Tulispa se jo-ooooo. Eikö se voisi jo syntyä? Kohta täällä on vauva!
Synnytys lähenee, tätä kirjoittaessani on tasan kaksi viikkoa laskettuun aikaan. Mitä fiiliksiä perheessä on?
Isot odottaa jo tosi paljon tulevaa pienintä tänne, varsinkin Maailman Paras Isosisko(™) Ykkönen odottaa Nelosta jo hurjasti. Me ollaan yhdessä katsottu vauvan tarvikkeita ja vaatteita, mietitty milloin kootaan vauvan sänky ja tarvitaanko ykköskoon vaippoja lisää. Ollaan puhuttu synnytyksestä, miten se käynnistyy ja kuinkahan kauan se kestää. Ollaan vitsailtu vähän että Ykköselle ei voi kyllä yöllä käydä huikkaa että lähdetään nyt synnärille, se ei pieni nukkuisi enää silmänräpäystäkään uutisia odotellen! Itse hän toki on sitä mieltä että voi hoitaa pienet sisarensa yksin jos meidän pitäisikin yöllä lähteä.
Mutta totta puhuen: Varmaankin hän olisi se paras hoitaja yöksi, kaikista tutuin turva Kolmoselle. Hoidetaan nyt kuitenkin jotain aikuisiakin paikalle jos oikeasti yö olisi h-hetki.
Kakkonen silittelee vatsaa usein, tunnustelee potkuja ja juttelee vauvalle. Se saattaa painaa pään hymyillen mahaan ja odotella potkuja. Se jaksaa ehkä kaikista eniten minun lisäkseni fiilistellä vauvan vahvaa myllerrystä ja meininkiä. Kakkonen puhuu vauvasta paljon Kolmosellekin ja fiilistelee tulevaa ihan pientä myttyä. Hän odottaa vauvaa tosi innolla: ensimmäinen veli, melkein tasan kymmenen vuoden ikäerolla.
Kolmonen on yllättänyt mut siinä miten paljon se tuntuu tajuavan, vaikka ei tietenkään oikeasti voi tajuta. Heti jos on puhetta vauvasta tai jostain raskauteen liittyvästä, se tulee katsomaan mahaa. Nukkeleikit on lisääntyneet paljon. Se vetää tasaisin väliajoin mun paidat pois mahan tieltä päästäkseen ihan lähelle – koittaa kädellä, painaa pään vatsaa vasten, pussaa ja halaa. Joskus vähän rajummilla otteilla mutta eniten sellaisella uteliaalla, hellällä kiinnostuksella.
Ja imetys, voi veljet, se se vasta kiinnostaakin! Hän selvästi muistaa edelleen mikä homma se oli, eihän lopettamisesta olekaan kuin se noin 8kk. Jos leilit on yhtään esillä, hän syöksyy salamana paikalle niitä ihastelemaan, paijaamaan ja ehkä vähän suukottamaankin, varovasti luvan kanssa. Ymmärtää kuitenkin että ne on vauvaa varten, eikä nyt enää hänelle. Todella jännä nähdä mitä käy sitten kun ”seuraava käyttäjä” on oikeasti niissä kiinni. Veikkaan että se jos jokin aiheuttaa mustaa sukkaa.
Jo nyt hän myös heittäytyy välillä vauvaksi, leikillään toki. Arvelen kuitenkin että joissain jutuissa mennään vähän takapakkia kun pienin syntyy. Vaipoista luopuminen ei ole tällä taaperolla vielä lähelläkään joten eipä tässä paljon ole sellaista mikä voisi olennaisesti muuttua, mutta voin kuvitella että vaikkapa syöminen muuttuisi hetkeksi itsenäisestä lapioimisesta syöttämiseksi. Täytyy varautua siihen että jo ”iso” lapsi haluaakin yhtäkkiä entistä enemmän hoivaa.
Entä me vanhemmat? Ollaan fiiliksissä, ihmeissämme ja välillä vähän kauhuissamme. Itse odotan tyypin tapaamista jo paljon, koska vauva tuntuu jo niin tutulta. On niin hassua kun tunnen että tuossa se on jo ihan valmiina ja lähellä, eikö se voisi jo tulla? Samaan aikaan jännittää ihan sikana. Synnytys jännittää aina (tässä asiassa on vähä tieto lisää tuskaa -efekti kun muistaa liiankin hyvin miltä kivut tuntuu), eniten tietysti se meneekö kaikki hyvin ja selvitäänkö kaikki siitä hyvinvoivina ulos.
Sitten jännittää ne perusjutut: tuleeko masennusta tai ahdistusta, onnistuuko imetys, onko koliikkia, nukkuuko se, kyllä te tiedätte.
Insinööriä jännittää eniten varmaan itse synnytyksen seuraaminen, se ei ole helppoa katseltavaa kun toinen on kivuista sekaisin. Muuten uskon että hänellä alkaa homma konkretisoitua vasta kun vauva on ulkona, vaikka nytkin voi jo pienen kanssa vähän kommunikoida.
Ehkä eniten meitä kumpaakin jännittää omien voimavarojen riittäminen neljälle. Jo nyt arjessa on tilanteita, joissa mulla tulee hetkellinen ylikuorman piikki: Jos kaikki kolme puhuu yhtäaikaa tai kaksi tappelee ja yksi pyytää apua johonkin, mulle tulee sellainen aaaaa olkaa kaikki hiljaa hetki – kuorman siedon ylitys. Se menee äkkiä ohi, mutta välillä jännittää miten paljon niitä alkaa tulla kun lisäksi on yksi vaativa vastasyntynyt, hormonit ja univaje.
Jännittää myös pidemmällä aikavälillä meidän riittäminen vanhempina. Meillä on ollut viime viikot arjessa isompien osalta vähän huolia, ja niinä iltoina kun murehditaan Insinöörin kanssa vielä pitkään lasten nukahdettua tulee välillä aika hurjiakin ajatuksia mieleen. Että mitä me ollaan oikein menty vielä yksi tähän soppaan ottamaan mukaan, voidaanko me mitenkään ikinä riittää?
Sitten tulee seuraava aamu ja ihanat lapset aamiaispöydässä. Hiihtoretki, jonka Kakkonen spontaanisti organisoi hänelle ja Kolmoselle, vauvan potkut ja Ykkösen yökylä kaverin luona. Kaikki sujuu, kaikki on onnellisia, me olemme toinen toisillemme tärkeitä ja iso rikkaus. Silloin sitä miettii että vau mitä ollaan jo saatu ja mitä on vielä tulossa. Näin ihania tyyppejä, näin mahtava porukka ihan omasta takaa ja vielä yksi kaikkien elämää rikastamaan.
Pian hän on täällä.
Kuvat 2 ja 3 minun, loput Saara Malmström.