Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Henkinen kasvu on joskus kivuliasta ja minä teen sitä täällä julkisesti

”Sitä kutsutaan henkiseksi kasvuksi.”
“Äh. Onko pakko kasvaa?”
“On, läpi elämän.”

Olin juuri valittanut ystävälleni etten saa riidellä kotona niin kuin haluaisin. Tiedän kuinka kypsältä tämä kuulostaa! Mutta kun! Minun luonteeni sanoisi että välillä räjähdetään ja sitten laannutaan nopeasti ja sitten se on ohi. Insinöörin luonne taas ei moista suodata, joten olen tässä 15 vuoden aikana joutunut väkisin opettelemaan sovittelevamman tavan riidellä.

Minusta se ei ole kivaa, mutta niin kuin ystäväni hieman kypsempänä huomautti, kasvu ei ole aina kivaa ja sitä on pakko tehdä.

Valitettavan oikeassa hän on. Olen vuosien mittaan kasvanut lukemattomien asioiden suhteen, ja suurimmaksi osaksi oikein iloinen olen siitä. Nuoruuden mustavalkoisuus on muuttunut monisävyiseksi sateenkaareksi, jossa ymmärrän ja hyväksyn todella monta muutakin mielipidettä omani lisäksi. Ymmärrän jatkuvasti enemmän siitä miten vähän ymmärrän ja tiedän ja siksi olen armollisempi sekä itseäni että muita kohtaan.

En todellakaan ole valmis, mutta hyvällä matkalla.

Henkinen kasvu on joskus vähän raskasta ja kivuliastakin, mutta kyllä sen tulokset hyvältä tuntuu. Kiusallista tästä tekee se, että viimeisen kahdeksan vuoden aikana minussa tapahtunut kasvu on nähtävissä täällä blogissa. Blogi täytti tällä viikolla vuosia ja kuten tavallista, kävin hiukan läpi vanhoja tekstejä. Löysin ihan alkuajoilta mm. tämän timantin, jossa kritisoin sukupuolisensitiivstä kasvatusta (ymmärtämättä mitä se on):

”Lapsiraukka sitten menee ala-asteelle niissä hamppuvaatteisaan, esittelee itsensä Ruu:na ja syö vain vegaaniruokia.”

Ei apua. Ette näe tätä mutta voitte kuvitella kuinka hautaan väsyneet, vanhentuneet kasvoni juuri nyt sukupuolisensitiivisiin käsiini, lähettelen disclaimereita joka suuntaan ja vuoraan bannerit lauseella “ymmärrän nykyään mitä on sukupuolisensitiivisyys, anteeksi! Ruu on tosi kaunis nimi!”

Joka ikinen kerta näitä helmiä löytäessäni ajattelen että ei heeeeelvetti täältä pitää kyllä piilottaa näitä vanhoja tekstejä, päätyen kuitenkin siihen että se olisi liian suuritöistä. Jätän ne siis sinne, virtuaalisesti mädäntymään omaan kuoppaansa enkä ainakaan korjaa niissä esiintyvä kappaleväli- tai kuvaongelmia.

Siinä on kuitenkin myös jotain maagista että tämä kaikki vanha sonta on tuolla. Erityisesti kun niiden vastapainona kuitenkin on nähtävissä tuoreemmat näkemykseni, joissa olen vihdoin oppinut ajattelemaan asioita monipuolisemmin ja tylpistämään pahimpia kärkiä kynästäni – vaikka ne kärjet toki olivatkin aluksi niitä mihin moni tykästyi.

Näkyköön sitten koko internetille kuinka olen ymmärtänyt mitä sukupuolisensiitivisyys on, kuinka tehdään maistuvaa kasvisruokaa, kuinka kasvatuksen rooli lapsen persoonallisuuden muovaamisessa on melkein mitätön, ettei vegaanius tai sormiruokailu ole uskontoja ja kuinka omia hermoja voi oppia hallitsemaan uhmaisten lasten kanssa.

Ainoa miinus tässä toki on se etten voi koskaan, ikinä, milloinkaan lopettaa blogia, sillä muuten henkinen kasvuni pysähtyisi muun maailman silmissä siihen. Enkä uskalla arvata minkä ikäisenä olisin vähiten ääliö, joten parempi jatkaa.

Kysyitte mitä vain – vastasin mitä vain (osa 1)

Kysyin Instagramin kyselytyökalulla teiltä sen perinteisen ”kysy mitä vain” kyssärin ja onnekseni tuo kyseinen Instan toiminnallisuus on juuri nyt rikki, joten pääsen vastaamaan näihin ihan kirjallisesti!

