Sain itseni kiinni mustasukkaisuudesta Ykkösen parhaan ystävän perheelle, koska saivat viettää aikaa Ykkösen kanssa.
Jep, niin kypsä ja aikuinen olen! Se meni näin:
Uutena vuotena Ykkönen ilmoitti, että haluaa mennä tämän kaverin perheen kanssa UV juhliin jonkun toisen perheen luo.
Aiemmin olin kertonut, että meidän perhe menee Insinöörin kavereiden luo juhliin ja heitä toivotaan mukaan, mutta jos heillä on jotain kavereiden kanssa, voivat mennä sinne.
Mutta kun minulle esitettiin, että hän menisikin toisen perheen kanssa jonnekin, halusin sanoa ei. Lapsellisesti olin siis sitä mieltä, että Ykkönen saisi kyllä jättää tulematta koko perheen kanssa ollakseen omien kavereiden kanssa, mutta ei mennäkseen jonkun toisen perheen kanssa toisiin ”tylsiin perhejuhliin”.
Ensin ajattelin olevani kateellinen siitä, että toisen perheen kanssa olisi kivempaa Ykkösen mielestä.
Sehän on sinänsä aina totta: toisten perheet on kovin hauskoja ja hyvää seuraa ja ainakin rennompia ja kivempia kuin omat vanhemmat ja sisarukset. Tämän vielä kestän.
Oikeasti olin kuitenkin kateellinen siitä, että toisessa perheessä nuorin lapsi on 12 ja heidän meininkinsä siksi väistämättä tosi erilaista kuin meidän. Heidän on helpompaa olla kivaa seuraa 14-vuotiaalle! Olin siis yhtäkkiä kateellinen siitä, että jonkun toisen lapset on kaikki jo isoja.
Ja erityisesti siitä, että heillä ei ole sekä pieniä että isoja lapsia.
Nyt kun Ykkönen on kasvanut isommaksi ja alkaa olla enemmän oikeasti teini-iässä, tämä pienet lapset / isot lapset kombo ei olekaan aina pelkästään ihanaa.
Siinä on tosi paljon hyviä puolia, että perheessä on yhtä aikaa minipieniä ja sitten näitä jo enemmän nuorison kuin lapsen piiriin meneviä:
Arjen komiikka ensinnäkin on ihan omaa tasoa, ja jokainen pääsee myös heittäytymään välillä leikkiin iästä huolimatta. Isojen kanssa voi heitellä ei-pienille sopivia vitsejä salaa! Elämä ei ole niin vakavaa!
Pienet on kaikkien mielestä ihania ja rakkaita, pieniä maskotteja, jotka tuovat elämään hirveästi iloa ja onnea.
Pienet taas saavat peräti neljän ihmisen huomion ja kasvatuksenkin, me saadaan isoista apua moneen ja isot oppivat ottamaan vastuuta pienemmistä.
Iso perhe on sanalla sanoen ihana, enkä usko että tämä olisi meille mahdollista, jos kaikilla olisi pienet ikäerot – olisin uupunut jo kolmannen kohdalla liikaa.
Mutta.
Se, mitä olen joskus miettinyt kaiholla, on isojen kanssa vietetty yhteinen aika. Minkälaista meillä voisi olla jos ei olisi pieniä: me ehkä matkusteltaisiin enemmän, pelattaisiinko joskus jopa jotain lautapelejä, ehkä ainakin katsottaisiin samoja leffoja eikä ”S” merkittyjä – tai Otso ja sopulit viiden minuutin jaksoja sadatta kertaa.
Tai: ehkä me valvottaisiin jonkun toisen perheen uuden vuoden juhlissa niin pitkään kun haluttaisiin, heräiltäisiin miten sattuu tai ehkä meillä olisi joskus Insinöörin kanssa yhteistä aikaa. Käytäisiin yhdessä urheilemassa tai ehkä jopa isojen kanssa, en tiedä!
Olen alkanut näkemään vilauksia muiden perheiden elämästä pelkästään isojen lasten kanssa ja se välillä kirpaisee.
Takaisin hyviin puoliin:
Pienet ohjaavat elämää kotiin. Veikkaan, että jos talouden nuorin lapsi olisi 12, mulla vipattaisi menojalka vimmatusti ties minne urheilemaan ja kulttuuriin, enkä näkisi isoja yhtään sen enempää kuin nyt.
En tiedä, ja on turha jossitella.
Mutta sen tiedän, että laadukkaan yhteyden ja yhteisen ajan löytäminen yli 10-vuotiaiden kanssa alkaa jo muutenkin olla vähän haastavampaa, saati sitten kun jaloissa on aina eräät pienet rakkaat hidasteet.
Vähän turhan usein joku tärkeä keskusteluaihe ison kanssa keskeytyy kirkkaalla pienen lapsen äänellä.
Nyt meidän pitää ainakin panostaa siihen laatuajan saamiseen ekstrapaljon ja ottaa riemulla vastaan ne kaikki hetket kun saadaan koko perhe yhden pöydän tai sohvan ääreen edes hetkeksi.
Isojen ikäerojen ainoa huono puoli on siis se, että koko perheen kaikille mieluinen yhteinen tekeminen on hankalampi löytää ja yhteinen laatuaika on vielä enemmän kortilla.
Pienten vaatimukset vetää vanhempia usein aika tiiviisti puoleensa ja siksi on vielä entistä vaikeampi pitää kauas loittoneva teinejä lähellä. Henkisesti.
Kun nämä suhteuttaa siihen kaikkeen muuhun rakkauden tulvaan, mitä suurperhe antaa, voi todeta että eipä paljon paina.
Ja mitä niiden juhlien kanssa kävi? Pakotin kaikki lähtemään meidän kanssa (serkku otettiin mukaan houkuttimeksi) ja meillä oli tosi kivaa. Juuri ennen kotiin lähtöä (jonka pienten nukkumaanmenoaika saneli) tanssin omien isojen kanssa höpsösti keskellä olkkaria ja mietin, että tätä hetkeä en unohda.
Onneksi ”pakotin” heidät mukaan siis, jatkossakin muistutan meitä kaikkia että yhdessä oloa tarvitaan, vaikka isot muka paljon jo pärjää omillaan.
Onko muilla tähän antaa vertaistukea tai jopa vinkkejä? Miten te saatte pieniä ja isoja lapsia yhdistävän perheen viettämään aikaa yhdessä, esimerkiksi koskaan?
Kuvat: aika juuri ennen kuin neljästä tuli viisi ja sitten se rakkauden räjähdys kun viides tuli 🩷