Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mihin jäivät tunnustukset?

Facebookissa kummittelee vieläkin Valeäidin tunnustukset -niminen sivu, vaikka blogi on ollut jo vuoden pari vain Valeäiti. Oletteko huomanneet? Syy on se ettei Facebook anna vaihtaa nimeä, koska se aina lähtökohtaisesti epäilee että yritän huijata teitä, ihan hyvä käytäntö. Näin ”kissojen ystävät” ei voi kerätä kymmentä tuhatta seuraajaa ja muuttua ”potkitaan kissoja” ryhmäksi.

Olen pyristellyt tätä vastaan aina välillä ja aina saanut torjunnan. ”Nimenmuutostasi ei voi hyväksyä”. Fine.

Mutta aloin tässä miettiä asiaa ekaa kertaa vähän tarkemmin, että mikä tämän nimenvaihdon takana edes on.

”Tunnustukset” pääte jäi jossain kohtaa ihan luonnostaan pois kun tein Instagramiin oman tilin ja tuntui loogisemmalta olla hahmo kuin hahmon tekeminen. Mutta onhan asiat tässä matkan varrella myös sisällöllisesti muuttunut.

Oispa piilarit.

Aloittaessani ja nimen keksiessämme (Insinööri oli vahvasti mukana) tuntui että blogi oli nimenomaan tunnustuksia. Tunnustin julkisesti ettei kaikki mene aina putkeen, että hermostun lapsilleni ja unohdan ottaa vaippoja mukaan. Vuonna 2012 se oli oikeasti vielä ihan tunnustamista, silloin vallalla oli pastellin pehmeät vauvavuodet, jossa kaikki oli aina ihanaa ja helppoa. Oli suuri tunnustus sanoa julkisesti ettei niin oikeasti ole.

Blogi on muuttunut hurjasti menneinä vuosina minun mukanani. Ensin enemmän minuun keskittyväksi kolumniksi, sitten yhteiskunnallisen käänteen ja kasvatuksellisten ajatusten kautta takaisin vauva-aikaan.

Yhtäkkiä vuonna 2019 Valeäidin alkuperäinen kakkasisältö ei enää tunnu ominaiselta. Olisihan mulla tarinaa kerrottavani, voi pojat. Sekin kerta hetki sitten kun ei ollutkaan mitään hoitolaukkua mukana ollenkaan. Teksti on luonnospöydällä vielä koska sen eteen on kiilanneet vähän syvälllisemmät ajatelmat kasvatuksesta. Suoraan sanottuna tuntuu ettei se kakkajuttu oikein enää lähe. En osaa sitä huumoria edes enää! Enkä muutenkaan tunnista alkuaikojen tekstiä omakseni, olen (onneksi) kehittynyt myös kirjoittajana.

Tästä kaikesta sain joskus angstia. Että mites nyt kun lukijat ovat tulleet tänne kakkajuttujen perässä ja tarjoilenkin syväanalyysia koulunkäynnistä. Nyt toisinpäin: jaksaako ne lukea näitä vauvajuttuja kun vielä hetki sitten pohdiskelin itseäni?

Palaan aina samaan tulokseen, siihen ettei tämä muovaantuminen haittaa ollenkaan vaan se on luontaista ja pakollista jotta jaksan tätä. Valeäidin tunnusten takana on Valeäiti, minä. Tämä blogi ja sen monet kanavat kertovat aina lopulta eniten minusta: kommelluksistani ja ajatuksistani. Siksi sen nimeksi on tullut Valeäiti, se olen minä. Tai oikeastaan internet-minä, yllättävänkin tarkkaan harkittu hahmo. Ja siksi se elää minun mukanani juuri sellaiseksi kuin minäkin kulloinkin olen.

Ei täällä enää mitään tunnusteta. Täällä kirjoitetaan harkitusti asioista joita minun joko pitää päästäni purkaa, tai joista haluan kertoa ja keskustella. Siksi olen Valeäiti niin blogissa, instagramissa kuin podcasteissakin.

Toivon, että vielä joku vuosi Facebookissakin. Loppuun siksi virallinen ilmoitus, jota proseduuri vaatii:

Valeäidin tunnustukset tunnetaan nyt ja jatkossakin nimellä Valeäiti.

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

 

Lue myös:

Mitä on tapahtunut Valeäidin seitsemässä vuodessa?

Tänään oli Valeäidin 7v synttärit. Onnea minä, hän ja me!

vinkkejä blogin perustamiseen

Blogista on tullut niin iso ja vakituinen osa elämää että on hankala ajatella sen olevan vain blogi.

Valeäiti on edelleen päiväkirja, terapiatuoli ja keskustelunavaus, niin kuin sitä Suomen Blogimediaan tullessani (kolme vuotta sitten) kuvailin. Vieläpä tuossa järjestyksessä. Päiväkirjana se on ollut elämäni ensimmäinen sellainen, johon olen sitoutunut. Se kertoo minulla asioita, joita en millään muuten muistaisi, paljastaa vanhat tunnot ja mietteet perheemme käänteistä. Terapiatuolina se on verraton. Kirjoittaminen on edelleen paras mahdollinen tapa jäsentää omia ajatuksia. Keskustelunavaus se myös edelleen on (melkein palkinnon veroisesti), vaikka keskustelu on laajentunut tosi moneen eri kanavaan.

