Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

 

Lue myös:

JAA
19 Comments
  • Heidi Pii
    kesäkuu 14, 2019

    Maalaat taas kuvan, joka on niin tuttu, että se tuntuu melkein rakkaalta, vaikka oikeasti on ihan kauhea. Itsekin mielikuvitan ahdistukseni aina merelle (jota muuten oikeasti pelkään pohjattomasti).

    Koska tsempeistä ja muista korulauseista on aina vähän vaikea valita ne varmuudella toimivat, niin turvaudun vertaistuen ja oman tarinan tarjoamiseen (koska itsekin aikoinani täältä sun blogista sain väsymykseen hyvän peilin, josta katsova kuva käski soittaa perheneuvolaan). Itselläni kolmas vauvavuosi oli eheyttävä. Olin pelännyt (ja toivonut) kolmatta ihan kuollakseni, kun kahdenkin kanssa tuntui välillä niin vaikealta (siis lähinnä oman pään sisällä). Kävikin niin, että kolmannen synnyttyä ja kasvaessa onnistuin käymään onnen kuplassa läpi niitä aikaisempia ahdistuksia ja paniikkeja ja omaa riittämättömyyttä. Jollain ihmeellisellä armollisuudella katsoin menneeseen ja tällä kertaa uskalsin luottaa, että kaikki menee hyvin, vaikka vähän sekoilisinkin.

    …ja sitten vähän myöhemmin taas sekosinkin, mutta semmoista tämä on. 😉 Aaltoilua. Mutta miten hienoa onkaan ymmärtää, että niitä aaltoja tulee ja niitä menee ja niissä vellomiseen kannattaa pyytää apua. 🙂 Veikkaan vahvasti, että sulla menee hyvin, ja toisaalta sekin lasketaan ”hyvin menemiseksi”, jos paniikin hetkellä osaa huutaa apua (tai laittaa jonkin koodisanan tänne muille sekopäisyyden kokeneille) ja sitä kautta saa tarvitsemansa pelastusrenkaan. 🙂

    • Valeäiti
      kesäkuu 14, 2019

      Kiitos ihana, tästä tuli valtavan hyvä mieli <3 toivon että menee noin mullakin, se ehkä on just se kumma luotto joka mulla tällä kertaa on että kyllä se hyvin menee! Vaikka näitä aaltoja (ja varsinkin niiden pohjia) tulee niin jotenkin kokonaisuus on tosi paljon vankemmalla maaperällä kuin aiemmin. Kyllä tää tästä :)

  • Dinotassut
    kesäkuu 14, 2019

    Mun kuopus on jo vajaa kolme ja mä luulen, että olen yhä siellä merellä. Joskus jalat taitaa jo yltää maahan, mutta merellä mennään. Ja mä hain apua. En saanut. ”NAUTI nyt näistä sun lapsista kun ne on pieniä niin vähän aikaa!!” Ja ”sulla on nyt hyvä oma perhe ja elämässä kaikki HYVIN, älä mieti menneitä.” Ja ”moni ei saa sellaisia mahdollisuuksia kuin te, että NAUTI nyt.”

    Niin mä kovin mielelläni olisin vain nauttinut. Siksi mä sitä apua yritin.

    • Valeäiti
      kesäkuu 14, 2019

      mitä mitä voi apua, mistä tuollainen vastaus tuli? Neuvolasta? Voi vi**u. Jos vaan jaksat, yritä uudestaan. Pyydä että joku muu hakee sun puolesta. Ei voi nauttia jos on merellä.

      • Dinotassut
        kesäkuu 14, 2019

        Neuvolasta oltiin huolissaan ja sieltä johdatettiin juttelemaan psyk.sairaanhoitajan kanssa ja nämä lainaukset oli suoria siltä. Ei halunnut enää nähdä. Sivulauseessa sanoi, että joskus voisi olla tarpeellista terapia, mutta se on niin pitkä ja vaativa prosessi ettei siihen pikkulapsiaikana. Kiva ja kiitos hei. Mulla on vähän oman lapsuuden taakkaa, sen lisäksi esikoisen aikaan kävin aika synkillä mailla nukkumattomuuden vuoksi ja kuopuksen eka vuosi oli henkisesti (odottamattomia ongelmia) sellainen avomerisukellus pallo jalassa välillä että….

