Valeäidistä tuli taapero

Joskus jatkuvasti tulee tehtyä pieniä aivopieruja valtavia idioottitemppuja. Tahattomasti päästellen, vaikka pidätelläkin voisi. Voisi esimerkiksi omasta blogistaan tarkistaa, milloin se ihan ensimmäinen kirjoitus tulikaan tehtyä, eikä keksiä päästään että se taisi olla noin 27. tammikuuta. No ei ollut.

Se olikin 21.1., kuten yllä näkyy ja koneen kalenterin mukaan se päivä tämän vuoden mallia oli ja meni. Joten hieman myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut itselleni, hurraa!

En oikein tiedä, miten tätä vuotta voisi muistella ja referoida ilman, että käyttää liian montaa ylisanaa tai hihkuu liian kovasti pikkulapsen omaisesti innosta. Siksipä en aio niitä edes välttää, vaan pompin täällä rehellisesti tasajalkaa ja hymyilen kuin juuri keksin saanut idiootti.

Siitä on siis jo (reilusti yli) vuosi, kun päivitin päivän viidennen statuksen Facebookiin ja mietin, että olisipa kiva kirjoittaa jonnekin vähän pidempiä tekstejä. Mietin ajatusta hetken, päivitin vielä kuudennen kerran (”harkitsee vakavissaan blogin aloittamista, somebody stop me!”) ja ryhdyin toimeen. Pari tuntia myöhemmin valmiina oli blogipohja, nimi, taustakuva ja ensimmäiset kolme tekstiä. Täysin tapojeni vastaisesti nukuin päätöksen yli yhden levottoman yön, ja heti aamusta painoin julkaise-nappia. Aloitin tietämättäni elämäni rakkaimman harrastuksen.

Vuoden aikana olen harjoitellut kirjoittamista, tallentanut muistoja, vaihtanut mielipiteitä, saanut vertaistukea, tarjonnut muille lohtua, löytänyt uusia blogeja, saanut uusia ystäviä, ärsyttänyt monia ja välillä varmaan vähän itsekin hävennyt. Mutta enimmäkseen olen häkellyttävän tyytyväinen omiin juttuihini, jos ei muuten niin muistojen muodossa. Yllättävän usein löydän koneen ääreltä itseni tai Insinöörin, lukemassa vanhoja juttuja tippa silmässä tai naurua pidätellen. On tässä aikamoinen vuosi ollut, hyvässä ja pahassa.

Eilen sain vihdoin asennettua myös sen Google Analyticsin blogia mittaamaan. Ensimmäisen luvun nähtyäni iski hetkellinen paniikki. Olin nähkääs tulkinnut bloggerin tilastoja väärin, ja ajatellut että täällä on se 150 tilaajaa ja muutama muu satunnainen, yhteensä siis ehkä kolmisen sataa lukijaa. No niitä oli pelkästään eilen lähes kaksituhatta. Siis kaksituhatta eri ihmistä kävi täällä eilen. Se on ihan huikea luku, josta olen samanaikaisesti iloinen, ylpeä ja kauhuissani. Silti jokainen uusi naama tilaajajoukossa, jokainen uusi like-napin painallus ja jokainen uusi kommentti saa minut edelleen yhtä iloiseksi kuin se seitsemäs tilaaja tai ensimmäinen tuntemattoman ihmisen jättämä kommentti.

Ensimmäinen vuosi on nyt takana, toivon ja uskon että monta on vielä edessä. Tilaajamäärien lisääntyessä on selkeästi myös kaupallinen kiinnostus blogia kohtaan lisääntynyt, mikä ei mielestäni ole mitenkään väärin. Yritän käyttää sen mukana tuomat vastuut ja etuoikeudet oikein ja käyttää tervettä järkeä. Aion lisäksi pitää huolen siitä, että taattua Valeäitikamaa tulee joka tapauksessa. Paska lentäkööt ja kirosanat viliskööt, edelleen. Aion tänäkin vuonna kertoa teille hävyttömistä onnenhetkistä, sietämättömistä vihan tunteista, sekä puhtaasta laiskuudesta, jonka avulla kertakäyttövaipoistakin voi tehdä ”kestoilua” (nimim. kaksi vaippaa päivässä). Yritän pitää juttuni edelleen henkilökohtaisina, provosoivina ja ärsyttävinä, vaikka tiedän, mikä vaara siinä piilee. Toivon, että osaan kunnioittaa omaa ääntäni ja teidän kiinnostustanne yli anonyymien pelon.

Tähän kaikkeen tarvitsen jatkuvaa inspiraation lähdettä (lapset hoitavat tämän aika mallikkaasti, vaikka FB:n puolella joku jo ehdotti että tarvitsen lisää lapsia oikean päivätyön sijasta), vähän aikaa (tai sen sanelimen) ja ennen kaikkea teidät. Tätä tekstiä ja näitä tärähtäneitä kuvia ei syntyisi tänne ilman rakkaita lukijoita, kärkkäitä kommentteja ja tsemppejä. Nääääääiiin iso kiitos teille kaikille, jatketaan samaa rataa, eikö?

Minä olen iloinen, olkaa tekin!

P.s. Sitä arvontapalkintoa en vielä ehtinyt keksiä, palaan siihen ihan tosi tosi pian!