Kuinka blogiteksti kirjoitetaan – behind the scenes

Julkaisin muutama päivä sitten tekstin, jossa pohdin sitä kuinka osaan nyt nauttia vauvavuodesta eri tavalla. Tekstin saama vastaanotto on ollut oikein positiivinen – tämä tieto on siksi oleellinen että samalla kuin kirjoitin tekstiä, kirjoitin taustalla tekstiä siitä miten tuo teksti syntyi! Voin heti kertoa, ettei se ihan yhdeltä istumalta syntynyt.

Minkälainen oli tekstin eka versio, mistä ajatus syntyi ja mitä vaati että se näki päivänvalon?

blogin perustaminen

1. Aihio syntyy

Saan ajatuksen torstaina lenkillä. Pysähdyn nauttimaan hetkestä aurinkoisella kadulla, vaikka tunnen samalla haikeutta. Huomaan että tässä on nyt jokin tunne. Se ei ole vielä mikään suuri oivallus tai blogikirjoituksen aihe, mutta sen verran voimakas ajatus että kirjoitan sen ylös, jos siitä vaikka tulisikin jotain. Koska on talvi, en näppäile kännykkää vaan sanelen tekstin sellaisena kuin se päästäni tulee. Sillä on alustava otsikko ja ajatuksenkulku, mutta ei vielä oikein pointtia. Jätän sen hautumaan muistikirjasovellukseeni.

Tämän sanelen kännykkääni:

”Minun kesäni loppuu pian”

Tiedättekö sen tunteen kun tulee kevät ja alkaa jo mielessään miettiä että kohta on kesä sitten se on jo loppu ja sitten alkaa pitkä pitkä talvi? Minä ainakin olen tällainen vaikka kuinka en haluaisi. Mietin viimeistään kesäkuussa että kohta on heinäkuu ja sitten se on ohi. Lempikuukauteni onkin huhtikuu koska silloin kaikki paras on vielä edessä. Nyt sama ilmiö toistuu tämän viimeisen vauvavuoteni kohdalla.

Kolmonen on nyt seitsemän kuukautta vanha ja minä huomaan ajattelevani että ihan kohta minä olen sitten taas töissä ja tämä kaikki ihana loppuu. Juuri nyt kun kaikki on niin kivaa! Aurinko paistaa, lapsi nukkuu vaunuissa jonne se nukahti kiltisti ja minä olen ehtinyt miettiä kaikenlaista muutakin kuin töitä. En ole valmis palaamaan töihin.

Mutta en mä vielä mihinkään töihin ole palaamassakaan! En tiedä milloin mutta on tässä varmasti aika pitkä aika vielä. En ainakaan huomenna mene töihin enkä tänään joten enkö voi vain nauttia tästä ihanasta hetkestä? Juurikin sen takia että tiedän sen olevan todennäköisesti viimeinen kerta kun saan nauttia pienestä vauvasta, kotona olemisesta, pitkistä kävelyistä, aurinkoisesta keväästä ja uusien taitojen todistamisesta. Onneksi jäin itselleni kiinni tästä ajattelusta ja päätin lopettaa. Pysähdyin keskelle katua ja laitoin silmät sekunniksi kiinni, kasvot kohti aurinkoa. Nautiskellen totesin mielessäni kyllä on ihanaa – juuri nyt, tässä.

(toim. huom. Sanelun jäljltä teksti näytti tosiasiassa enemminkin tältä: ”mietin viime tein kesäkuuta että loppuuppu lemppari Togoon jalla on mun kaikki merkit ilmassa”)

Lue lisää: Lopullinen teksti

2. Jutun mutustelu

En ehtinyt palata tekstin pariin moneen päivään. Muistin sen olemassa olon ja mietin että äh, se taisi sittenkin olla sellainen hetken ajatus jonka olisi voinut vain tallettaa Instagramiin storyna tai kuvana. Mutta jotain siinä oli, jotain miksi halusin pysähtyä sitä muistiin sanelemaan. Mikähän se ajatus siinä oikeasti on?

3. Uudelleenkirjoittaminen

Sunnuntaina avaan tekstin pitkästä aikaa. En muista oudosta sanelusta enää mitään ja togoon togoon jalla ei ihan avaa hienoja ajatuksiani. Korjaan mitä pystyn ja mietin vielä, kirjoitan lisää. Jotain tässä on, jokin ajatus jonka haluan tallettaa ja sanoittaa. Luen tekstiä yhä uudelleen: poistan turhat alleviivaukset ja yritän löytää nopeammin punaisen langan.

Nyt teksti on tuplasti pidempi mutta juttu junnaa. Sanon siinä ehkä viisi kertaa että “tämä on niin kivaa ja kohta tämä on jo ohi blaablaa”, enkä saa kiinni siitä tunteesta josta halusin kirjoittaa. Pistän koneen hetkeksi pois, tuijotan ikkunasta ulos ja ajattelen ääneen sen mitä yritän sanoa. Kuvittelen kertovani Insinöörille että “tää on se mitä mä yritän sanoa”. Saan jostain kiinni.

