Tietoa mainostajalle ›

Minä en suojele sinua kaikelta

0 No tags Permalink

Peittelin juuri poikani jalat yksi kerrallaan, edetäkseni sitten petaamaan omia sinisiä sairaalapetiäni. Lakanoita käännellessä alkoi päässä muodostua tämän kirjoituksen lauseita, irrallisia paloja sieltä täältä. Mielikuvakirjoitin sen helpon kliseisen tunneryöpyn pelosta ärtymykseen, turhautumiseen ja helpotukseen. Toisaalta tavailin myös kipeämpiä hetkiä. Kuten sen kun Ykkönen kysyi tulemmeko Kakkosen kanssa enää koskaan kotiin.

Tämä on niitä hetkiä, kun on pakko kirjoittaa. Se tarve kumpuaa syvältä ja ohittaa väsymyksen ja levon tarpeen ihan kuusi-nolla. 
Kaksikymmentäneljä tuntia sitten peittelin hereillä olevan, mutta täysin liikkumattoman pienen pojan sänkyyn yöunille. Olimme palanneet jo yllättävältä Lastenklinikka-keikaltamme osittain hyvän tuomion kanssa: polvessa ei ole mitään vikaa. Vain osittain hyvä tuomio oli siksi, että se ei selittänyt isoja kipuja. Ei kai yhden ruhjeen, vaikkakin isonkin, aiheuttamasta kivusta voi oikeasti pieni ihminen täristä? Voiko kolhu saada hampaat kalisemaan pelosta kun se huomaa että aion pukea sille yövaipan? Mutta kun missään ei näy turvotusta, ei mustelmaa, ei verta, ei väärää asentoa. Minä en rakas tiedä, mikä sinulla on kipeä. Se ei ole se polvi, vaikka sitä heti pudotessasi pitelitkin. 
Ehkä viisi minuuttia ennen suurta itkua katselin Ykkösen kiipeävän hämähäkkiverkolla. MIetin päässäni, olenko hullu kun annan sen vain mennä – enhän minä tiedä onko se jo tarpeeksi vanha, eteneekö sen otteet riittävän hyvin. Päätin luottaa, antaa mennä ja kasvaa. Se palasi ehjänä (ja ylpeänä) alas ja siirryimme siihen toiseen pelottavaan laitteeseen. Kakkonen halusi tietysti mukaan. Epäröin, mutta nostin sen siihen kuitenkin. Se kapusi penkille innosta puhkuen, edelleen banaanin puolikasta kädessään pidellen. 
Alku meni hienosti. Kierros kierrokselta varovasti vähän enemmän vauhtia, vain sivusuuntaan. Kikatus koveni ja minä rohkaistuin. Jos kuitenkin vähän ylös-alas myös. 
Toisella kierroksella se kai putosi. Ei korkealta, ei pää edellä, ei pahasti. Mutta silti sen verran että heti tiesi jotain käyneen. 
Meni kokonainen vuorokausi ennen kuin tiesimme, että siinä rytäkässä murtui reisiluu. Jalka oli jäänyt istuimeen pinteeseen. Sen vuorokauden aikana ehdin sukeltaa äitipelossa syvemmälle, tai ainakin taas eri lokeroon, kuin koskaan ennen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapseni tarrautuu minuun kirjaimellisesti epätoivoisesti, katsoo silmiin ja itkee, kiljuu puhtaasta kivusta. Sokaiseva pelko kun suu joutuu sanomaan että äiti auttaa, mutta samalla ymmärrän etten tiedä miten. 
Se yö oli aika rankka tietysti. Kun miettii että onko sillä joku sisäinen verenvuoto, tyrä vai murtunut lonkka. Ja että miten saan sen lääkäriin jos lähtö tulee, kun mies ja auto ovat syvällä Nuuksiossa ja minä lasten kanssa yksin kotona. Siskon ja särkylääkeen avulla kestimme aamuun ja jatkoimme päivään samalla tavalla kuin eilenkin. Niin että Kakkonen siirretään aina johonkin paikkaan istumaan liikkumatta. Siirron aikana se huutaa kuin kidutettava ja minä pidättelen kyyneleitä. Kun jonkun täytyy olla vahva. 
Olenkin, tosi hienosti. Leikitän ja kujerran, odotan pitkässä jonossa ja kerron ettei voida ottaa muumikeksiä vaikka et ole syönyt koko päivänä, kun odotetaan tietoa pitääkö leikata. Kerran kyyneleet kuitenkin tunkevat aivan väkisin läpi ja murtavat vahvan äitimuurin, suojelijan roolin. Mutta sitä Kakkonen ei näe, koska se on ortopedin operoitavana. Siinä heikossa hetkessä Ykkönen itkee takapenkillä aidosti surullisena sekä kauhuissaan ja sanoo ettei enää ikinä halua nähdä Kakkosta, koska sen kipsi on varmasti niin pelottava. Silloin etupenkillä antaa kummatkin vanhemmat periksi ja itkee salaa. Koska meitäkin pelottaa.
Puolitoista tuntia sitten seisoin yksinäni Lastenklinikan valtavan tunnelin keskellä. Tuijotin ovea, jossa luki viattomasti ”heräämö” ja pelkäsin kuollakseni oman lapseni näkemistä. Onko se kunnossa? Onko se peloissaan? Onko se tajuissaan? Miltä se kipsi näyttää? 

Lapsi on kunnossa. Tokkurainen, väsynyt ja vähän ärtynyt, mutta ei mitään niin vaarallista etteikö äitiä voinut vähän komentaa kun se yritti ottaa Dustya vähän kauemmas poskelta. Kipsi näyttää…mielenkiintoiselta. Elämä näyttää taas hetken aika aukirevityltä. Huomenna on kalenteri täynnä tarhaa, töitä, hammaslääkäriä ja maakuntamatkaa. 
Minä räjäytin kalenterin ja aion mennä minuutti kerrallaan kohti kolmen viikon päästä kipsitöntä poikaa. Niin reipasta sellaista, ettei ole todellistakaan. Opettelen halaamaan sitä makuuasennossa, nostamaan sen V-asennossa syömään ja syöttämään sen puolimakaavassa asennossa. Ja kai vaihtaa jotain vaippojakin. 
Nuku hyvin rakas, huomenna tehdään siitä kipsistä sininen, niin kuin lupasin ennen kuin jätin sinut yksin sairaalaan. Tai  no olihan sinulla Dusty. 
P.s. Mä en varmaan itse voi, mutta anna sinä edes anteeksi. Mun olisi pitänyt tietää. Mun olisi pitänyt tarkistaa se banaani. 
 
0 No tags Permalink

No Comments Yet.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *