Olen minä ennenkin lapsia kahden lusikan taktiikalla syöttänyt. Mutta silloin sain muistaakseni edes yhdestä lusikasta pitää itse kiinni. Nyt se ei ihan mene niin. Olen katsokaas hieman valehdellut teille, väittänyt että ihmelapseni syö mitä vaan ja miten päin vaan, itse ja syötettynä.
Valheita, pelkkiä valheita! Todellisuudessa se syö mitä vaan ja miten päin vaan – jos se saa itse tunkea sen suuhun. Ruokailutapahtuma on yksi sotkuinen huutokaaos, jossa äitihahmo yrittää välillä auttaa jotain ruoka-ainetta lusikan avulla suuhun ja lapsihahmo huutaa turhautuneena kun ei saa itse syötyä edes niitä sormipalojaan. Ruoka lentää lattialle sekä sormipalojen että soseiden muodossa, kukaan ei saa syödyksi ja kaikkia vit… sotku on suuri.
Viime päivinä olenkin tehnyt kaksi suurta periaatepäätöstä. a) Käyn ostamassa sen saamarin Stokken ylihinnoitellun tarjottimen (onpahan jotain vaihtelua pyyhkimisrutiiniin) ja b) syö sitten itse saakeli.
Kohta b toteutetaan nk. Kahden lusikan metodilla, kas näin: Lasti ruokaa lusikalle, lusikka lapsn eteen. Sillä aikaa kun se nappaa lusikan ja tunkee ruoat suuhunsa, otetaan toisesta kädestä edellisen vastaavan satsin lusikka ja ladataan siihen ruokaa.
Toistetaan kunnes hermot menee äidilläkin ja ruokaa on riittävästi uudelleensijoitettu lautaselta lattialle. Otetaan kiljuva vauva kainalo-otteeseen ja kannettaa laitos suihkuun. Suihkun jälkeen hinkataan 5-10 minuuttia ruokapöytää, syöttötuolia ja keittiön lattiaa, jottei kukaan kuole liukastuessaan ruokamössömattoon.
Toistetaan viisi kertaa päivässä. Ja toivotaan syvästi että lapsihahmo oppii hyvin pian oikeasti syömään itse. Vaihtoehtoisesti laitetaan lapsi ruokineen lattialle möyrimään, eipähän tarvitsisi pöytääkin pyyhkiä.