoa ja reipasta pikkutyttöäni, joka noin vain luopui siitä kaikista rakkaimmasta, ja sitä reipasta ja kekseliästä miestäni, joka noin vain otti hoitaakseen sen yli vuoden verran roikkuneen ”pitäisi” -tehtävän.

Hei hei tutti, sinua ei tule ikävä. Jääkööt kuluneet hajusi ja sitkeä nitkutuksesi sinne postimiehen ihmeteltäväksi.

JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.