Oletko aina ollut ruskeahiuksinen? Vai onko tullut kokeiltua esim punaista tai vaaleaa?

Olen ollut ihan aina tummahiuksinen, mieluiten jopa lähinnä mustahiuksinen. Punan suuntaan olen useinkin taittanut ja vaaleaksi vedin latvat kun täytin 30 – sellainen ombré villitys vei mukanaan. Päässä on ollut kaikkea pikkuleteistä (!!) permikseen (!!!) mutta blondiksi en ole kyennyt. Lyhyt tukka on ollut kerran, pidempi polkka samoin kerran. Tämä taitaa olla aika lailla jo trademark tämä tukka.

Missä päin te asutte kun teidän kämppä näyttää niin ihanalle 😀 

Sori en kerro kovin tarkkaan, koska olen vainoharhainen! Kiva kämppä nyt voi olla missä vaan, mutta me asutaan Itä-Helsingissä, jossa on vaikka mitä mahdollisuuksia ihaniin koteihin, tulkaa kaikki tänne!

Joko joululahjat on ostettuna? 

Ei todellakaan. Sain tehtyä listan vastaanottajista, siihen tuli 26 nimeä. Ajattelin tänä vuonna tehdä niin että varaan yhden päivän (22.12 perinteisesti kova) tälle ja hoidan kaiken silloin, enkä stressaa asiasta sitä ennen. Voin raportoida myöhemmin onnistuiko.

Mitä kuuluu? 🙂 

Kiitos tosi hyvää! Vähän meinaa puskea itse aiheutettua joulustressiä (koska EN OLE OSTANUT LAHJOJA), mutta olen aika zen mielentilassa kuitenkin noin niin kuin kaikkineen nyt joten ei sekään haittaa. Olen tosi onnellinen kun olen saanut liikuttua niin paljon että selkä on hyvässä kunnossa ja mieli terhakkaana. Voiko noin sanoa? Sanoin jo.

Millaisiin ammatteihin sun lapsuudenystävät päätyi? 

Niiiin moneen erilaiseen. On kondiittoria, museonaista, insinööriä, markkinointijohtajaa, lähihoitajaa, toimitusjohtajaa ja yrittäjää. Kaikki ovat löytäneet minun mielestäni juuri heille sopivan työn!

Missä oot hyvä / huono töissä / työelämässä yleensä? 

Olen tosi hyvä konsultoimaan eli löytämään ratkaisuja muiden ongelmiin. Hahmotan hyvin kokonaisuudet abstraktin mössön keskeltä ja osaan tunnistaa, mikä on se oleellisin asia josta käsin vyyhtiä kannattaa lähteä ratkomaan. Olen myös hyvä esittämään nämä kaikki viisaat ajatukseni niin että muut tajuaa ja hyväksyy ne. Tämä kaikki myös yleensä tulee suustani tosi jäsennellysti ilman että edes ehdin ajatella itse mitään. Olen hyvä myymään koska olen aidosti kiinnostunut ihmisistä ja asioista joten saan aika nopeasti luottamuksen syntymään.

Huonot puolet tulevat tästä samasta innosta, spontaanista vauhdista ja kekseliäisyydestä: Myyn joskus helposti liian halvalla kun vain haluan homman meille, teen suurpiirteisiä projektisuunnitelmia enkä jaksa detaljeja (sopparit omg) ja varsinkaan enk kestä jos hommat ei etene, siis ihan vaikka jos joku pitää liian pitkän ja turhan puheenvuoron palaverissa. Aina pitää edetä! Pahinta mitä tiedän on että tehdään porukalla monta tuntia yhdessä jotain esitystä. Bitch please, mä haluan tehdä sen vaikka vaan yksin niin se on tunnissa valmis.

Mitkä on sinun epävarmuudet aikuisena, jos vanhemmuutta ei lasketa?

Hah, tämäpä oli kiinnostava kysymys! Tajusin sen lukiessani että hyvänen aika, en kyllä ole tippaakaan vanhemmuudestani epävarma. Yksittäisistä tilanteista, toki, mutta kokonaisuutena seison todella tukevasti oman äitiyteni takana ja tiedän tekeväni sitä hyvin ja ennen kaikkea yritän aina parhaani. Sehän riittää.

