Vihollinen on päässyt ohi etulinjojen, se kurkkii jo ihan puolustuksen asemissa asti. Se on tulossa, vielä hetken pystyn pitämään sitä loitolla. Aina se alkaa samasta: treenikertojen vähentymisestä. Ensin käydään rinta rottingilla, intoa puhkuen 3-4 kertaa viikossa urheilemassa. Sitten yhtäkkiä onkin ok, jos on edes kerran viikossa tehnyt jotain.
Kakkosvaiheessa se ulottaa lonkerossa treenikertojen sisälle. Se laittaa lintsaamaan ihan vähän, jos vaikka vähän siitä alkuverryttelystä. Jonain torstaina huomaat miettiväsi, riittäisikö sittenkin se neljä sarjaa tällä kertaa viiden sijaan? Ja sitä seuraavalla viikolla huomaat, että jokainen toisto on liian nopea, keskittymätön ja hutiloitu.
Viimeinen kortti sillä vihulaiselle on kropan kuuntelu. Se tunkeutuu syvälle korvakäytävään ja kuiskuttelee että onhan toi selkä aika kipeä ollut, ja tänään jotenkin väsyttää. Kuukauden päästä huomaat, että salikortti on loppunut jo kaksi viikkoa sitten. Kahden kuukauden päästä on pää kipeä, koko ajan.
On se perkele, sanon minä. Tänään oli lannistuminen jo ihan todella lähellä. Alkuverryttelyjen jälkeen piti miettiä hetki, jaksaako sarjoihin lähteä. Jos vielä vähän venyttäisin tässä jotain. Ja on toi selkäkin, ehkä ei viitsi edes yrittää.
Kuules nyt, laiska luovuttaja, pari juttua:
- Jos sinne salille asti raahautuu, on syytä tehdä siitä käynnistä merkittävä
- Sinne salille kannattaa raahautua, lähteminen on aina treenin vaikein osa.
- Miksi ajattelet viidennen sarjan vikoja toistoja alkulämmittelyssä? Aloita ekasta.
- Sama vanha viisaus pätee; jos ei tee mieli tehdä, se kannattaa tehdä. Joten laske nyt vaan ihan reilusti se polvi sinne lattiaan asti. Kun tuntuu vaikealta, tapahtuu hyvää.
- Sinulla on vain yksi vartalo, ja se on antanut jo kaksi lastakin. Se pystyy kyllä tähän, sinun pitää pystyä tähän sen vuoksi.
- Sen jälkeen helpottaa aina.