Nyt on tehtävä tunnustus, pitkästä aikaa. Olen nimittäin vihdoin hyväksynyt sen tosiasian, että elämä on todella helppoa tällä hetkellä. Pahoittelen, seuraava tulee aiheuttamaan kateutta ja katkeruutta, tai sitten osaatte olla vain onnellisia mun puolesta.
Ensinnäkin, kuten olen jo vähän uskaltanut kertoa, Kakkonen on alkanut nukkumaan. Se nukkuu parhaimmillaan läpi yön heräämättä, huonoinakin öinä herää vain kerran. Toki se edelleen huutaa kuin riivattu, kun sitä yrittää nukuttaa, mutta jos laittaa korvatulpat korvaan, siitäkin selviää ilman vertavuotavia korvia. Sehän jo tiedettiin, että hereillä ollessaan Kakkonen on The Täydellinen Vauva: iloinen, hyvin syövä, seurallinen ja kaikin puolin ihana (tämä oli sitten täydellisen objektiivinen huomio täydellisestä lapsestani). Olen usein täällä sanonut, että jos se vain nukkuisi, se olisi aivan supervauva. No nyt se nukkuu, joten en valita. Se tekee hampaansakin huomaamatta, niin että eräs päivä vain huomasin sormessani olevan viiden hampaan jäljet.
Tuoreempi huomio on se, että Ykkönen on myös oikeastaan aika täydellinen. Tai niin täydellinen kuin kaksivuotias vaan olla voi. Sillä viimeaikaisen tarkkailun jälkeen on pakko myöntää, että Ykkönen on tosi rauhallinen ja epätuhma uhmaikäinen (ja tähän lisään sitten jokaisen lauseen kohdalle disclaimerin ”vielä”. Tiedän kyllä, että tämä voi muuttua vaikka huomenna). Toki silläkin on hetkensä, mutta ne on jotenkin tosi maltillisia. Se ei ole esimerkiksi vielä kertaakaan vetänyt sellaisia hulluja itkupotkusylkiraivareita, joita olen monenkin kaksi-ja-vähän-päälle–vuotiaan nähnyt leikkipuistossa tekevän. Ja uskokaa tai älkää, en ole ikinä joutunut tappelemaan sen kanssa ulkovaatteiden pukemisesta. Pahimmillaankin se vaan heittäytyy ihan veltoksi, eikä auta ollenkaan. Mutta vastaan se ei ikinä taistele, eikä todellakaan yritä esimerkiksi riisua vaatteitaan pois. Päinvastoin, kesällä se oli ihan myrtsinä kun en aina antanut pitää hanskoja kädessä. Ja tottakai mekin pyörittelemme täällä silmiä välillä loputtomalta tuntuvalle ”en haluu” -mantralle, mutta sekään harvoin eskaloituu ihan oikeaksi kriisiksi. Ykkönen ei lyö, töni, potki tai pure (ihmisiä) oikeastaan ollenkaan. Se ei heittele tavaroita (kovaa) eikä ruokaa (pitkälle), eikä karkaa (nopeasti) autotielle.
Se on oikeasti niin kiltti, että mulla on välillä tosi huono omatunto sille jäkättämisestä. Mutta täytyyhän kilttiäkin komentaa, jos se on tuhma, vaikka se sen tuhma aika pientä olisikin, eikö? Jos se vaan menee löysäksi eikä seiso kun puen haalaria, vs. lyö ja potki ja huuda mulle, olisi ehkä syytä olla kiitollinen eikä laittaa jäähylle. Mutta kun minä, elämän isoin auktoriteetti (hah), olen sanonut, että jos äitiä ei totella varoitustenkaan jälkeen, joutuu jäähylle. Niin sitten sinne on jouduttava. Ja jos mulla on selkä kipeä, myös se passiivinen vastaan laittaminen ketuttaa. Joten siellähän se eilen taas istui, olohuoneen tuolilla ihan liikkumatta, hiljaa nyyhkyttäen. Minä purin vessassa hammasta ja katsoin kellosta kaksi minuuttia toisen alkaessa jo minuutin kohdalla toiveikkaasti huutelemaan ”äiti helpottaa!”. Onneksi jäähyn jälkeen saa aina sen anteeksipyynnön ja ihanan halin, ja kaikilla on taas hyvä mieli. Mutta silti, joka kerta mietin, että se voisi myös istua jäähyllä sen takai että puri veljeään, tai löi minua, tai heitti lautasen rikki. Sen sijaan se istuu siellä sen takia että se oli eteisessä paikallaan, hiljaa.
Lucky me, oikeasti.
 |
 |
