Ajatuksia viikon varrelta

Perjantaissa on jotain taikaa
Lapsiperheelle se on periaatteessa ihan samanlainen kuin torstai: iltaa on vain muutama tunti ennen lasten nukkumaan menoa, aamulla on kuitenkin herättävä ihan yhtä aikaisin kuin kaikkina muinakin päivinä. Silti siinä on sitä jotain. Siihen ei vielä lataudu lauantain viihdytyspaineita, eikä sunnuntain arkiviikko-odotuksia. Silloin ei myöskään tarvitse urheilla, ja ehkä pyykitkin saa väistyä sohvapompputuokion tieltä, onhan tässä koko viikonloppu aikaa. 

Stressi on vain tunne
Maailman ärsyttävin lause sellaiselle, jolla on stressiä. Mutta oikeasti siinä on perää: kiireisimmänkään hetken keskellä ei kiireen huutaminen auta ketään. On aivan turha toistaa itselleen miten kova stressi on, miten hirveä kiire: parempi kääriä hihat ja suhtautua jokaiseen pieneenkin 20 minuutin väliin ihan riittävänä työskentelyaikana jonkin pienen edistymisen aikaansaamiseksi. Terveisiä to do -listan pyörittäjältä.

Mitä jos olenkin väärässä?
Jostain kiireen, stressin ja ketutuksen keskeltä minun aivoihini on tämän viikon aikana muodostunut iskulause, suorastaan nerokas filosofia. Sen ytimessä on omien ajatusten ja lähestymistapojen kyseenalaistaminen silloinkin, kun kukaan muu ei niitä kyseenalaista. Siis kysy itseltäsi ”mitä jos olenkin väärässä?”, ja huomaat löytäväsi ihan uudenlaisia ajatuspolkuja. Toimii muuten myös kotioloissa hyvänä nalkutuksen/kitinänehkäisyvälineenä. Kokeile.

Nagging works – ja puhuminen auttaa 
Toivotaan oletetaan, että päiväkodin hoitajat eivät lue minun blogiani, vaan heillä on rautainen ammattitaito. Oli syy mikä tahansa, olen iloinen, että he huomasivat meidän suuren pohdintamme Ykkösen ”ongelmasta” ja lähettivät tekstiviestejä (!) varmistaakseen että kaikki on ok, sekä varasivat uuden keskusteluajan. Lapsesta viis, ainakin vanhempia nämä hoitaa hyvin!

Häät eivät ole lasten juhla
Meidän häissä ei ollut lapsia, koska ajattelin lapsettomana että ne vain häiritsevät minun suurta päivääni, ja vievät vanhemmiltaa kaiken ilon kun ne joutuvat vain juoksemaan perässä käskien. Viime lauantaina olisin kysynyt itseltäni mitä jos olinkin väärässä, mutta en ehtinyt kun juoksin lasteni perässä ja juhlailo katosi hetkittäin jonnekin jäähyllä uhkailun ja juuri kaatuneen lapsen lohdutuksen väliin. Sitten lauloin suurella tunteella ja paatoksella vain kuullakseni kolmevuotiaalta tuomarilta, että meni vähän huonosti. Jonka jälkeen yhtä suurella arvontunteella hän kertoi, että morsiamella on vähän ruma mekko. Arvelen, ettei siltä morsiameltakaan tarvitse tässä kohtaa kysyä, oliko alle metriset avecit hyvä idea.

…Mutta kaksi tuntia myöhemmin katselin tanssilattian hurmiossa pyöriviä serkkulapsia hulmuavine helmoineen, ja ikävöin kipeästi juuri hoitoon lähetetty lapsiani. Että voi kun ne olisi nähneet tämän. Mitä jos olinkin väärässä?

Villakakka
Miten saa villahaalarista kakan hajun pois? Miksi kolmevuotiaani kysyy mieluummin kolmivuotiaalta Eeviltä vessapääsyä kuin hoitajiltaan? Miksi se kuitenkin kaikissa muissa yhteyksissä puhuu vain kakasta? Ja milloin kakasta tuli sen v-sanan veroinen substantiivi, adjektiivi ja pronomini? Kaikkien mielestä sairaan hauska vitsi heitellä peräjälkeen laukkukakka pissapylly pyllypeppu ähäähhhäääähähähäähh. Ja kaikki nauraa – not. Hei Ykkönen, vinkki, mietipä seuraavalla kerralla näissä tapauksissa: mitä jos olenkin väärässä?

Montako kuvaa maailmassa oikein on?
Ja miksi ne kaikki majailevat minun tietokoneellani niin, etten saa uusia sinne ladattua?

Erikoisen mahtavaa, sekä ajatusten ja kysymysten täyteistä viikonloppua kaikille 🙂