Epävarmuuksia kyllä riittää ja ne kaikki liittyvät hyväksytyksi tulemisen tunteeseen ryhmässä, porukasta pois jäämiseen. Mulla vaanii syvällä jossain epäilys siitä että ne muut yhdessä nauraa mulle tai pitää mua huonompana. En ole koskaan keksinyt oikein mistä tämä johtuu, enkä ainakaan saanut sille koskaan minkään näköistä todistetta, mutta siellä se kalvaa heikoimpina hetkinä vaikka tietysti pääsääntöisesti pysyy poissa. Se näkyy pienempinä huolina: olinko valinnut oikeat vaatteet, puhuinko tyhmiä / liikaa, oliko ryhtini huono…kyllä kyllä, typeriä ja tarpeettomia kaikki mutta sellaisia joskus sitten tulee!

Minkälaisena kuvittelit lapsena / nuorena sun aikuisuutesi ja toteutuiko se?

Paha! Jos ei lasketa sitä että viisivuotiaana ilmoitin että minusta tulee kansainvälinen myyntinainen (jota nyt tarkemmin ajateltuna itse asiassa olen) tai että äitini 40v juhlissa ennustaja povasi minusta tulevan ministerin alle nelikymppisenä (ei tullut mutta JES Sanna Marin!!!) luulen, että kuvittelin aina aika lailla tämän elämän: perhe useammalla lapsella, omakotitalo, Suomi.

Miksi sun nimi on Valeäiti ja mistä se nimi tulee? 

Tähän löytyy vastaus blogin historian toisesta tekstistä koskaan ja se sanoo näin:

”En nimittäin juurikaan edes vielä, 15kk jälkeen, tunnista itseäni äidiksi. Äidinrakkaus ei tulvahtanut muhun jo siinä vaiheessa kun näin pilkkeen Insinöörin silmäkulmassa, enkä todellakaan ymmärrä mitään kaiken maailman vauvajumpista, muskareista, värikylvyistä ja niiden tärkeydestä.” 

No nyt tunnistan, äidinrakkautta on ämpäreittäin ja tiedän ettei vauvajumpat ole oikeastaan kovin tärkeitä, mutta nimi jäi. Siihen liittyy myös Project Mama, joten lue koko lyhyt teksti pian kahdeksan vuoden takaa täältä.

Miks oot noin huippu, niin monesti meinannu kuolla nauruun kun kuuntelen sun juttuja. Samalla oon saanut myös sulta paljon tietoa 🙂

Huumori on vahvin epävarmuuden merkki! Mitä enemmän itseään pelkää, sitä varmemmin on hauska – ainakin joillekin! Kiitos!

Ura- ja duunijutut kiinnostaisi, erityisesti yhdistäminen lapsiperhearkeen

No kiva, koska näitä löytyy ja tulee jatkossakin! Aloita lukemalla vaikka Kaikki työni; mitä niissä rakastan ja minkä voisin lopettaa sekä normityöhöni liittyvä Yksi työviikkoni päivä päivältä! Tai se kuinka olin hetken yrittäjänä ja kerroin siitä jutussa Hypyn anatomia: miten siirryin yrittäjäksi? ja lopettele sitten tällä Ura ja perhe: tarvitseeko siitä vielä puhua? -jutulla. Tämän ”duunit” tägin alta taitaa löytyä kaikki, lukuiloa!

Kerro lisää 4kk rajapyykistä ja kuplan puhkeamisesta

Tästä tulossa varmasti asiaa 5kk katselmuksessa 21.12, stay tuned!

Ootteko harkinneet kenenkään lapsen kohdalla että vanh.vapaalla olisikin Insinööri etkä sinä? 

Vanhempainvapaalla ei mutta Insinööri oli muutaman kuukauden isompien kanssa hoitovapaalla ja ehdottomasti sama pitäisi tehdä nyt, ellei pidempikin pätkä. Tekee niin hyvää kaikille! Tässä tarinaa siitä kun Insinööri oli hoitovapaalla.

Kipuiletko koskaan kotona olemisen suhteen? 

HAH, todellakin. Esimerkiksi niin paljon että siitä syntyi aikanaan tämä blogi. En ole varsinaisesti kotiäitiainesta (ks. kohta kaiken pitää ”edetä” ja mieti sitä tässä arjessa. Voi pyhä paikallaan polkeminen sentään) joten tämä on joskus vähän rankkaa mulle. Blogi pelastaa paljon ja erityisesti tällä kierroksella tässä on ihanasti omaa tekemistä sen kaiken tylsähkön rutiinin vierelle!

.

