Ei osunut voitto kohdille perjantain The Blog Awards Finlandissa. Nyt pitäisi heti ekana sanoa että hyvälle hävisin ja oli kunnia olla ehdolla, mutta jos ihan totta puhutaan, nämä fiilikset on pitänyt hakea vähän pidemmän kaavan kautta. Perjantaina olin ihan rehellisesti todella pettynyt. Gaalan valoloiste peitti hyvin allensa minun kirvelevät fiilikset kun silmäkulmassa nyki joku kummallinen iso möntti.
Hymyilin urheasti ja taputin voittajalle. Kun seuraavaa kategoriaa jo juhlittiin, minun päässäni soi.
Olen aivan paska, lopetan koko bloggaamisen, miksi edes ajattelin että olisi mahdollisuudet?
Ei sillä etteivätkö kilpakumppanit olisi kummatkin ansainneet voittonsa. Palkittu voittaja Tuure tekee aivan mieletöntä työtä omalla Tube-kanavallaan. Tuure on todellakin keskustelunherättäjä, rohkea, lahjakas ja sinnikäs Ja vielä niin nuori, ihana tyyppi! Isot onnittelut vielä kerran Tuurelle!
Sitten oli Eino, joka olisi myös ansainnut palkinnon. Eino nostaa jatkuvasti tapetille asioita, joihin minä en uskalla edes koskea. Alustaa, monimuotoistaa ja rakentaa taitavalla kynällään keskustelua joka vie yhteiskuntaamme parempaan suuntaan. Lisäksi on vielä komea ja ihana, todellakin olisi voittonsa hänkin ansainnut!
Oikeastaan, en ole ihan varma olenko vieläkään edes vakuuttunut siitä että juuri minä ansaitsin päästä edes finalistiksi näiden kahden rinnalle.
Kaiken lisäksi olin aidosti aivan naurettavan onnellinen jokaisen perjantaina voittaneen puolesta. Mamman voittaessa perhekategoriassa musta tuntui että tässä oli kaikki mitä tarvitsin. Kun Laura piti kiitospuhettaan, minä itkin onnesta kuin pieni vauva ja mietin että ei mun tarvitse enää edes itse voittaa.
Sillä tavalla taitava olen että osasin silti pettyä muutamaa minuuttia myöhemmin.
Ihan jouduin aidosti nieleskelemään uusia kyyneleitä. Reaktio oli itsellenikin yllättävä kunnes keksin miksi.
Olin pitänyt mahdollista voittoa pelastusveneenä, joka antaisi luottoa blogihommiin. Ajattelin palkinnon kertovan että riitän. Sillä olen tässä syksyllä ihan todella, todella paljon kipuillut Valeäidin kanssa, kokenut valtavaa riittämättömyyden ja huonouden tunnetta.
Eikä tässäkään ole mitään järkeä, koska koko vuosi on ollut ihan mieletön! Blogin muuttaminen omalle domainille oli mulle iso juttu, olen päässyt mukaan aivan mielettömiin yhteistöihin, saanut yhden podcast-kauden menestyksellisesti ulos ja olen ollut paljon enemmän mukana koko alan kehittämisessä. Tämä on monella tavalla ollut käänteen tekevä vuosi.
Mutta sitten on se saakelin Google Analytics, joka romuttaa kaiken. Luvut ovat blogimuuton jälkeen näyttäneet huonoilta. Huonoilta mihin verrattuna? Niin no, en tiedä. Verrattuna muihin, lupauksiin, fiiliksiin tai omiin odotuksiini kai. Joka kerta kun avaan sen pirun käppyräkoneen, tuntuu että kaikki viivat osoittavat alaspäin.
Katson käyriä ja mietin miksi. Mitä teen väärin? Onko tässä järkeä, miksi vielä edes yritän? Onko minulla tähän aikaa, onko mulla oikeaa tahtoa ja kunnianhimoa, onko edes osaamista – olenko riittävä?
No voi herranjestas sentään.
Olen huomaamattani pudonnut syvälle tavoitteellisuuden kuoppaan. Mikä pahinta, olen luonut sen kuopan ihan itse, sitä ei kukaan ole minulta vaatinut eikä tule koskaan vaatimaan. Tämä ei ole päivätyöni, tämä ei ole minuuteni mittari, luvut eivät ole osoitus arvostani muille eivätkä merkki muiden rakkaudesta tai sen puutteesta.
Tämä on rakas harrastus, jolle löydän aikaa koska haluan, ei siksi että olisi pakko.
Joten miksi helvetissä mun pitäisi edes kilpailla jotain lukuja vastaan?
Kaksi yötä nukuttuani aloin puskea takaisin valoisimpiin väreihin. Nyt muistan taas, missä olen ja mitä teen. Heräsin takaisin siihen totuuteen että on todellakin äärettömän suuri kunnia että pääsin ehdolle. Että minut valittiin tuhansien joukosta kolmen kovan joukkoon. Huh! Tästä maailman isoin kiitos teille, jotka minua ehdotitte sekä tuomaristolle joka tarttui ehdotukseen.
En saanut palkintoa mutta sain herätyksen. Muistutuksen siitä miksi tätä teen ja miten paljon tätä rakastan. Jos olisinkin voittanut, olisin mennyt tässä tavoitekuopassani vielä paljon syvemmälle. Onneksi en voittanut, pysyy joku roti tässä!
Olen todella kiitollinen että saan jo kuudetta vuotta kirjoittaa tätä blogia, ja että joku on sitä joskus lukenut. Olen todella, todella kiitollinen ja iloinen teistä kaikista; jokaisesta lukijasta, jokaisesta sivun klikkauksesta joka piirtyy sinne Analyticsin käppyröihin.
(Silti, laitan nyt kyllä sen Analyticsin vähäksi aikaa kiinni. Meidän suhteemme ei taida olla terveellä pohjalla.)