Tiedättekö sen fiiliksen kun innostuu jostain täysillä ja sekuntia myöhemmin pettyykin? Tyyliin ”ai niin JES kotona odottaa karkkipussi, EI saatana, karkkilakko”? Näinä JES-EI -hetkinä tulee yleensä sanottua juurikin nämä kaksi sanaa peräkkäin ääneen ja sitten joutuukin jo selittämään muille, mitä kivaa melkein tapahtui.
Viimeksi eilen jouduin sanallistamaan pettymykseni Insinöörille. Olin nähkääs huomannut aiemmin, että blogia on kohta kommentoitu 1000 kertaa. Niinpä päätin, että 1000. kommentoija saa jotain pientä yllätystä. Sitten eilen tuhat tuli täyteen. JES!
EI perkele. Se oli mun oma sisko.
Ja se nyt ei kyllä saa (enää) mitään ylimääräistä pientä kivaa.