Aamun onnen tunteista äärimmäiseen ahdinkoon.
Iltaa kohden Kakkonen on osoittanut äkäisiä merkkejä. Tämä herra ei tunne pientä ”äh, äh, äh, herään kohta vähän kitisemään” -viestintää. Ehei. Hän aloittaa samantien suoralla ”Nyt on kaikki niin päin persettä että parempi saada palvelua tänne ja heti ja ei en muuten varmana kerro mikä mua vaivaa” -ilmoituksella.
Tuoretta tuplaäitiä alkoi pikkuhiljaa kalvaa ahdistuksen siemen. Ensin se tuntui vain vähäisenä huolena (onpas herralla kova itku), sitten sa kasvoi pikkuhiljaa mustaksi palloksi joka asettui jonnekin mahan seudulle painamaan kuin kova nälkä. Se kuiskutteli: muistatko, tästä alkaa taas se ettet ikinä tiedä mikä sillä on vialla? Ei se rauhoittunut rinnallekaan, eikä syliin, ethän sä osaakaan tätä! Ja hei nyt sä et taaskaan huomioi tota Ykköstä ollenkaan, tulet menettämään sen kokonaan. Juuri kun se on kivoimmassa iässä, et enää ikinä saa nauttia sen pienistä tempuista rauhassa. Ja se traumatisoituu täysin kun et enää anna sille kaikkea huomiota, se menettää äitinsä! Sitäpaitsi kohta toi Insinöörikin lähtee töihin, mites sitte luulet pärjääväsi kahden kanssa?
Siinä vaiheessa kun huomasin etten uskalla nousta sohvalta ylös, koska Kakkonen juuri suostui nukahtamaan rinnalle (eikä varmaaan ikinä rauhoitu jos nyt nouset!), rupesin laskemaan montako tuntia synnytyksestä on. Vastaus lähes minuutilleen? 72h. Huh, johan löytyi maailmaan järki.
Jotkut onnelliset ehkä tältä välttyy, mutta sen oikean Synnytyksen jälkeisen masennuksen lisäksi on olemassa nk. ”72h masennus”, joka syntyy juuri maidonnousun ja sen aiheuttaman hormonimyrskyn myötä. Ykkösen kanssa tämä manifestoitui raivoisana itkuna kotiinpaluun päivänä, kun olin varma ettei tulla ikinä tästä selviämään. En suostunut edes koskemaan vauvaan kun se itki koska pelkäsin etten osaa rauhoittaa. Pelkkä Ykkösen nukahtaminen sai itkun kurkkuun, kun ajattelin että kohta se herää huutamaan, ja mitäs sitten tehdään? Lopulta itkin itseni sellaisen hysterian partaalle, että rintaan nousi ihottumaa. Kaksi päivää myöhemmin sain itseni ja Ykkösen ajallaan aamulla neuvolaan ihan omin voimin ja tuumin että kyllä tämä tästä. Sitten elämä alkoikin helpottaa.
Tänään, 72h Kakkosen ensimmäisen parkaisun, ja noin 7 minuuttia oman parkaisuni jälkeen, muistin itseni peilin edestä melkein päivälleen 1v5kk sitten. Huh sitä helpotusta. Sain purettua fiilikseni Insinöörille, sanottua ne ääneen ja siten tajuttua miten naurettavalta ne kuulostaa. Ja sain taas syyttää näitä koripalloja kaikesta.
Nyt siis odotan kiltisti sen kaksi päivää ennen kuin vakuutun siitä, etten pystykään tähän ja vauva pitää palauttaa Prismaan*. Sitä odotellessa uskottelen itselleni että vaikka Ykkönen juuri äsken oksensi, se helvetin tauti EI ole palaamassa meille.
*Insinöörin tuttavan lapsi oli kysynyt kaksi viikkoa kuopuksen tulon jälkeen, ensihuuman hälvetessä: ”eikö sitä voisi palauttaa Prismaan?”