Kirjoitin eilen Instagramissa, että ainakin Elisa suosittelee nykyään (äly)puhelimen antamista vasta aikaisintaan 9v lapselle ja olen tästä kehityksestä tosi innoissani. Siitä alkoi mieletön keskustelu mun IG storyissa ja oon lukenut niin super viisaita ajatuksia, että halusin tiiviistää niitä tännekin!
Ensinnäkin: Tämäkin on asia, josta pitää puhua ilmiönä ja sitten päättää yksilöinä. Yksilöiden ja perheiden tarpeet määrää tosi paljon. Diabetekset, erityislapset ja pitkät koulumatkat tai vanhempien töiden takia pitkät yksinolot kotona on ihan omia syitään hankkia puhelimia.
Mutta jos puhutaan ilmiöstä, mä todella toivon, että meidän ekojen kahden lapsen kohdalla nähty kulttuuri tosiaan on muuttumassa.
Silloin 2010-luvulla oli tämmöistä, mistä olen blogijutunkin kirjoittanut, pelkin positiivisin silmin tietysti: Lapsille hankittiin tosi usein puhelin ekaluokalle, tai jo sitä ennen, että ehtivät tottua.
Sitten alkoi ruutuaikakeskustelu ja sovellusten rajoittaminen, vääntäminen ja miettiminen. Moni lapsi ja luokka oli tosi aikaisin WhatsAppissa.
Siitä kaikesta oli paljon hyötyä ja iloa, mutta myös haittaa. Voin raportoida näin käytännön koekaniineja käyttäneinä!
Kokemuksia siitä kun lapsi sai puhelimen jo ekalle
Minusta ne WhatsApp ryhmät ei ole mitään ”osa sosiaalisuutta” vaan melko rasittavaa opettelua siitä, miten netissä keskustellaan. Toi lisäsi mut ryhmään, mut poistettiin tuolta, yksi spämmää, joku lähettää porno / tappelukuvia…sanoisin että mitään tästä ei tarvitse näin pienten alkaa harjoitella, sujuisi paremmin ehkä joskus vitosluokalla vasta.
Lasten kaverisuhteita joutuu joka tapauksessa aika pitkään vanhempana tukemaan ja se on helpompaa ”livenä” kuin noissa random ryhmissä ja viesteissä. Olisi oikeasti hyvä et lapset oppisi eka edes soittamisen jalon taidon.
Lapsen sijainnin näkeminen on kiva juttu, oikeasti. Se rauhoittaa monessa käänteessä ja voi auttaa myös kadonneiden kavereiden etsinnässä. Mutta siinä pitää itse tajuta olla järkevä, ettei koko ajan katso missä lapsi menee, vaan käyttää sitä semmosena ”jos en muuten tiedä missä se on”. taas: opetellaan ensisijaisesti ihmisten välisiin sopimuksiin ja luottamukseen, älyn käyttöön ja pulmien ratkomiseen.
Miten me aiotaan tehdä seuraavan ekaluokkalaisen kanssa? En tiedä.
Mun sekalaiset ajatukset, tässä näkyvien Instagramin puolelle tulleiden viestien lisäksi:
Vanha puhelin saattaa jo löytyä, kellopuhelin olisi uutta teknologiaa ja luonnon kuormaa (myös: osa raportoi että kellopuhelimet ei pysy kauaa hengissä, kannattaako niitä käytettynä ostaa? Onko kokemuksia että toinen merkki olisi parempi kuin toinen?)
Myös kellopuhelin voi häiritä ja koukuttaa, mut onhan siinä rajatumpi maailma
Idealistisena vanhempana mä haluaisin ajatella, että maailma EI ole niin vaarallinen että mun lapsi tarvii kännykän jatkuvasti tuekseen – ja mitä se kännykkä toisaalta pelastaa jos uhkana on joku väkivaltatilanne?
Mulla itselläni lapsuus ilman kännykkää johti ehdottomasti hankaliin pulmiin: missasin bussin, eksyin, jne. Mut sit opin pärjäämään. Plussaa: oma-aloitteisuus, luotto itseen. Miinusta: turhaa pelkoa, herkemmälle lapselle ihan kamalaa.
Mä haluaisin ajatella, että lapsi voi oppia muitakin keinoja pulmatilanteisiin kuin kolmen sekunnin soitto kotiin. Esim kysymään ympärillä olevilta aikuisilta apua.
Haluaisin myös, että lapset sopisi treffejään joskus muutenkin kuin koulun pihalla koulun jälkeen vanhemmille soittelemalla. Voisiko jopa päästä siihen, että ne oikeasti menisi ulos ja hakisi toinen toisiaan leikkimään?
(kyllä kyllä huomaan olevani nyt noin 70v wanhoja aicoja kaipaava boomeri)
Osittain meillä on käyny niin että se kun me voidaan vahtia onko lapsi herännyt / lähtenyt kouluun jne on myös antanut luvan heittäytyä siihen vanhempien vahtimisen varaan. Jos lapsella on oma vastuu ja me ei tiedetä välittömästi miten kävi, oppii ehkä enemmän syy-seuraussuhteista. Wilma-merkintä myöhästymisestä tehoaa paremmin kuin vanhemman ”lähde nyt ettet myöhästy”.
Laiskana vanhempana mä haluaisin siirtää sitä laitteen käyttökeskustelua (mitä sovelluksia, kuinka paljon, saanko nyt, miksen saa) vähän myöhemmälle iälle. vrt. sokeri: paljon vähemmän taisteluja ennen kuin sen saa ekaa kertaa.
Ja toisaalta kokemuksesta tiedän että melkein mitkä vain rajoitukset voi joka tapauksessa kiertää, tai ainakin nähdä samat jutut kavereiden kanssa. Jotain keskusteluja on joka tapauksessa käytävä heti, mutta kuinka jatkuvaa taistelua se, sitä uskon että laite ja sen suomat mahdollisuudet vähän rajaa.
Tää ”analoginen” 3310 tyyppinen laite houkuttaa mua enemmän ja enemmän! Ja myös tommosena kotipuhelimena!
Sitten vielä loppuun yksi mahtava kommentti IG:n puolelta:
Tuntuu itsestä, että tästäkin asiasta on tehty joissain piireissä kauhea kilpailu ja vanhemmat on jo tarpeeksi uupuneita Suomessa. Jokainen perhe tekee niinkuin heille on parasta.
Niin kuin kaikessa muussakin, tätä ei tarvitse tehdä täydellisesti. Oleellista ei ole, mihin te nyt sitten päädytte, vaan se, että se tehtäisiin harkiten ja keskustellen. Voi pysähtyä hetkeksi siihen ja miettiä, mikä on oman perheen tahto ja tarve, eikä se mitä ”kaikki muut tekee”. Ja sit pitää olla valmis käymään sitä digikasvatusta oman lapsen kanssa.
Mitä teinit itse sanoo?
Kysyin tästä vielä kahdelta upealta nuorelta, tänä vuonna 15 täyttävältä. Kaikesta viisaasta, mitä he sanoi, lisään tänne tämän:
Voihan sen aina sitten hankkia myöhemmin, jos alkaa näyttää että sille on joku oikea tarve.
WORD.