Nina Mikkosen sieluntoverit kääntäkööt katseensa, vuorossa taas Päiväkodin Ylistys. Olen tästä ennenkin maininnut, mutta Ykkösen päiväkotiin meneminen on ollut yksi parhaita päätöksiämme. Alkukankeuksien jälkeen (jotka nekin olivat aika helpot) ja tautilotosta huolimatta (joka jyllää vähän joka tapauksessa, oli hoidossa tai ei) tarhassa oleminen on ollut Ykköselle selkeästi parempi juttu kuin kotona pysyminen. Tarha, tuo unelmakasvattaja, on parantanut Ykkösen unirytmejä, ruokailutaitoja (ja -tapoja), puhetta ja liikkumista.
Silti sitä aina vähän mietii, että mitenhän siellä tarhassa menee. Itkeekö se paljon, saako lohtusyliä? Entäs noi hampaanjäljet sen kädessä? Ai jaha, se onkin itse se joka puree. Hups.
Toki ”tätien” kanssa käydään lyhyet keskustelut joka päivä viedessä ja hakiessa, mutta ei siinä kovin pitkää analyysia ehdi lapsen kehityksestä ja hyvinvoinnista tehdä. Yhteiskuntamme on onneksi ratkaissut tämänkin ongelman: kehityskeskustelu!
Varhaiskasvatuksen Suunnitelma eli VaSu -keskustelu käydään lapsen aloittaessa hoidossa, ja jokin aikaa aloittamisen jälkeen. Näitä pienten ihmisten kehityskeskusteluita käydään sitten jatkossakin tasaisin väliajoin.
Keskustelu oli pelottavan lähellä aikuisten kehityskeskustelua: käveltiin nöyrästi hoitajan (joka on meitä kymmenisen vuotta nuorempi) perässä toimistoon ja istuimme odottamaan tuomiota. Saimme nk. hampurilaiskäsittelyn, a.k.a. plus miinus plus plus: ensin kerrottiin hyviä uutisia, välissä vähän huonoja (eli kehitettävää) ja loppuun vielä hyvää. Ykkönen pärjäsi kaiken kaikkiaan hienosti, on kuulemma nauravainen, omatoiminen, solidaarinen (melkoinen määritelmä 1,5-vuotiaasta) ja reipas. Puhuu ja ymmärtää paljon, eikä ole kömpelö. Päinvastoin, kiipeilee vähän turhankin paljon. ”Osaako se hypätä?” Ei, eihän se osaa. Leikkii vieteriä paikallaan ja luulee hyppäävänsä, mutta ei sinne ilmaa tule. Samaa ovat kuulemma tarhassakin naureskelleet ihmetelleet. Samoin se juoksee lähinnä paikoillaan, hassu tyttö. Kai se joskus oppii. Kehitettäväksi jäi yllättäen pottaharjoittelu ja tutista luopuminen. Juu juu, jahka jaksetaan.
Kaiken kaikkiaan sillä menee siellä lähestulkoon paremmin kuin kotona. Melkein ärsytti kun hoitaja kysyy ”kiukutteleeko kotona? ei se täällä tarhassa vaan ikinä”. Just. Ehkä sen pitäis sitten välillä vaikka muuttaa sinne tarhaan. Hienoa! Toisaalta kertoi myös, ettei Ykkönen halua syliin vaikka satuttaisi itsensä, seisoo vain paikallaan silmät kostuen. Tämä oli kyllä pieni isku palleaan. Eikö se raukka koe saavansa sieltä tarpeeksi lohtua vai onko se vaan niin kovis? Kovis, joka puree muita lapsia? Superiloinen se on kuitenkin sinne jättäessä ja hakiessa, joten ehkä se vaan pärjää omillaan.
 |
| Tarhaikää odotellessa. |
Keskustelu oli siis oikein hyvä ja antoi meille entistäkin paremman fiiliksen tarhasta. Tajusin että tarhalla on tärkeä rooli neuvolan ohella myös lapsen kehityksen tarkkailussa. Niiden työtä on katsoa, että minun lapseni puheen, leikin ja motoriikan kehitys etenee oikein. Uskon, että Ykkösen kanssa joka päivä tekemisissä oleva tarhatäti osaa näin ollen (kerran vuodessa tai harvemmin tavattua) neuvolatätiä paremmin arvioida onko kaikki hyvin. Ja myös paremmin kuin me vanhemmat, jotka emme ole ikinä tienneet, että leikki voi olla ”esinevaiheessa” ja että lapsen kuuluu olla ”solidaarinen”.
Annan siis edelleen viisi pistettä ja papukaijamerkin suomalaiselle päivähoidolle ja meidän ihanalle tarhalle (Lapinlahden Päiväkoti, jos joku sattuu Googlettamaan arviota).
Jatkuvasta hoitaja- ja resurssipulasta huolimatta ne tekevät siellä mahtavaa työtä, ja ainakin minun tylleröni on siellä valtavan onnellinen. Mutta onneksi se on kotonakin monta tuntia päivässä, on se sen verran kiva.