 |
| Ei arkea, vaan hääpäivää. Päätyi Instaan. |
Muistan nalkuttaneeni aika monta kertaa Insinöörille maailman oudoimmasta aiheesta. Insinöörin kuvaamista videoista, mielestäni liian pitkistä ja liian arkisista. ”Sulla menee kännykkä ihan täyteen noista ja sit me ei ikinä kuitenkaan saada niitä mihkään talteen jaapa jaapa jaapa”. Voi miten onnellinen olenkaan, että Insinööri on pitänyt päänsä ja kuvannut näitä arjen pätkiä! Sillä nyt kun niitä välillä katsellaan, jokainen silloin tylsältä tuntunut sekunti on kyllä ollut taltioinnin arvoinen. Videot on just sitä kamaa, jossa maitopurkit näkyy pöydällä ja pyykkikasat lattialla. Sellaisia juttuja, joita kymmenien vuosien päästä katsellaan silmät kiiluen, vanhan ajan merkkejä bongaten (”oi kato maitopurkit oli noin pieniä vielä silloin!”). Tätä matskua on meidän Insta-maailmassa tosi vähän, kun kaikki hetket vsco-siloitellaan hajuttomiksia ja rosottomiksi.
Eilen katseltiin videoita ajalta, jolloin Kakkonen on juuri ollut tulossa. Ihan pari viikkoa ennen sitä kuuluisaa oksennussynnytystä. Videoilla 1v5kk Ykkönen tekee itselleen liukumäen pahvilaatikosta, leikkii omilla jaloillaan ja seisoo suihkussa punaisena äitienpäiväkortin maaleista. Super tavallisia, super ihania hetkiä, joista en muista juuri mitään.
Oikeasti. Todella häkellyttävää tajuta, ettei nuo hetket ole ollenkaan mun aivoissa enää olemassa. Ykkösen vauvaääni tuntuu omituiselta, lyhyt tukka vieraalta. Vanha asunto on kuin jonkun muun sisustama, minulla on jäätävän pitkä (ja musta!) tukka ja joku ihmeellinen valtava maha. Kaikki uutta, outoa, tyhjää, kuin jonkun toisen elämästä. Muistanko tosta ajasta mitään?
Näytän videoilla tosi onnelliselta, rauhalliselta ja puuhakkaalta. Aktiiviselta perheenäidiltä, jolle kohta koittava synnytys ei ole mikään juttu. Napakka maha mukana killuen kyykkään ja touhuan, kädet ihanan vapaina kännykästä ja kasvoilla ihan oikea hymy.
 |
| Todellista arkea vuodelta 2016. Päätyi lattialle, ei Instaan. |
Mitä mulle on tapahtunut näiden videoiden jälkeen? Vai katselenko itseasiassa juuri sitä hetkeä, jolloin olisin tarvinnut hengähdystä, mutta olenkin saanut toisen elämän vahdittavakseni ja olen puristanut hirveällä sykkeellä arjen kasaan? Se kuulostaisi jotenkin realistiselta. Että tuo hetki tuntui silloin ihan hyvältä, ja luulin jaksavani, painoin vain. Ja nyt kun on taas mahdollista hellittää, kaikkien noiden vuosien väsymys tulee kerralla takaisin.
Myöhemmillä videoilla esiintyy tietysti myös ihan uunituore Kakkonen. Köllöttelee Insinöörin sylissä ja koti on todella rauhallinen, iltatouhujen keskellä puuhaa edelleen se lungi mutsi, tällä kertaa ilman mahaa. Arvatkaa, muistanko noita hetkiä? Muistan. Pelkästä videolla nähtävästä Kakkosen pienestä tuhinasta nousee tunnemuistista vahva ahdistus, jossa pelkään että pian se alkaa taas tosissaan itkeä ja koko pakka hajoaa käsiin.
Että ei se ihan putkeen tainnut sittenkään mennä. Taisin vähän suorittaa, huomaamatta miten paljon tukea olisin kaivannut. Toistan taas kerran teille muille, olkaa viisaampia. Väsykää, sallikaa se itsellenne. Pyytäkää apua ja tunnistakaa liian raskas olo. Sillä aikaa meikä ottaa vähän lepoa tässä ihanassa rauhassa, josta neljä- ja viisivuotiaiden kanssa saa nauttia. Peace!