Harvoin kirjoitan parisuhteesta, varsinkaan omastani, mutta taannoisesta melkein-riidasta tuli tärkeä ajatus mieleeni:
jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa turhanpäiväiset asiat on ne, mitkä sitoo ihmisiä yhteen.
Tämä lähti ihan maailman pienimmistä asiasta liikkeelle. Kolmonen kiipeili hassusti mun tuolilla mun selän takana ja juttelin sille siitä jotakin että heh onpa hassu tapa tulla – ja ajattelin että pöydän toisella puolella istuva Insinööri huomaisi saman pienen söpöyden. Se ei huomannut, koska sillä oli viestittely veljensä kanssa kesken. Naama tiukasti kännykässä, syvällä omassa kuplassaan siinä metrin päässä meistä.
Lopulta sanoin sille muutaman vihjaisun jälkeen että “kato hei Insinööri nyt tätä” ja sitten se katsoi – ja oli vähän ymmällään kun ei ollut mikään kovin kummoinen taikatemppu menossa, ihan vain sellainen pieni arjen söpöys.
Mua nolotti heti että olin pyytänyt Insinöörin huomion ”liian pienestä” ja jo seuraavassa hetkessä mua harmitti, siis suutuin melkein. Että onpa tylsää ku sulle pitää erikseen huomauttaa että nyt olisi hyvä hetki olla tilanteessa mukana, että jos et itse ole hereillä niin en minä sitten enää tämmöisistä huomauta ja sitten sulta jää kokematta kaikki pieni kiva ja ja ja..
jaapati jaapati tämä jatkui hetken ja Insinööri-raukka hieman ihmetteli että mistä nyt puhaltaa.
No puhaltaa sieltä että elämästä on lähtenyt häviämään ne pienet arjen muruset, jotka ennen kännyköitä täytti meidän elämän: tylsät hetket, yhdessä katsotut huonot leffat (telkkarista ei tullut muuta!), tasapaksut ei-klikattavat uutiset ja aikaa ennen kahden sekunnin internet-faktatarkistusta tuliset väittelyt siitä miten joku asia X todella on.
Me ollaan siivottu niin paljon ”turhaa” pois meidän elämästämme tehokkuuden nimissä, että sattumien joukosta ei voi enää seuloutua sellaisia kultahippuja, joista voisikin yllättäen kasvaa joku hauska yhteinen ja yhdistävä kokemus.
Turhanpäiväinen chit chat on se mistä syntyy kaikki siisti.
Tuntuu että nuo perkeleen kännykät (myös se omani, joka on kädessä noin sekunnin välein) tuhoaa kaiken tämän turhanpäiväisen silpun. Kun kukaan ei jaksa odottaa jonkun asian tapahtuvan kahta sekuntia vaan siirtyy viihdyttämään itseään kännykän ääreen, missataan ne pienimmät sattuman muruset.
Jos me ollaan aina sellaisen yhteyden päässä, joka pitää erikseen muistaa, tunnistaa ja rakentaa, jää tosi moni pieni asia kokematta. Se yhteys voisi syntyä myös itsestään ohimenevästä katseesta, mutta ei jos katse on aina alas ruutuun. Silloin kun satutaan taas olemaan vahvassa yhteydessä ja aistimme yhtä aikaa samoja asioita, saatetaan yhdessä luoda vahingossa jotain hauskaa, tai liikuttavaa, tai ikimuistoista joka liimaa meitä paremmin yhteen.
Mietin samaa uudestaan viikonloppuna, kun katsoimme koko perhe ihan liian liikuttavaa ja surullista leffaa Clouds (en muuten suosittele ehkä katsottavaksi herkimpien lasten kanssa, tuli ainakin meidän lapsille vähän liian lähelle noin surullisen kohtalon mahdollisuus).
Lopussa itkimme kaikki valtoimenaan ja mietin että onpa onni kun kerrankin tajuttiin kaikki tähän keskittyä. Koimme yhdessä ison tunteen ja se oli aika mahtavaa, vaikkakin rankkaa. Liian monta kertaa on “katsottu yhdessä leffaa” niin että jompikumpi aikuisista yrittää samalla vilkuilla kännykkää. Yleensä lapset aina huomauttaakin silloin että “kattokaa tätä meidän kanssa” – jopa ne ymmärtää että oleellista ei ole se onko leffa ihan viiden tähden arvoinen, vaan se että se koetaan yhdessä.
Yritänkin nyt oppia sen, että elämään pitää tulla lisää turhuutta. Jos me aletaan siivota elämästä pois “turhanpäiväistä”, tylsää tai epäviihdyttävää, me vedetään samalla taatusti jotain tärkeämpääkin pois. Ei voida koskaan tietää mikä niistä miljoonista päivän kokemuksista on just se murunen, josta olisi voinut kimmota tärkeämpi, hauskempi tai yhteen liimaava hetki.
Tätä miettiessäni ja riidanalku jo kauan sitten sovittuna tajusin, että tämä samahan meitä riivaa nyt isomminkin pandemian takia, ihan vaan vaikkapa töissä. Kun jokainen yhteys toiseen pitää erikseen ottaa sopimalla teams-palaveri, jätetään kaikki “turha” tekemättä. Jää kaikki turha ja siksi tärkeä myös kokematta.
Siinä missä ennen huikattiin viereiseen pöytään joku höpölöpö vitsi tai juttu ja naurettiin ehkä hetki yhdessä, nyt hoidetaan asiat. Toki sitä läpändeerosta mahtuu mukaan myös, mutta kun eliminoidaan isoin osa siitä “sattumasta” mitä meidän elämä on, vähennetään myös hirveästi sitä pienen yhteen hitsautumisen mahdollisuutta mikä lopulta arjessa erottaa ollaanko vain tiimikavereita vain ystäviä.
Niin kotona kuin töissä.
Ei mulla ole tähän mitään ratkaisuja, ainakaan meidän perheestä ei ihan noin vain saa näitä maagisia yhteyden keskeyttäjiä – kännyköitä, lasten riitelyjä, pudonneita juomalaseja ja ihan vain lyhyttä keskittymistä – eliminoitua. Eikä oikeastaan kokonaan tarvitsekaan sillä vähän armoa mulla on antaa niin itselleni kuin muille! Podcast-toverini Hanna jaksaa aina mua muistutella siitä ettei siinä kuuluisassa “hyvässä yhteydessä” tarvitsekaan koko ajan olla, missään ihmissuhteessa.
Itse asiassa Hannan mulle kertoman mukaan siinä hyvässä boogiessa ollaan kaikissa ihmissuhteissa ehkä 30% ajasta ja loput 70% ajasta siihen yhteyteen yritetään päästä takaisin tai ollaan suorastaan katkolla. Riidellään aamiaisella esimerkiksi.
En mä tiedä. Kaipaan hirveästi niin työelämään kuin kotiin sellaista tyhjää tylsyyttä ja random-sattumien sarjaa, jossa kaikki kokee suunnilleen saman hetken ja saa siitä jotain yhteistä jaettavaa, yhdessä elettyä elämää. Mutta en kuitenkaan todellakaan ole itse se ihminen, joka sen tulee tekemään, vaan suhaan jatkossakin sataan eri paikkaan jos meininkiin tulee sekunninkin hidastuma.
Jakaako joku saman fiiliksen?