Tietoa mainostajalle ›

Piiri pieni pyörii

0 No tags Permalink

Eräs kohtuullisen ärsyttävä ilmiö on osunut silmiini tässä viimeisen vuoden aikana. Se kuuluisa solidaarisuus, jossa me naiset muka olemme niin hyviä, loistaa poissolollaan äitipiireissä. Ensimmäisen (lapsen) vauvavuoden aikana sitä verkostoidutaan niin kovasti, käydään ne perhevalmennukset ja tavataan jopa niitä pahamaineisia internettituttuja. Tavataan vanhoja ja jo unohtuneita ystäviä kahvilla ”nyt kun sinäkin olet mammalomalla” ja löydetään keskusteltavaa vaikka keiden ventovieraiden kanssa puistossa, valuuhan niillä lapsilla samanvärinen räkä.

Sitten kun näistä kuherruskuukauden ensitapaamisista ja ujoista puhelinnumeroiden pyytämisistä on saatu synnytettyä se oma piiri, jää solidaarisuus, tutustumistoiveet ja ystävällisyys nurkkaan. Enhän minä, mulla on nämä mun kaverit. Ei siinä mitään, ei uusiin ihmisiin ole pakko enää tutustua, jos tuntuu että se oma verkosto on riittävä. Mutta kun tässä yhteydessä jää ne käytöstavatkin. Sosiaalisissa taidoissa taannutaan sinne oman lapsen ikäluokkaan. Ei jaeta omia leluja, ei kutsuta toisia mukaan leikkiin, eikä ainakaan auteta ei-ystävää hädässä. Minulla kun on nämä minun omat ystäväni, katsos.

Paatos on niin suurta, että voisi kuvitella minun itseni kohdanneen nyt lähipäivinä jotain suurta epävääryyttä. Ei se niinkään ole. Mutta palattuani sinne ihanaan Betaniaan, olen alkanut tunnistaa muutaman hapannaaman, maitokuppikuntalaisen. Ne samat tympeät naamat ajoivat minut pois eräästä toisesta perhekahvilasta, kun kolmen yrityskerran jälkeen totesin ettei sinne kannata mennä. Kun siellä ei kukaan suostu puhumaan minun kanssani, ellei lapseni tee jotain väärää. Nämä mammat juttelee keskenään, vilkaisee ohimennen ”uutta tulokasta”, eivätkä tee elettäkään tutustuakseen. Tai edelleen, ollakseen edes kohteliaita. Kun yritän virittää edes hiekkalaatikkotason keskusteluja (vitsi kun on jo kylmä, hohhoh näitä haalareita, on flunssakausi vissiin tulossa), saan vaivautuneen hymyn ja selkä kääntyy sattumalta vähän minuun päin oman lapsen touhuja seuratessa.

Ja niillä minun mammoilla on ollut samanlaisia kokemuksia. Uusissa asuinalueissa on ollut vaikeaa tai mahdotonta tutustua paikalliseen äitiposseen, kun niillä on jo omat kuppikuntansa eikä niihin ole sisääntulemista. Ei edes tervehditä, kun tullaan ekaa kertaa perhekahvilaan. Ja vaikka kävisi käsipäivää sanomassa, vain yksi kysyy säälistä että ”minkä ikäinen lapsesi on” (jos olisimme koiria, tämä vastaisi pepun haistelua. Niin me tutustuaan).

Ne harvat miehet, joita sentään onneksi näen silloin tällöin, ovat poikkeus. Jannet (sain nimen tietooni heti, ilman kidutusmenetelmiä!) ja Markut kyllä juttelee, ja heittää läppää. Ne myös puhuu muutakin kuin mammaa, ne saattaa kysyä mitä teet työksesi. Siis oikeasti työksesi, ei vain juuri nyt. Mutta ne naiset, aargh. 

En minä vaadi että otatte minut mukaan leikkiinne, tai edes keskusteluunne. Olenhan minäkin joskus käymässä henkilökohtaista keskustelua, johon ei jokaisen Mirjan tarvitse osallistua. Mutta jotain käytöstapaa ja empatiaa pöytään kiitos. Jos joku tulee syksyn tuiskusta sisään yhden tai kahden niskuroivan ja räkänokkaisen lapsen kanssa ja huikkaa nopeasti ujon ”hei”:n, voit vaikka sanoa takaisin ”hei”. Kokeile myös pientä hymyä. Sitten voit katseellasi kysyä ”voinko auttaa” ja suullasi vaikka ”kamala keli siellä”. Ei siitä mammasta sinulle vältämättä stalkeria muodostu silti, mutta saatat pelastaa yhden kotiäidin surkean päivän tarjoamalla edes näennäisesti juttuseuraa.Voit sitten ehkä nauttia samasta luksuksesta, kun itse joudut samaan tilanteeseen puolen vuoden päästä, omien mammojesi palattua töihin.

Ja oikeasti, onko teistä joillain muka jo liikaa ystäviä? Niin monta, ettei satunnaisen kulkijan kanssa kannata vaihtaa paria sanaa? Jos on, pyydä ne ystävät kylään. Sitten ei tarvitse tulla näyttämään sitä hapanta naamaa yleiseen tilaan.  

P.s. Tänään tuijottelin Betaniassa niitä happamia naamoja, jotka tällä kertaa lisäksi katsoi minua paheksuen (ja jos se ei paheksuen, mistä voisin tietää kun ette mitään puhu, ettekä hymyile?), kun Ykkönen laittoi vaihteeksi ”ULOS!” -huutoshow:n päälle kaikkien muiden laulaessa. Mikähän siinä on, että ison porukan yhtäkkinen hiljentyminen ja yhtäaikainen laulaminen saa sen ihan paniikkiin? Pelkääkö se epävireistä esitystä? 

0 No tags Permalink

Comments are closed.