En kyllä ihmettele, että tuo miniäijä ei saanut eilen unen päästä kiinni. En saisi minäkään. Jos aamu alkaa luistelemalla kauan kaivatun kaverin kanssa suupielet munkista sokerisina, jatkuu ravintolalounaalla ja upouudella farkkurotsilla, ja päättyy sitten vielä ihan oikean Robinin keikkaan se uudenkarhea farkkurotsi päällä, voi todella olla että pienelle mielelle on vähän liikaa sulattelemista nukahtamista ajatellen.
Emme siis saaneet vatsatautia, poikkimennyttä jalkaa tai jotain muuta pyörremyrskyn veroista estettä vaan päästiin ihan oikeasti sille monta vuotta odotetulle keikalle. Circuksen hikisessä valoloisteessa kului puolitoista tuntia elämämme parasta aikaa. Ainakin Kakkosen elämän, veikkaisin. Alussa meitä kaikkia toki vähän jännitti, ihmisiä oli paljon ja kaikki hyvät paikat (kaiteet, tuolit, pöydät) jo viety. Eka biisi tosin alkoi sen kymmenen sekunnin aikana kun kävelimme Peltorit päässä sisään, joten liikaa ei ehditty jännätä. Siitä kolmen biisin kuluttua minä kyllä jännäsin, miten selkäni mahtaakaan katketa kun 19 kiloa roikkuu koko setin ajan siellä olkapäillä tai sylissä.
Vaan huoli pois, sillä tämä pieni tähtihän ei tunnetusti tyydy katselemaan, vaan vetää aivan omaa settiään. Vaikka välillä toki tsekkailtiin olkapäiden varassa sitä maksettua artistia jokaista sanaa mukana lausuen ja kädet taputtaen, iso osa showsta mentiin ihan omalla keikalla. Mitä parempi biisi tuli, sitä varmemmin jantteri halusi alas lattialle ja pisti eläytyen. Hän tanssi, lauloi, elehti, ilmeili ja esiintyi niin täysillä, että mua itketti. Ihan oikeasti. Siinä metrin kokoisessa ihmisessä pimeän Cirkuksen lattialla kulminoitui musiikin voima. Se vei hänet ihan omaan maailmaansa, jossa vain musa on tärkeää. Minäkään en malttanut seurata sitä ihkua Robbaria vaan tuijotin lumoutuneena omaa sydäntensärkijääni. Toisten katsellessa silmät kiiluen lavalle välkkyi heidän jalkojensa juuressa muiden huomaamatta pienet vihreät Peltorit biisien tahtien mukana. Yhtäkkiä näin itseni, tuhansien eri biisien viemänä. Naama punaisena laulaen, biisin laineita seuraillen. Joskus ihan veden voimalla ja joskus en niinkään, aina kuitenkin silmät kiinni, suu hymyssä ja kädet katossa fiilistä ihmetellen.
Miten tämä voi olla niin siistiä. Parasta just nyt.
Menee ihan kylmät väreet vieläkin kun muistelen. Että voikin nelivuotias olla niin syvällä siinä rakkaudessa musiikkiin. Toki liikuttavaa oli myös sen ihan oikean Robinin ihmettely ja ihastelu, kyllä se aika vakavaksi pienen miehen veti. Välillä sen fiilis oli niin hyvä, että se vain halaili mun päätä, olkapäillä istuessaan. Ilman puhettakin tiesi että nyt ollaan kyllä onnellisuuskäyrän yläkurvilla. Sen siskokin vähän yllätti, laulamalla sanasta sanaan Robbarin mukana ja Kesärenkaiden tahdissa ihan huolella hetkuen. Se seisoi kaiteella koko keikan ja huitoi kaikki näköesteet tieltään äkäisesti pois. Se tyttö teki yllättäin, frontrow Robbien, niin sanotusti.
Minulle tämä merkkasi taas jotain ihan uutta äitiyden merkkipaalua. Vastaavaa ylpeydensekaista ihailua en ole ennen kokenut, jotain sellaista johon oudosti liittyi lapsen itsenäistyminen ja hänen oman onnellisuutensa rakentaminen omien kokemustensa varaan. Että sainkin seistä vierellä ja kokea kun lapseni kokee jotain näin mullistaava. Mie-le-tön-tä.
Mun pieni joka päivä Robiniksi pukeutuva, hänen elämäänsä jäljittelvä pieni popstara. Sillä oli keskiviikkona koittaville synttäreilleen vain yksi toive: eriparikengät, siniset ja punaiset, niinkuin Robinilla. Ne kengät tulen muuten löytämään, vaikka se vaikealta noin kymmenen kaupan penkomisen jäljiltä näyttääkin. Haluan vielä pitkään nähdä tuon musiikin ilon ja faniuden onnen tuikkivan tämän pienen tyypin silmissä, ja jos siihen vaaditaan 17-vuotiaan turkulaisen osoittama kenkämuoti, olkoon se niin.