Ollaan oltu kotona pian kolme vuorokautta. Päällimmäinen tunne on onni, vitsi täällä on ihanaa!
On mielettömän raikas ilma (siis oikeesti, ootteko koskaan haistanut Suomea?? Ei voi ilma tuoksua näin hyvältä!!), kaunis aurinko ja omat tutut kulmat. Naapureita, ystäviä, suomalaista ruokaa, AAAAHHH. Lapset on aivan onnensa kukkuloilla myös.
Ykkönen viipottaa menemään aamusta iltaan koulussa, harrastuksissa, kavereiden kanssa. Asettelee hartaasti tavaroita paikalleen ja fiilistelee omaa huonetta.
Pienet menee huoneesta toiseen leikkien KAIKILLA leluilla mitä täällä on. Niitä on muuten aika paljon. Minimalistinen reissuelämä on totisesti historiaa.
Minä huokailen väsyneenä kahvikuppi kädessä, millloin onnesta, milloin väsymyksestä.
Sillä yksi vähän yllättävä tunne tuli ennen kuin tuli onni, rauha ja fiilikset omasta kodista. Tuli myös pieni tyytymättömyys ja kotitöiden ähky.
Täällä on niin paljon tekemistä. On niin paljon siivottavaa, korjattavaa, fiksattavaa, laitettavaa, mietittävää.
Se loputon arjen to-do-lista rojahti päälle jo kotipihassa. Ennen kuin ehdin mitään edes rekisteröidä oli tullut kaksi ajatusta päähän, yhtä aikaa “voi meidän ihana piha” ja “jahas kesäkukkia voisi ehkä tuon kuolleen karahkan tilalle hankkia”.
Vaikka en edes viime vuonna mitään kesäkukkia hommannut, juuri siksi että se on ihan tyhmä ylimääräinen oman arjen kuormitus, niin sieltä se ajatus putkahti kun kuivuneet kasvit näin. Perhana, ärsyttää ettei osaa sulkea silmiä tältä!
Nyt tajuan mistä olin lomalla kolmen kuukauden ajan. Ei ollut kasveja kasteltavana, ei tyytymättömyyttä arjen ratkaisuihin, ei paikattavia polvia ja myytäviä talvivaatteita. Wilma oli katkolla eikä ollut edes postia jota lajitella hitto vie!
Everything the light touches is your työmaa, sanoisi Mufasa kun näitä nurkkia katselisi.
Juuri nyt en ehdi kyllä ikkunan pesemistä tai rikkaruohon kitkemistä miettiä, koska sukkuloin täällä kirjaimellisesti minuutti kerrallaan akuuteimpia asioita tehden.
Lapset pitää ensinnäkin pitää hengissä ja se on vaatinut turvaporttien asentamista (ja uudelleen asentamista), sekä Nelosen jatkuvaa vahtimista muutenkin koska tässä kolmen kuukauden aikana se on sekä unohtanut miten täällä kotona ollaan että alkanut liikkua niin että se on aivan jatkuvasti pulassa.
Jos se ei kiipeile sohvan päälle tai keittiöjakkaran korkeuksiin, se muksahtaa kylpyammeessa tai satuttaa naamansa sängyn laitaan. Tätä kirjoittaessa olemme matkalla hammaslääkäriin koska ekana iltana sillä meni hammas huulesta läpi. Kyllä kyllä, veri roiskui ja burana korkattiin.
Sitten on Ykkösen koulu, treenit ja tänään alkanut leirikoulu (ei muuten ollut kaikkea tarvittavaa kotona), pyykinpesua (missä pesuaine?), ruoan tilaamista, omien vaatteiden etsimistä ja autotallin kätköistä aina tavara kerrallaan arjen tarvikkeiden hakemista.
Joka väliin mahtuu aina jokin kriisi. Eilen se oli yksi rikki mennyt lelu, joka pelotti Kolmosta aivan pakokauhun partaalle, ja lähes itsestään irronnut turvaportti joka sai minut kauhun partaalle – se oli pakko korjata juuri sillä ajalla kun olin ajatellut kirjoittaa tätä tekstiä tai mennä nukkumaan koska muuten mummi ei pärjää täällä huomenna.
Tänään ajattelin ottaa aamun iisimmin ja tehdä vain vähän asioita, sitten muistin että veroilmoitus piti täyttää eilen. Saakeli! Siihen meni tämän aamun uniaika.
Kun ne työtkin pitäisi hoitaa, niin valitsen aina kulloisenkin päiväuni + frozen-hetken aikana mitä teen: syönkö, laitanko itseni kuntoon, teenkö töitä vai varustanko kotia meille toimivaksi. Eilen kirjoitin viitisentoista meiliä ja kuvasin kampanjakuvat, joten en syönyt enkä siivonnut.
Tänään aion poistua vain kotoa ja tehdä matkalla töitä.
Kuulostaa kauhean dramaattiselta eikä täällä nyt oikeasti niiiiin kiireistä ole, eikä ainakaan kamalaa. Mutta sen verran haipakkaa on että pieni hapokkuus on läsnä ja tosi iso osa asioista jää tekemättä joten sotkuista on, haisen hieltä ja lapsilla on liikaa ruutuaikaa.
SILTI. Tämä on ihanaa, me ollaan niin onnellisia. Rakastan tätä kotia, tätä arkea ja meidän elämää Suomessa.
Eikä täällä ole torakoita.