Istun hotellin aamiaisella ja kuuntelen naapuripöydässä raikuvaa naurunräkätystä. Kolme ruotsinkielistä keskustelee ja nauraa paljon.
Olen kateellinen ruotsalaisille. Tajuan, että omassa elämässä on nykyään aivan liian harvassa tuollaiset hetket, joissa nauretaan yhdessä jollekin asialla, joka tapahtui siinä hetkessä. Minä ja iso osa ympärilläni olevista ihmisistä ollaan niin paljon puhelimilla, ettei oikeissa kohtaamisissa ihan helpolla enää päästä tuollaiseen räkätykseen – jos niitä hetkiä edes on.
Toisella puolellani 70+v pariskunta istuu vastakkain hiljaa. Kumpikin selaa omaa puhelinta. Harvakseen he näyttävät toiselle jotain omalta ruudulta, keskustelu ei kauaa pysy elossa.
Minä istun ja yritän lukea lehteä. Olen päättänyt olla tänään parempi ihminen ja pois puhelimelta. Se on sairaan vaikeaa, koska joka juttu ei ole niin kiinnostava että jaksaisin uppoutua siihen. Mieli harhailee miettimään, olisiko joku vastannut mun storyyn. Tekee mieli tarkistaa. Tai ottaa kuva, tässähän on oikeastaan aika kivat värit.
Tartun puhelimeen monta kertaa ja löydän itseni katsomasta muiden storyja.
Olen täysin koukussa puhelimeen ja erityisesti Instaan.
Haluaisin sanoa, että se johtuu työstäni, mutta aina kun pidän parin viikon totaalitauon somesta päädyn joka tapauksessa ekan viikon jälkeen roikkumaan puhelimessa. Ehkä luen uutisia, ehkä pelaan Sanulia, kunhan on puhelin.
Instagram on se pahin. Joudun nykyään usein poistamaan koko sovelluksen puhelimesta, jos haluan saada mitään muuta aikaan.
Mun ruutuaika ei ole mitenkään posketon, erityisesti sitä työkseen käyttävällä. Tällä hetkellä alle viisi tuntia. Mutta itse tunnit ei ole mun suurin huoli, vaan se miten paljon mun ajatuksia täyttää puhelimen käyttäminen:
- En pysty katsomaan telkkaria ilman että kännykkä on kädessä.
- En mene vessaan ilman kännykkää.
- Teen asioita kännykkä kädessä: tyhjennän tiskikonetta tai pesen hampaita.
- Katson kännykkää viimeisenä ennen nukkumaanmenoa ja ekana herätessäni.
- Kävelen kännykkä kädessä ja jopa auton ratissa, liikennevaloissa, käsi saattaa hiplata kännykkää
- Jos laitan kännykän itseltäni jemmaan, ajattelen sen käteen ottamista USEIN. siis minuutin välein.
En jaksa odottaa, että farmaseutti hakee lääkettä. Bussin pysähdys pysäkillä on liian hidas. Tunnistan että puhelimen tahti ja dopamiini houkuttaa puoleensa ja estää odottamasta sitä hidasta ja hyvää mitä live-elämästä, tylsyydestä, saisi.
Pakenen tylsyyttä ja muita vaikeita tunteita puhelimen taakse todella helposti. Tartun luuriin usein siksi, että livekohtaamisessa on menossa katve. Toinen ei sano mitään tai juttu ei ”lennä”. On hetken hiljaista tai mitäänsanomatonta, tavallista elämää.
Kaikista kamalinta on se, että tiedostan tän vaikuttavan tosi paljon perhe-elämään. Pienten rutiinit kestää ikuisuuden, koska vanhemmat ottaa välillä tauon puhelimella. Huomiomme harhautuu. Olemme läsnä juu, mutta vain minuutteja kerrallaan. Sitten tulee taas pieni katkos.
Joskus, rehellisesti, emme huomioi lasten asioita, koska on joku oma homma kesken.
Parhaat perhehetket on nykyään kylpylässä ja saunassa, missä ollaan ilman pakokeinoja.
Tylsistyneitä yhdessä, mikä yleensä johtaa siihen, että nauretaan yhdessä. Tarvitaan pakotteita, että osataan olla ilman.
Me ei osata enää puolison kanssa katsoa yhdessä telkkaria, tuntuu, että aina on toisella kännykkä jossain kohtaa kädessä. Se tuntuu inhottavalta, se viestii, että ”sun valitsema sisältö on tylsää. Sinä olet tylsä.”.
On tunnustettava: Meidän perheessä aikuisten ruutuaika on isompi ongelma kuin lasten.
Tämä ei tee hyvää parisuhteelle, eikä perheen fiilikselle.
Nostan kännykän käteeni satoja kertoja päivässä. (Viime viikon keskiarvo per päivä 168) Ajatelkaa kun edes puolet niistä kerroista hiplaisin puolisoani puhelimen sijaan.
Ajatelkaa, kun olisin koukussa häneen.
Mä en oikeasti ihan tiedä, miten tätä ratkotaan. En haluaisi olla 0h päivässä puhelimella, en haluaisi olla ilman somea – vaikka en tekisi sitä työkseni. Mutta haluaisin nostaa ihmissuhteet, yhdessä tilassa hengittelyn ja tylsistymisen, keskustelun katkot yli kännykän lumon.
Miten se tehdään? Voin kertoa, että itselle asetettu ruutuaika ei toimi. ”Vielä yksi minuutti” ja sitten ”älä huomioi rajoitusta tänään”. Blaah.
Saan suoritettua lehteni loppuun, opin sieltä mm että nykyään on älylaseja, jotka heijastaa puhujan puheen linssille puhujan eteen. Nerokasta!
Ruotsalaisten pöydässä tehdään lähtöä, yksi ottaa kännykän käteen. Iäkkäämpi pariskunta on siirtynyt keskustelemaan keskenään. Minä menen takaisin huoneeseen ja soitan miehelleni videopuhelun. Juttelemme enemmän kuin keskimäärin lauantai-aamuna, veikkaan.
Mietin tätä postausta paljon, se on jalostunut päässäni viikkoja eikä silti löydä muotoaan. Haluan sanoa ääneen, että mä en tykkää siitä, miten paljon kännykkä vie mun ajatuksia, mutta silti en oikein halua puhua tästä.
Kirjoitan tämän loppuun hotellihuoneen rauhassa ja pohdin, mitä kaikkea jakaisin tästä Instaan.
Ehkä isoin toiveeni on se, että saisin vähän vertaistukea, joku muukin tunnustaisi olevansa nykyään huonompaa seuraa kuin ennen. Ehkä jollain on joku hyvä idea, miten tätä voisi lähteä ratkomaan.
(Ja ehkä saisin sille kivasti näkyvyyttä ja tulisi taas yksi kiva sisältö, jota ammattini hyvin hoitaminen vaatii. Voi perse, en tule ikinä pääsemään tästä kurimuksesta)