Minä olen mekkotyttö. Huomasin sen viimeistään taannoisella työmatkalla, kun en löytänyt laukustani yhtäkään housunlahjetta. En ihan ymmärrä miten tähän on tultu, koska muistan ajan, jolloin päällä oli aina housut, t-paita ja ”paksu paita”. Siis joku pitkähihainen. Mutta mekkotyttö sitä on näköjään oltu myös tiukassa uhmaiässä, tai sitten äidilläni on ollut käsittämätön kärsivällisyys vielä kolmannen lapsen kanssa.
Minä olen aina ollut paksutukkainen. Pienenä se tarkoitti lettejä öisin, koska äiti ei jaksanut kuulemma harjata takkuja yöllä. Nyt ymmärrän senkin, kun Ykkönen alkaa lähestyä letti-ikää. Tuo otsatukka jäi kyllä traumaksi, kokeilin uudestaan vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.
Minä olen aina ollut suu auki. Joko hymyilemässä, puhumassa, laulamassa tai – useimmiten – väittämässä vastaan. Hampaat saivat sen kunniaksi käydä läpi oikomishoidon ja nyt on mitä näyttää. Hollywood hymy.
Minä olen aina näyttänyt minulta. Nuo pienen tytön silmät ovat edelleen peilissä, vaikka niiden alle on kertynyt hämmästyttävän paljon mustaa. Nenä, huulet ja poskipäät ovat nekin tutut.
Minä olen jotenkin hämmästynyt, että näiden kahden kuvan välissä on melkein 30 vuotta. Että olen jo niin aikuinen. Että tuota ensimmäistä kuvaa ottaessani pakoilin aina kahta sisarusta, ja että toisen kuvan kohdalla juhlin pitkästä aikaa koittanutta vapautta kahdesta omasta pienestä nahistelijasta.
…vaikka ihan hyvin muistan vielä senkin kauhean tapahutman, kun tuon toisen kuvan jälkeen hävitin tuttavien hamsterin kirjahyllyn taakse. Itkettää melkein vieläkin.
P.s. yhtäkään hamsteria ei vahingoitettu.