        Tässä sitä porskutellaan edelleen. Joskus? Välillä? Aina? Useimmiten? tuntuu että elämä on selviytymistä, mutta riittääkö se? Sen sairaanhoitajan mielestä kyllä. Oon mä onnellinenkin, mutta hahmotan sen, että puhtaampaa se voisi olla.

        //sori näin masentava meininki, mutta tuli niin sopivasti.

        • Aalto
          kesäkuu 14, 2019

          Kirjoitat hirveän hyvin. Toivotan voimia!

        • Nuppunen..
          kesäkuu 15, 2019

          Voi kauhia mitä vastauksia olet saanut… Kyseessä ei kyllä oo ollut mikään ammattikuntansa pätevin edustaja :O Oon kaks kertaa sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen (aika pitkälti varmaan just noiden omien lapsuusajan taakkojen johdattamana), eikä terapia pikkulapsiaikaan ole todellakaan mikään nounou! Sieltä on saanut työkaluja ja eväitä jaksaa.

          Yritä vielä saada itsellesi B-lausunto ihan kunnon terapiaa varten, voin luvata, että se kannattaa <3

  • Anni
    kesäkuu 14, 2019

    Minustakin tuntuu tosi vahvasti, että selviät hienosti.

    Luin joskus keväällä Lähiömutsin blogia, jossa hän kertoi, ettei loppuunpalamisen jälkeen enää kestä niin herkästi kuormitusta, vaan keho varoittaa jo hyvissä ajoin. Ehkä sitä voisi kutsua kehon viisaudeksi – tunnistat varmasti nyt aiempien vauvavuosien kaiut, ja pienkin droppaus mielessä laittaa ajoissa pohtimaan, missä mennään, jolloin apuakin tulee haettua ripeämmin.

    • Valeäiti
      kesäkuu 16, 2019

      Kiitos, ihanasti sanottu! Näin mäkin uskon että nyt on helpompi tunnistaa ja puuttua nopeammin asioihin.

  • joha
    kesäkuu 14, 2019

    Ihana, kun kirjoitat myös näistä vaikeista ajatuksista, kiitos! Ehkä se helpottaa suakin jäsentämään ajatuksesi, ja samalla myös saavat vertaistukea ne lukijat, jotka kokevat/ovat kokeneet samoja ajatuksia.
    Hyvin varmasti menee, kun itsekin jo kirjoitit, että tuntuu et oot tukevammalla pohjalla nyt, ja tosiaan jos välillä tuntuisikin hankalalta, niin osaat varmasti hakea ajoissa apua. Ja itse koen tärkeänä, että mulla on miehen tuki aina, ja voin sille puhua kurjistakin fiiliksistä ilman tuomitsemista. Ja et ”yhdessä hoidetaan tää homma” – meininki silloin, kun on vauva talossa. Toki aina, mut erityisesti silloin kaipaan miehen tukea.<3
    Kohta saat sylitellä ihanaa vauvaa, kaikkea hyvää sulle ja teille!!☀️♥️

    • Valeäiti
      kesäkuu 16, 2019

      Todellakin auttaa nimenomaan mua itseäni aina! Sekä tämä kirjoittaminen että se upea tuki mitä täältä saa <3 sitä vartenhan koko blogin alunperin perustin ja hyvin toimii vielä 🙂

      Miehen tuki todellakin tärkeä!

  • TinttiCee
    kesäkuu 15, 2019

    Voi että, puit ajatukseni sanoiksi, jälleen. Välillä velloen siellä aavalla merellä harmaiden pilvien alla, mutta nyt kun tietää mistä kaikki johtuu, on helpompi hengittää. On helpompi vaan soittaa sinne ja pyytää, että nyt mä tarvitsen sitä apua. Kun miettii menneitä vuosia ja niitä väsyneitä hetkiä siellä onnen seassa, osaa luottaa taas tulevaan ihan eri lailla. Että se sotkuinen koti ei kaada maailmaa (vaikka yleensä kaataakin), eikä pesemättömät pyykit saa räjähtämään (ainakaan kovin usein) ja dead line kaikissa töissä ei tapa ketään. Kun vaan luottaa siihen huomiseen. ❤

    • Valeäiti
      kesäkuu 16, 2019

      Just niin! On niitä päiviä kun pelkät pesemättömät pyykit saa aivot sekaisin ja joskus on niin hyviä päiviä ettei mikään tunnu missään 🙂

      Kumpiakin tulossa varmasti, jännät ajat edessä!

