Optimisti ei pety

Minä olen parantumaton optimisti. Suhtaudun aika monesti asioihin sellaisella hölmön sokealla ”kyllä kaikki järjestyy” -asenteella. Se tekee minusta joskus jopa sinisilmäisen ja naiivin (tammikuussa 2020 suutuin Insinöörille kun se suhtautui minusta liian pessimistisesti siihen virukseen, että ei siitä nyt mitään pandemiaa tule. Hah) mutta olen oppinut että sekään ei optimistia haittaa.

Sillä kun sanotaan että pessimisti ei pety niin sehän se on pahinta potaskaa ikinä. Pessimistihän nimenomaan pettyy etukäteen, aikana ja jälkeen, ihan vain varmuuden vuoksi. Muuten: he jotka sanovat ”enkä ole pessimisti vaan realisti” ovat kyllä yleensä pessimistejä.

Optimisti sen sijaan on pettyessäänkin optimisti. Se löytää tavan nähdä isonkin haasteen jälkeen jotain mikä helpottaa tai mikä voikin kohta olla taas hyvin.

En suinkaan sano että tämä optimismini on aina pelkästään hyvä asia. Se on saanut minut moneen pinteeseen epärealistisilla aikatauluilla (jotka johtavat kamalaan stressiin) ja myös asenteeni hyväksikäyttämisellä. Taloudellisia menetyksiä ja varmaan jotain menetettyjä uramahdollisuuksiakin on nähty mun elämässä koska olen päättänyt luottaa ihmisiin.

Valitsen silti mikä päivä tahansa työpaikan, rahan tai ystävyydenkin menetyksen uhan kyynisyyden sijaan. Minä voin paljon paremmin kun luotan aina ekana siihen että ihmiset tahtovat hyvää ja että asiat (osin niiden hyvien ihmisten takia!) järjestyvät. Uskon että pahatkin pettymykset ovat helpompia kestää tämän takia, ehkä tämä on osittain sitä kuuluisaa resilienssiä josta paljon puhutaan.

Tähän liittyy myös sellainen reippaus ja toiminnallisuus, kokemus siitä että minä pystyn melkein mihin vain. Ja sen kautta joskus itselleni vaatimus siitä että koska pystyn melkein mihin vain, minun täytyy myös moni tilanne korjata tai ennalta rakentaa niin että se onnistuu. Tästähän tulee aikamoinen paine ja stressi.

 

Siksi olen joskus miettinyt, johtuuko tästä halustani uskoa hyvään se että ahdistun ajoittain? Kun tiedostan että ihan oikeasti edessä on jotain uhkaavaa (lasten sairastelu, maailman tilanne, ilmasto, mitä näitä nyt on) ja tiedän ettei pelkät optimistiset haaveet niitä poista ja edessä on hirmu määrä hommaa. Usein se näkyy sellaisena mustana möykkynä hetkessä, jolloin stressiä ei ihan vielä ole mutta se kurkkii nurkan takana.

Ahdistus helpottaa sitten kun päästään toimimaan eikä odottamaan, kun tilanne on oikeasti päällä ja tiedän miten se häilyvä uhka sitten muuttui todeksi. Tiedättehän, vatsataudissa vielä pahempaa kuin oksentaminen on oman vuoron odottelu.

Tämä viikko sai taas ajattelemaan tätä kaikkea. Olemme lähdössä lomareissulle ulkomaille ja kaikki on järjestyksessä. On to-do-listat, lennot ja auto hoidettu, pakkaus mietitty jne. Mutta koska edessä on paljon hommaa ja stressiä kuitenkin (miten menee lennot, autoilu jne), sympaattinen hermostoni on käynyt täysillä jo viikon. Ahdistaa, vaikka ei pitäisi. Mieleni odottaa uhkaa.

Muutama päivä ennen lähtöä kellotin sitten pientä lämpöä pienimmältä. Voi paska. Ensimmäinen reaktioni oli rehellinen ”kaikki kaatuu”. Vielä ehtii parantua, sanoi Insinööri, ja se on totta. Mutta ehtii sitä vielä stressatakin! Päästäänkö reissuun, paheneeko tauti, ketkä kaikki vielä saa?

Mutta tänään olen myös tosi iloinen ikuisesta optimistista sisälläni. Koska meni ehkä viisi minuuttia ja olin ehtinyt ajatella mm.

”No katotaan, tehdään päätöksiä sitten vaikka perjantaina. Nyt on näin.”
”Jos täytyy perua, sitten täytyy. Ehkä saadaan matkavakuutuksesta jotain. ”
”Ehkä otetaan sitten joku äkkilähtö vaikka elokuussa, sekin voisi olla hauskaa!”

Nyt on näin. Päivä kerrallaan, luottavaisin mielin kohti tulevaa.

Kuvat: Aino Heininen

4 Kommentit

  • Paula

    Täällä toinen optimisti terve! Se sanonta menee mun käsittääkseni niin, että ”pessimisti ei pety, mutta sillä välin optimistilla on paljon hauskempaa”. 😀 Näillä mennään, enkä vaihtais sinne toiseen äärilaitaan!

  • Nimetön

    Siis mikään ei ole nykyään yhtä stressaavaa kun se viikko ennen matkaa 😀 Kaikki on valmiina mut odotellaan vaan et alkaako joku yskiä. Viime kesänä kun päästiin vihdoin Suomeen mä oikeesti mietin että pyörryn minä hetkenä hyvänsä kaikesta jännäämisestä, en varmaan oo ikinä nukkunu niin sikeesti lentokoneessa kun viimein päästin Kennedyn kentältä ilmaan! Sormet ristiin että ootte jo onnellisesti matkalla!

    -Henkka

  • Aino

    Oi kadehdin niin tuota optimistista asennetta. Olen juurikin se pessimisti, joka kyllä onneksi useasti huomaa olleensa väärässä (kun hommat sujuikin tai oli kivaa), mutta ottaisin silti aimoannoksen optimismia, koska silloin olisi varmaan juurikin hauskempaa/kevyempää elämä ja sen kolhut.

  • Satu

    Team Optimismi & Resilienssi täällä myös! Välillä se tuntuu vähän raskaalta, varsinkin jos ympärillä on paljon niitä kaiken varalta huolestujia, mutta en osaa olla toisenlainenkaan. Kyllä ne asiat aina järjestyy!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.