Oon 43v ja kolmannella urallani. Miten johtajasta tuli ensin somevaikuttaja ja nyt kirjailija?
Legenda kertoo, että ilmoitin nelivuotiaana minusta tulevan ”kansainvälisen myyntinaisen”. Niin minusta tulikin.
Kiinnostuin nuorena markkinoinnista ja halusin siksi Kauppakorkeakouluun. Siellä innostuin digitaalisuudesta ja sukulaisen kautta (etuoikeus check) päädyin juniorikonsultiksi digitaalista liiketoimintaa rakentavaan nuoreen yritykseen.
Sillä tiellä olin 12v. Minusta tuli hyvä strategiakonsultti, myyjä ja COO, johtaja. Ainakin toivon niin, terkut kaikille 🩷. Mulla oli ”kaikki edellytykset” perinteisesti arvostettuun uraan, toimitusjohtajaksi isompaan firmaan olisi ollut hyvä matka aluillaan.
Mutta matkalla sain kaksi lasta ja pienen ahaa-elämyksen. Kunnianhimo ajoi siihen, että toista lasta odottaessa olin tosi kypsä olemaan kotona. Aloitin blogin, jossa kirjoitin vanhemmuudesta. En tiennyt osaavani kirjoittaa luovaa tekstiä ja yllätyin suuresti kun se oli niin luontevaa.
Toki valtaosa mun työstä oli aina ollut viestintää. Se vain oli analyyttisemman tekstin muodossa (tokihan blogissa oli kovin analyyttisia tekstejä mm. eeppisistä eriteshowsta..)
Kolmannen lapsen kohdalla tajusin, että blogi- ja sometyöt (7v takana siinä kohtaa) kannattelivat aivan riittävästi. Jäin pois palkkatöistä ja somesta tuli päätyö.
Totta puhuen se hyppy ei ollut henkisesti helppo. Meni monta vuotta sulatella ajatusta, että ”luovun potentiaalista”.
Minustahan piti tulla ”jotain suurta” ja käyttää kaikkea mitä olin konsultin uralla oppinut. Kun sain aivoni sen yli, että ”suurta” on monenlaista (eikä mun tarvitse edes tehdä mitään suurta!), jatkoin tyytyväisenä uutta, helpompaa elämää. Annoin jopa itselleni luvan miettiä kauan kuplinutta haavetta kirjasta. Aloitin tietokirjasta, joka oli lähimpänä strategia- ja blogitekstiä.
Viime vuonna uskalsin aloittaa kaunon puolella. Olin kirjoittanut blogia 13v, strategiaa ja muita ajatuksia 12v. Olisi voinut ajatella, että ymmärrän osaavani kirjoittaa mutta ei 😅 Kauno oli vaikeaa ja aivoja kutkutti ihanasti tarttua projektiin, jota en heti osannut. Se on edelleen iso osa mun tapaa tehdä töitä, kai kunnianhimon yksi muoto: tykkään tarttua vaikeisiin asioihin, joissa opin uutta.
Ja nyt ollaan tässä: kirjoittamassa kolmatta kirjaa, tekemässä somehommia, yhä vähemmän konsultointia. Olen äärimmäisen tyytyväinen. Perinteinen uratykki en enää ole, mutta edelleen turhaudun, jos teen helppoja asioita liikaa. Onneksi on jättimäinen kirjaprojekti taas edessä, voin kertoa että se EI ole helppoa vieläkään.
Mulla on siis nyt kolme hienoa uraa 43v iässä. Haluan aika ajoin puhua tästä ja muistuttaa, että lineaarinen urakehitys ei ole mikään pakko, jos se edes on mahdollista tänä päivänä. Ihminen saa uusiutua, löytää itsestään uutta. Mielekkäitä töitä voi olla mokia ja toisaalta mulla on vielä opittavana yksi iso juttu: työ voi olla ”vain työtä”. Sen ei tarvitse olla sen kummempaa. Mutta jos on luonteeltaan (ja luokkansa / ympäristön kasvattamana) tämmönen go getter, sitä saattaa kaivata aina jotain isoa tavoitetta. Sekin on ok.
Tunnen, että jotain isoa vielä kuplii minussa, joku neljäs vaihe. Mutta entiseen poiketen, mulla ei ole kiire selvittää mitä se on, eikä tunnu välttämättömältä koskaan selvittää sitä. Pystyn jättämään potentiaalin käyttämättä. En pyri olemaan joka päivä paras versio itsestäni vaan tähtään johonkin muuhun: reilusti tyytymisen yläpuolelle, ehdottomasti kovempaan kuin tottumus ja tylsistyminen mutta sitä enempää ei tarvitse olla.
Lapsilleni haluan näyttää ainakin sen, ettei ihmisen välttämättä koska tarvitse tietää, mikä hänestä tulee isona. Saati että se pitäisi jo koulussa varmaksi tietää. Ihmisyyden yksi ihana ominaisuus on lupa oivaltaa itsestään uusia puolia ja löytää uusia kiinnostuksen kohteita.
Onko siellä linjoilla ketään, joka samastui? 🩷 kertokaa omat urakäänteet alla, rakastan sellasia!
Kuva: Teemu Laitinen