Meillä on kaksi hyvin eriluonteista lasta, se on tullut ajan mittaan selväksi.
Kärjistettynä voisi sanoa, että riittävällä äänenpainolla Ykkösen voi käskeä tekemään mitä vain, ja toisaalta mitä jämäkämpi käsky sitä vähemmän Kakkonen tekee yhtään mitään. Kakkosen saa tekemään haluttuja asioita pukemisesta mukana kävelemiseen melkein ainoastaan positiivisen kannusteen avulla.
Ykkösellä onkin iso riski ajautua kiltin tytön syndroomaan, kun me vanhemmatkin raukkaa huomaamattamme sinne pusketaan. Iloitaan siitä, että se on ”niin helppo”. Onhan se helpomman tuntuista, käskeä toinen tekemään jotain kun olet ensin tunnin keksinyt toiselle motivaatiotekijöitä.
Kumpi lapsista oppii vaatimaan itselleen oikeaa motivaatiota ja kumpi ajautuu tekemään sitä mitä käsketään?
Mietin tätä dilemmaa joka kerta kun näen jossain maininnan, että koulu on tytöille poikia helpompaa erilaisten oppimistapojen takia. Että tytöille sopii kirjan tankkaaminen ja opetuksen kuuntelu siinä missä poikien täytyy saada itse kokea ja tutkia (huomaa kärjistys).
Tästä on enää pieni askel siihen että sanotaan poikien olevan poikia ja ne tytöt on aina niin kilttejä ja helppoja.
 |
| Kuvituskuva. Ku vitutus – kuva. |
Musta tuntuu että tämä kaikki on ihan paskapuhetta.
Onko todella niin että kaksi ihmislajin edustajaa poikkeavat evoluution tärkeimmässä ominaisuudessa, kyvyssä oppia, vain sukupuolen takia?
Vai voisiko olla niin, että jokainen ihminen tarvitsee sisäisen motivaation tehdäkseen hommia? Minä uskon että olemme kaikki uteliaita ja haluamme itse tutkia.
Erilaisista oppimisen tavoista on toki kymmeniä tutkimuksia. Tyypillisesti sanotaan että ihmisillä on erilaisia tapoja, vaikkapa niin että 40 % ihmisistä oppii lukemalla tai näkemällä, 30 % oppii kuulemalla (luokkahuonetilanne), ja jopa kolmannes tarvitsee oppiakseen tekemistä, kokeilemista, käsin kirjoittamista.
Ettei kuitenkin olisi niin, ettei jokaista tyttöjä oikeasti kiinnostaa kuunnella, lukea ulkoa ja kirjoittaa puhtaaksi? Voiko olla että tyttöjä motivoi näistä asioista saatu palaute ja tunne siitä, että he tekevät oikein, ovat kilttejä, pärjäävät, tulevat hyväksytyiksi?
Ei siitä ole kovin kauaa kun Suomessakin tyttöjen odotettiin tekevän jotain ihan muuta kuin harjoittelemaan matikkaa akateemista uraa varten. Tyttöjen oikeus käydä koulua on edelleen maailmanlaajuisesti harvinainen herkku ja laitan pääni pantiksi että se etuoikeus painaa vielä tämänkin päivän tyttöjen vastuuntunnolla.
On oltava kiltti tyttö ja luettava läksyt, vaikka minuakaan ei oikeasti kiinnosta. Ihan vaan ettei tule heitetyksi vaikka koulusta ulos kun tänne on kerran päästy ja täältä se ammatti saadaan.
Pojat sen sijaan, nuo tulevaisuuden all male panelin edustajamme, saavat vähän turvallisemmin riehua, älämölöidä ja ”olla poikia”. Kokeilla ja tehdä, mikäs tässä.
Onneksi tämä näyttäisi olevan muuttumassa. Uudet opetussuunnitelmat ilmiöoppimisineen ajavat koko luokkaa enemmän tutkivaan maailmaan, pois ulkoluvusta ja hiljaa istumisesta.
Omille lapsilleni toivon heti ensi syksystä alkaen (iik!) idearikasta, luovaa ja uudenaikaista opettajaa.
Kakkoselle toivon pikkuisen lisää kärsivällisyyttä tehdä asioita myös ns. ulkoisen motivaation kautta (koska minä sanoin niin) ja Ykköselle uskallusta heittäytyä hankalaksi jos sitä vain käskytetään.
Mukavaa, että joka aamu on mahdollisuus harjoitella.