Tänään merkitsen kalenteriini ”sellainen vitutus”. Olen alkanut pitää kirjaa. Aina välillä, muutaman viikon välein, tulee sellaisia päiviä, että olen ihan suhteettoman vihainen pienistä jutuista. Ei tarvitse olla edes lääketieteen tohtori, riittää, että on somessa, ja voi arvella, että olisiko tämä nyt niitä esivaihdevuosia. Voi olla.
Tai sitten perheeni on raivostuttava.
Voi todellakin olla.
Joka tapauksessa, aika paha sanoa kun ei ole juurikaan mitään muuta kuukautiskiertoon viittaavaa ja kaikki mitä joskus saattaakin olla on pientä, outoon aikaan ja ihan sekaisin. Että onnea selvittelyyn, sekin vähän vituttaa!
Mutta jos tämä nyt on sitä niin aika vähäistä on toistaiseksi. Ei ole kuumia aaltoja, korvan (tai jonkun muun ruumiinaukon) kutinaa, ei lähteviä hiuksia, heräilyä aamuyöllä, kipeitä niveliä, mitä niitä nyt oli. On vain jäätävä vitutus sellaisina purskeina silloin tällöin (ja tietysti se hirvittävän pahalta haiseva hormonihiki, what is this????).
Mutta kai nyt kuka tahansa olisi ärsyyntynyt:
Piti mennä kuudelta yhdessä ostamaan lapsille joulukalentereita ja mun siitä salille. Ensin tajuan päiväkodin pihalla, että olen unohtanut lasten valopolun. Itku, melkein meille molemmille. Juostaan metsään, ehdittiin nähdä kaksi asiaa. Siinä välissä tulee soitto kotoa, missä ruoka (kysyjä: 7v). Tulee ihan kohta. Kiireellä kotiin, ollaan jo myöhässä.
Joku keksii, että mennäänkö sporalla sinne kauppaan. Epäröin, ei ehditä ja miten roudataan kamat kotiin? Mut kiva retki hei, mennään. Lähtö viivyttelee. Joku alkaa tilata ruokakauppatilausta (koska minä pyysin mutta huom teki sitä mielestäni väärin, kohtuullista?) ja yhtäkkiä ollaankin vasta seiskan jälkeen liikkellä. Yksi astuu koiranpaskaan matkalla ja tutkii sitä HANSKALLAAN. Sama yksilö meinaa nukahtaa ratikkaan.
Ollaan väärässä ratikassa. Arvotaan mihin mennään. Keksitään vaihtaa Hakaniemessä metroon. Vitun Hakaniemi on kokonaan rempassa, ei pääse metroon ennen kun on kävelly sata kilsaa. Kaupasta sentään löytyy kaikki, kalenterit ei mahdu pusseihin, on kannettava kädessä. Pienin ei jaksa kävellä. Kello on kahdeksan illalla.
Tulee viesti ruokakaupasta. Jahas, se saatanan tilaus meni sitten kiinni. Ei oltu muokattu sitä ei, eli huomenna tulee klo 11-14 joku kaksi leipää ja tomaattipussi. Kympin maksaa, hienoa. Ei löydetä sporaa. Joudutaan kävelee vielä pidemmälle pysäkille, pienin alkaa hajoilla, kalenterit sojottaa joka suuntaan ja paskaista hanskaakin pitää kanniskella.
Sporassa puoli yhdeksältä illalla. Puoli yhdeksältä!! Syötän lapsille banaania ja pågenia iltapalaksi. Heillä on kauhea jano. Tietysti. Ei ole vettä.
Kotona yritän hengittää ja puhista, mutta silti vituttaa. Ja nyt: saatte arvata missä kohtaa mua vitutti niin paljon, että tunsin sen sormenpäissäni ja olisin halunnut huutaa. Kiroilin kyllä. Sitten vitutti se, ettei mies tajua miten paljon voi vituttaa, heti perään se että miksi mua vituttaa näin paljon ja kolmanneksi koko ajan siellä välissä se, että nyt taas lapset menee liian myöhään nukkumaan ja vituttaa jo valmiiksi huominen aamu.
(…ja sitten kävi vielä se, että kun yrittää kirjoittaa ja sormi menee useita kertoja n-kirjaimen ohi, kyllä te tiedätte – raivostuttavaa!!!)
Että eipä tässä. Nyt on kalenterit, ja kalenterissa merkintä ”Vitutus”.
Ja otsikon suuri rakkaus – kai se on siellä kaiken alla. Toivottavasti myös perheellä minua kohtaan vaikka olen kammottava.