Kello pärähtää 6.45 mutta en jaksa nousta. Pienet nukkui meidän lattialla ja ihailin niiden pehmeyttä ja rauhaa pitkän tovin, ennen kuin aloin säksättää. ”no niiiiin kello on jo…”
Vien Nelosen päiväkotiin ja kohtaan tutun äidin, jolla oli ollut kamala aamu pienten kanssa. Mietin, miten ihanaa, että hän uskalsi sanoa. On niin sairaan tärkeetä että me puhutaan ääneen vaikeista hetkistä. Lupasin ottaa heidän pienet meille ensi viikolla, laatikkopyörässä kulkee.
Maanantaina otin päiväkodin pihalta (luvalla, huom), neljä toisen perheen lasta meille. Tiistaina Kolmosen kaveri tulikin treeneistä vielä meille. Eilen Nelonen oli kaverillaan, torstaina ja perjantaina meille tulee taas. Oon niin onnellinen tästä ja kiitän ihan itseäni että olen jaksanut tehdä paljon töitä tän eteen. Yhtäkkiä kyläämme on muodostunut yhteisö, jossa on ihan tavallista että lapset menee välillä toisten koteihin muuten vain.
Oli pysäyttävää ku vaka-ope ihmetteli että onko meillä paljon iltatöitä kun Nelonen menee joka viikko kaverilleen tai hän meille. Vastasin että ei, ihan vain huvikseen tehdään niin koska lapset haluaa nähdä toisiaan ja on kiva saada itse tehdä töitä pidempään rauhassa. Ilmeestä näki, että tämä on poikkeuksellista ja se on musta surullista. Meillä on vielä paljon puuhaa siinä, ettei puhuta lasten hoitamisesta ja avuntarpeesta ja palveluksista vaan ihan vain siitä että hei tulisko noi meille tänään leikkii?
Mun piti mennä tänään salille heti aamusta mutta avain puuttui. Ehkä tämä oli tapa saada mulle vähän lepopäiviä, keho vähän ilmoittelee että on ollut kaikenlaista metsäjuoksua ja muuta tässä. Toisaalta jos pitää liian monta lepopäivää, keho alkaa ilmoittaa että saranat ruostuu, tässä sinulle hermokipua jalkoja pitkin ole hyvä. On ihanaa olla keski-ikäinen.
Klo 11.11. tajuan, että olen kiltisti koko aamun istunut ja kirjoittanut. Someblokki toimii. Sain juuri äsken ratkottua yhden luvun vaikean kohdan. Huomaan, että lähestyn nyt (87 liuskaa kirjoitettuani!) kässärissä vaihetta, jota en ole vielä miettinyt tarkkaan. On vaikea kirjoittaa, kun en tiedä mitä tapahtuu, mutta toisaalta kirjoittaessa mulla usein ratkeaa asiat.
Menisin lenkille miettimään, mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta pakara on yhä niin kipeä ettei se kestä lenkkiä. Sen sijaan varaan itselleni iltapäiväksi fyssarin ja teen nyt vain pienen jumpan kotosalla, (mainos –>) FeelHobbyn kahvakuulatreeni saa virkistää vähän ja estää niitä saranoita ruostumasta.
Joka päiväinen paha valinta, teenkö ruokaa itselleni vai syönkö jotain jämää ja randomia, josta saa juuri ja juuri kaiken tarvitsemansa?
Söin jämiä. Tietysti. Syön elääkseni, en toisinpäin.
Pyöräilen fysioterapiaan, matkan aikana neuvottelemme loppuun pankin kanssa mökkikaupasta.
Mainonnan eettisessä neuvostossa saadaan taas ihmetellä rajatapauksia. On yllättävää, miten omakin mielipide voi heitellä kun joku argumentoi hyvin. Tää keskustelu ja oikeiden ihmisten kanssa sparrailu virkistää!!
Ehdin käydä hakemassa välissä tyttären synttärilahjan. Kaupan myyjä kysyy tarvitsisinko jotain muuta ja siis tarvitsisin, todella. Tarvitsisin uudet farkut, nimenomaan niin että joku auttaa löytämään täydelisen mallin. Kauppa on ihan tyhjä ja mulla on puolia tuntia luppoaika, joten vastaan tietysti että ”ei kiitos, tulen joskus paremmalla ajalla”. Ja näin surullinen saaga housuttomasta naisesta jatkuu edelleen.
Saavun BookBeatin illalliselle sitten kuitenkin vähän myöhässä, koska (farkkujen oston sijaan) olen laittanut muutaman IG storyn ulos kun sen ruutuaika klo 14 vihdoin vapautui. Yksi kaupallinen ja pari muuta. Ruutuajan rajoittaminen tuntuu aika mälsältä. On kiva saada tehtyä työt paremmin, mutta nyt mulla on JOKAISESTA minuutista Instagramissa huono omatunto, vaikka se ihan oikeasti on myös mun työ. Tarvitsisi keksiä joku kultainen keskitie tähän. (Otin testiin Opal-nimisen sovelluksen, jota en ainakaan vielä ihan suosittele. Lähes yhtä ärsyttävä kuin Duolingo).
Illallisella on mahtavaa. Saan keskustella kirjallisuudesta äänikirjan lukijoiden ja konkarikirjoittajien kanssa, saan pitää pienen ”ei tarvitse valmistautua sanot vain pari sanaa” -puheen, joka menee ihan hyvin vaikka kiroilen puheen aikana ja unohdan kehua kanssaehdokkaita. Saan parit naurut irti ja onnistun sanomaan, että koen oloni nöyrän kiitolliseksi tämmöisen kunnian edessä. Halusin sanoa vielä että hyvä me esikoisen kirjoittajat, ollaan onnistuttu upeasti jo sillä että kirjat on ulkona, mutta unohdin. Se harmittaa vähän.
Juon liian paljon viinipaketista ja kadun sitä kotimatkalla kun tajuan että pitää vielä pyöräillä kotiin, vaikka ramaisee. Mutta hiljaisen kaupungin läpi ajelu on uskomatonta. Meri on tyyntynyt, ilta pimennyt ja talojen valot heijastuu veden pinnasta. On värejä, huminaa, rauhaa ja menoa samaan aikaan. Tunnen suurta kiitollisuutta kaikesta, niin paljon että tarinankertoja minussa on taas sileen ”ja tässä kohtaa elokuvaa jäisit sitten bussin alle”. Noin, siinä meni sekin kiva hetki.
Kotona klo 22.30. Juon jättimäisen lasin vettä, pesen meikit ja hampaat ja kömmin nukkumaan. Yöllä käyn kolmesti vessassa (se jättimäinen vesilasi tietysti, ei ne viinit!) ja näen unta siitä, miten Kirjamessujen lavalla mun kirja kuulutetaan voittajaksi ja tajuan jo unessa, että ei se näin voi mennä, tämä ei varmasti ole totta.
Huomenna on edessä kirjoituspäivä, yhden kaupallisen yhteistyön palautus ja olisiko vähän ehkä päiväunia kans. Hyvä päivä.