Olipas aivan superdupermahtavia kyssäreitä ja niitä on vielä iso pino käymättä! Kirjoitan ainakin yhden osan vielä jossa vastaan loppuihin, tämä tehdään niin uudestaankin!

Kaksi alinta kuvaa Petri Krook / Yle.

Mihin jäivät tunnustukset?

Facebookissa kummittelee vieläkin Valeäidin tunnustukset -niminen sivu, vaikka blogi on ollut jo vuoden pari vain Valeäiti. Oletteko huomanneet? Syy on se ettei Facebook anna vaihtaa nimeä, koska se aina lähtökohtaisesti epäilee että yritän huijata teitä, ihan hyvä käytäntö. Näin ”kissojen ystävät” ei voi kerätä kymmentä tuhatta seuraajaa ja muuttua ”potkitaan kissoja” ryhmäksi.

Olen pyristellyt tätä vastaan aina välillä ja aina saanut torjunnan. ”Nimenmuutostasi ei voi hyväksyä”. Fine.

Mutta aloin tässä miettiä asiaa ekaa kertaa vähän tarkemmin, että mikä tämän nimenvaihdon takana edes on.

”Tunnustukset” pääte jäi jossain kohtaa ihan luonnostaan pois kun tein Instagramiin oman tilin ja tuntui loogisemmalta olla hahmo kuin hahmon tekeminen. Mutta onhan asiat tässä matkan varrella myös sisällöllisesti muuttunut.

Oispa piilarit.

Aloittaessani ja nimen keksiessämme (Insinööri oli vahvasti mukana) tuntui että blogi oli nimenomaan tunnustuksia. Tunnustin julkisesti ettei kaikki mene aina putkeen, että hermostun lapsilleni ja unohdan ottaa vaippoja mukaan. Vuonna 2012 se oli oikeasti vielä ihan tunnustamista, silloin vallalla oli pastellin pehmeät vauvavuodet, jossa kaikki oli aina ihanaa ja helppoa. Oli suuri tunnustus sanoa julkisesti ettei niin oikeasti ole.

Blogi on muuttunut hurjasti menneinä vuosina minun mukanani. Ensin enemmän minuun keskittyväksi kolumniksi, sitten yhteiskunnallisen käänteen ja kasvatuksellisten ajatusten kautta takaisin vauva-aikaan.

Yhtäkkiä vuonna 2019 Valeäidin alkuperäinen kakkasisältö ei enää tunnu ominaiselta. Olisihan mulla tarinaa kerrottavani, voi pojat. Sekin kerta hetki sitten kun ei ollutkaan mitään hoitolaukkua mukana ollenkaan. Teksti on luonnospöydällä vielä koska sen eteen on kiilanneet vähän syvälllisemmät ajatelmat kasvatuksesta. Suoraan sanottuna tuntuu ettei se kakkajuttu oikein enää lähe. En osaa sitä huumoria edes enää! Enkä muutenkaan tunnista alkuaikojen tekstiä omakseni, olen (onneksi) kehittynyt myös kirjoittajana.

Tästä kaikesta sain joskus angstia. Että mites nyt kun lukijat ovat tulleet tänne kakkajuttujen perässä ja tarjoilenkin syväanalyysia koulunkäynnistä. Nyt toisinpäin: jaksaako ne lukea näitä vauvajuttuja kun vielä hetki sitten pohdiskelin itseäni?

Palaan aina samaan tulokseen, siihen ettei tämä muovaantuminen haittaa ollenkaan vaan se on luontaista ja pakollista jotta jaksan tätä. Valeäidin tunnusten takana on Valeäiti, minä. Tämä blogi ja sen monet kanavat kertovat aina lopulta eniten minusta: kommelluksistani ja ajatuksistani. Siksi sen nimeksi on tullut Valeäiti, se olen minä. Tai oikeastaan internet-minä, yllättävänkin tarkkaan harkittu hahmo. Ja siksi se elää minun mukanani juuri sellaiseksi kuin minäkin kulloinkin olen.

Ei täällä enää mitään tunnusteta. Täällä kirjoitetaan harkitusti asioista joita minun joko pitää päästäni purkaa, tai joista haluan kertoa ja keskustella. Siksi olen Valeäiti niin blogissa, instagramissa kuin podcasteissakin.

Toivon, että vielä joku vuosi Facebookissakin. Loppuun siksi virallinen ilmoitus, jota proseduuri vaatii:

Valeäidin tunnustukset tunnetaan nyt ja jatkossakin nimellä Valeäiti.