Seitsemän vuoden aikana perheeseen on tullut Kakkonen ja tätä kirjoittaessani on Kolmonenkin tuloillaan – vaikka väitin että perheemme on jo tässä. Olemme muuttaneet kolmesti, ostaneet ja myyneet yhden tontin ja rakentaneet toiselle. Olen vaihtanut työpaikkaa kolmesti, sisältäen kahden eri osakeyhtiön perustamisen. Olen nauhoittanut kaksi tuotantokautta podcastia ja kolmas pyörii jo vähän kielen päällä.

Olen sairastanut masennusta, ahdistusta, rytmihäiriöitä sekä lukemattomia flunssia ja yhden melko eeppisen oksennustaudin (synnyttäessäni Kakkosta). Olemme matkustelleet ihanissa paikoissa ihan hulluilla komboilla (5-kuisen vauvan ja 1v10k taaperon kanssa Kaliforniaan lastenvahdiksi, mitä mä oikein ajattelin?).

Valeäiti olen minä mutta en kuitenkaan minä. Blogi kuvastaa elämäni käänteitä, mutta ei koskaan kerro kaikkea. Aluksi tekstit olivat todella kakkahuumorilähtöisiä, kumpusivat siitä arjen komiikasta jota ihan pyytämättä ja yllättäen eteen tippui. Kahdesta suunnasta puskeva uhmaikä aloitti mustimpien tuntojen auki kuvailun – sitä keskustelunavausta jota edelleen harrastan mutta hiukka varovaisemmin.

Lasten kasvaessa isommiksi on ollut luontevaa siirtää heitä taka-alalle ja ottaa syyniin enemmän minä ja ympäröivä maailma. Viimeiset vuodet blogi onkin ollut enemmän kasa kolumneja kuin arjen hassuja tapahtumia. Huomaan, että linjan muuttuessa lukijatkin hieman vaihtuvat. Oma siskonikin sanoi muutama vuosi sitten ettei hän enää jaksa lukea blogiani kun siellä ei enää ole niitä kakkajuttuja.

Silloin mietin ensimmäistä kertaa, pitääkö olla huolissaan blogin linjan muuttumisesta. Pitääkö pysyä aikakauslehtenä, joka toimittaa sitä mitä lupaa vuodesta toiseen vai onko ok vaihtaa genreä oman elämän muuttuessa? Valitsin jälkimmäisen enkä ole hetkeäkään katunut. Ei tälläistä ylimääräistä työtä voi tehdä jos kirjoittaa vain lukijat mielessään.

On pakko kirjoittaa siitä, mitä haluaa. Tai olla kirjoittamatta kokonaan. Siksi täällä on ollut viime vuosina enemmän ajatuksia, ruuhkavuosia, raksahommia ja työjuttujakin.

Ja siksi tästä tulee varmasti lähivuosina taas vauvan myötä enemmän se arjen pissakakkahuumoripaikka. Minusta on luonnollista että se tarkoittaa myös lukijoiden välillä poistuvan, ja se on ihan tosi ok. Haluan että tämä on paikka, joka viihdyttää tai saa ajattelemaan. Ideaalisti molempia.

Vaikka joka vuosi – suunnilleen juuri näihin aikoihin – uhoan blogin lopettamisella kun juttua ei vain tunnu löytyvän, en kuitenkaan näe sen ihan muutamaan vuoteen tapahtuvan. Tämä antaa ihan liian paljon, ja on kehittänyt yllättävän paljon erilaisia asioita minussa.

Olen löytänyt ylipäänsä kirjoittamisen ilon, taidon ja äänen. Valokuvaaminen on tullut kiinnostavammaksi ja lopputulokset ovat ottaneet ison hypyn eteenpäin, vaikka siinä ihan loputtomasti opeteltavaa yhä edelleen on. Olen kerryttänyt myös yllättävän paljon ammattitaitoa noin ylipäänsä myös omiin töihin ja ammennan paljonkin näistä sisällöntuotantohommista myös strategisen konsultoinnin puolella.

Blogin kautta on sitä paitsi aika moni asiakas tullut entistä läheisemmäksi ja olen kahdesti myös rekrytoinut loistavia ihmisiä välillisesti tätä kautta!

Valeäiti on tänään paljon enemmän kuin pelkkä blogi, ja huomattavasti enemmän kuin minä (enkä edes koe enää olevani mikään valeäiti, mutta nimet jää!). Ennen kaikkea Valeäiti on ihan oikeasti te lukijat. Ja tänä päivänä myös Instan seuraajat (perustin IG tilin vasta pari vuotta blogin jälkeen, hullua!), storeihin vastaajat, Facebookissa kommentoijat ja podcastin kuuntelijat.

Tahdon ajatella että olemme yhteisö, joka laajentuu myös rakkaiden blogikollegojen puolelle. Tuntuu että tekin olette ystäviä minun ystävieni kanssa. Me puhumme samaa kieltä ja keskustelemme ihan mistä vain, vaikka olisimme eri mieltä. Sitä rakastan!

On tosi tärkeää saada vertaistukea, lohdutusta, kannustusta, palautetta ja kritiikkiäkin, mutta erityisesti niitä toisia mielipiteitä ja näkökulmia. Aidosti uskon kehittyneeni itse ihmisenä kun olen etuoikeutetusti saanut teiltä uusia näkökulmiin omiin juttuihini. Minulla on mahdollisuus saada mihin tahansa asiaan kymmenien ihmisten komppaus, vastalause tai älähdys ja se tuo perspektiiviä enemmän kuin yksittäiset muiden kirjoittamat jutut.

Kiitos siis tästä! Jatketaan hyviä keskusteluja vielä ainakin ensi vuosi, eikö? Pakkohan tässä on tuolle Kolmosellekin yksi digitaalinen vauvakirja tehdä.