  • Nimetön
    kesäkuu 17, 2019

    Onnea matkaan! Toivon että teidän vauva olisi hyvin nukkuvaa sorttia! Luulin että sellaisia ei olekaan, kun ensimmäisen kanssa heräiltiin ainakin 2 kertaa yössä vuoden verran. Ihmeekseni kaksi seuraava lasta ovat alkaneet nukkua suunnilleen 4kk iässä illasta aamuun.

    • Valeäiti
      kesäkuu 17, 2019

      Wow! Sovitaan että meillä kolmas kerta toden sanoo ja saataisiin tollainen ihmenukkuja 🙂

  • Tiina
    kesäkuu 18, 2019

    Ihanaa, että joku uskaltaa lähteä uudelleen vauvantekopuuhiin, vaikka taustalla on masennus. Meillä kakkosen jälkeen puhjennut masennus on yksi syistä miksei kolmatta ole haluttu. Ensin masennustani ei huomattu. Neuvola vaihtui muuton takia, kun vauva oli 5kk ja masennus huomattiin siellä heti ja pääsin psyk. sh:lle joka toinen viikko ja sain kotiin lastenhoitajan pariksi tunniksi joka viikko. Muutettiin toiselle paikkakunnalle, kun vauva oli vuoden. Sain kaksi käynti psyk. sh:lle, ilmoituksen, että hän lopettaa ja uutta ei palkata eikä muilla ole tilaa kalenterissa. Niinpä sain vain ajan lääkärille ”katotaan onko lääkitys kohdilllaan”. 5min lääkärikäynti ja ohje tulla uudestaan, jos siltä tuntuu… Hoidatin itseni sitten omin rahoin ja purin lääkityksenkin omin päin (terapeutti toki neuvoi). Jälkikäteen tajusin, että masennus oli alkanut jo esikoisen syntymän jälkeen, muttei sitä huomattu. Riski uusiutumisesta pelottaa, toki ei siihen vauvaa ees tarvita 🙁 Osaahan sitä jo itsekin itseään paremmin tulkita, mutta mitä se hyödyttää, jos apua ei saa sitä pyytäessä? Onneks tilanne ei ole yhtä huono joka puolella Suomea. Tulipa synkeä kommentti, mutta tää asia on sellanen, että tulee varmasti aina vaivaamaan tuo kohtelu 🙁

    • Valeäiti
      kesäkuu 20, 2019

      Voi että, on kyllä kohdeltu kurjasti sua 🙁 🙁 Toi on pahinta että jää ilman apua! Tai että joutuu just itse tosi paljon tehdä sen eteen että saa ajat tms, kun ei tuossa tilanteessa paljon jaksa tehdä.

      Mun masennuskaudet on ollu mielestäni verrattain kevyitä, niin ehkä se auttoi uskaltamaan tähän. Toisaalta missään ei ole luvattu että nyt ”kävisi huonosti”, joten ehkä ajattelen tätä sellaisena eheyttävänä kokemuksena. Eh, pienet odotukset ladattu 😀

  • heiskav
    kesäkuu 18, 2019

    Tsemppiä, sinä selviät kyllä. Ei tarvi pärjätä kuitenkaan yksin, saat pärjätä muidenki avulla ja se on ihan yhtä jees,.

    Oma alakuloisuus ja ahdistus tuli huonosti nukkumisen (herätys 45-60 min välein) ja lapsettomuushoitojen kautta kerätyn ”mun on pärjättävä tässä itse” ja ”itsehän tähän tilanteeseen olen välttämättä halunnut itseni saada” fiiliksien kautta. Enkä tietenkään puhunu neuvolassa miltä oikeesti tuntuu. Kerroin kyllä, että huonosti nukkuu, mutta en koko totuutta. Että oli itse ihan rikki.

    Jos nyt olisi uusi mahdollisuus, uskaltaisin hakea apua. Kertoa miten oikeasti menee ja kertoa, jos en vaan jaksa. Luulisin, että sen tiedostaminen jo voisi auttaa. Tietäminen, että apua saa, jos uskaltaa puhua ja pyytää. Olet rohkea, kun puhut tästä avoimesti blogissakin. Tsemppiä❤️

    • Valeäiti
      kesäkuu 20, 2019

      Ah tämä oli tosi tosi tuttua tekstiä, kuvailit juuri minut 🙂 Blogissa puhuminen on mulle just se tapa saada itseni tajuamaan ja sanomaan ääneen jos apua tarvitsee. Ilman tätä voisi olla tosi paljon vaikeampaa edes itse nähdä jos on menossa rikki.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.