Tällä kertaa en ole tiedon saadessani keskellä aamutouhuja, hammasharja suussa nalkuttamassa vaatteiden pukemisesta. Nyt kävelen rauhassa kohti rantaa poikkeuksellisen kuumana kesäkuun päivänä, spontaanisti keksityllä tarhapäivän jälkeisellä retkellä. Vasta kesäkuun eka, ja niin lämmin että voidaan oikeasti mennä lasten kanssa uimaan, mieletöntä! Ihanan auringon ansiosta seuraan vain vähän kärsimättömänä kun Kakkonen lompsii hitaasti Smurffi-limuaan tiukasti puristaen. Se valittaa että on kuuma ja voimat loppu.
”Ihan vähän vaan enää”, kannustan, ”kato Ykkönen löysi jo tuolta reitin sinne rannalle, näetkö!”. Salaa olen tietenkin vähän huolissani kun Ykkönen todella painaa siellä kaukana omia menojaan, enkä näe sitä ihan joka sekunti. Tässä ison lapsen vanhempana olemisessa on vieläkin totuttelemista. Näen vilauksen Ykkösen hatusta ja pysähdyn helpottuneena taas kerran odottamaan herra voikukankerääjää. Laitan silmät kiinni, käännän kasvot kohti ihanaa aurinkoa. Taidan vähän hymyilläkin. Kännykkä piippaa, siitä ei siis olekaan vielä akku loppu.
”Onneksi olkoon, kato meilit.”, vinkkaa Insinööri. Viimeisillä akkuprosenteilla singahdan meiliin sisään ja näen sen heti. Kiljahdan vahingossa ilokauhuissani ääneen, Eiran eliittiä järkyttäen. Meidän älytön tonttiarpa on vetänyt ja tarjous on hyväksytty. Meillä on uusi tontti!
Siitä on alle kuukausi, kun kirjoitin että painajainen on ohi, mutta unelma elää. Ja tässä me nyt ollaan, seuraava unelma takataskussa, tietysti edellistä ehompi sellainen. Nyt voi hengähtää. Mihinkään ei ole kiire, mistään ei tarvitse (vielä) riidellä. Nyt on päätökset lukittu ja koulupohdinnat voi alkaa.
Tämän vuoden kesäkuu on osoittautumassa kaikkien aikojen parhaaksi kesäkuuksi.