Kirjoitan sen jonkin yhteen omaan kappaleeseensa, miettimättä sitä kuinka se sopii muun tekstin ja ajatuksen kulun kanssa yhteen. Kun olen jokseenkin tyytyväinen löytämääni, kursin loput tekstistä kasaan. Poistan kokonaisia kappaleita, vaihdan toisten paikkaa. Pidän huolen että se oivallus nousee tekstissä esiin eikä eipäsjuupas ajattelu vie koko tilaa.

Kirjoitan monta uutta kappaletta. Sitten kirjoitan ihan uuden ekan kappaleen, johon tuon jo tekstin ydinajatuksen ja sen seurauksena melkein kaikki juuri kirjoittamani uudet jutut lentää roskakoriin, suurin osa vanhoista myös.

Lopulta käy niin että tuo alkuperäinen kesähorina jää lähes kokonaan pois. Se ei ole oleellista, se oli vain polku ajatukseen johon pääsen nopeammin kiinni ilman tuota taustaselitystä.

Kolmonen herää kesken naputtamisen ja leikin sen kanssa hetken. Yhtäkkiä tajuan, nyt näen kirkkaana sen mistä yritin ottaa kiinni! Kyse on siitä että ekaa kertaa ikinä pystyn “nauttimaan nyt kun se on pieni!” Lasken vauvan lattialle ja kirjoitan otsikon uusiksi ja viimeiseksi kappaleeksi tämän oivalluksen. Teksti on nyt valmis, jopa saate FB-jakoon syntyy siltä istumalta.

Luen tekstin uudestaan läpi ja se toimii! Napakka, tarttumapintainen ja ajatus tulee esille. Olen niin helpottunut, koska olin jo ajatellut että tästä tekstistä tulee taas yksi sellainen luonnos jota ei koskaan julkaistu, elektroninen muistivihkoni Evernote on näitä täynnä.

4. Kuvat ja julkaisu

Siirrän tekstin WordPressin pohjalle ja tsekkaan rivivälit ja otsikoinnit. Kirjoitan samalla tätä tekstiä ja sanon Kolmoselle taas “ihan kohta” kun en malta lopettaa kesken – yksi huonoja puoliani.

Luen samasta aiheesta vastakkaisesta näkökulmasta kirjoittamani vanhan tekstin. Sen jälkeen muokkaan vielä lopetusta, en halua käydä menneisyyden itseni kanssa turhaa väittelyä.

Huokaisen kun tajuan kuvien puuttuvan. Tämä on mulle usein raskain vaihe. Teksti on valmis, haluaisin jo julkaista, mutta kuvat pitää vielä miettiä. Kamerassa on uusia kuvia, lataan ne, valitsen pari ja käsittelen. Tähän menee vielä puoli tuntia, vaikka haluaisin jo lopettaa koko homman. Kuvankäsittelyohjelma tökkii, joten lopulta julkaisen kakkoslaatua – en jaksa nyt hinkata.

Viimeistelen tekstin teknisesti (tägäykset, SEO, otsikoiden muotoilut). Painan julkaise-nappia ja käyn vielä lukemassa tekstin livenä. Korjaan muutaman kohdan selkeämmäksi, yhden kirjoitusvirheen ja turhan rivivälin. Vielä pitää käyttää jossain kohtaa vartti tekstin jakamiseen eri kanavissa, miettiä kuhunkin sopiva kulma.

Kauanko yhteen blogitekstiin kului aikaa?

En seurannut tarkkaan mutta lopulta tähän tekstiin kului ihan tosi paljon aikaa, tunteja. Enkä 0llut varma tuleeko kukaan kiinnostumaan tästä vai oliko tämä vain minun oma päiväkirjamerkintäni, aika näyttää (edit: hyvin näytti uppoavan!).

Joskus tämä koko prosessi vie viikkoja tai päiviä, joskus koko juttu soljuu läpi vartissa. Tämä teksti on esimerkki sellaisesta nopeasta prosessista: kirjoitin sen tunnekuohussa suoraan autossa päväkotirumban jälkeen, valitsin kuvaksi vanhan kuvituskuvan ja editoin vain nopeasti kirjoitusvirheet pois illalla ennen julkaisua. Ehkä 20 minuuttia koko hommaan.

Tämä nyt kirjoittamani teksti taas meni monen mankelin läpi. Se alkoi aivan eri kulmalla ja päätyi toiseen. Rakastin tätäkin kirjoittamista, koska tykkään prosessista. Siitä kuinka tekstiä alkaa virrata kesken kävelyn valmiina lauseina, ja sitä kuinka tuskailun kautta löydän siitä sen mitä yritin sanoa.

Toivottavasti nautitte myös syntyvien tekstien lukemisesta, koska itselleen kirjoittaminen on kuin tyhjässä huoneessa laulaisi – ihan kivaa mutta lopulta tyhjää kaikua täynnä.

Kiitos teille 10 000 ystävää (ja oletettavasti muutama vihamies)

Monen viikon jännityksen ja aktiivisen kinuamisen jälkeen tuli tänään aamulla Instagramiin kymmenestuhannes seuraaja.

Ka-pow!

10K on hieno luku, kauniin pyöreä ja ensimmäinen double digit joka Instassa esitetään pyöristettynä lähimpään sataan. Vallan eri asia kuin 9256 siis, tosiammattilaisen merkki!

Kymppitonni on Instagramissa myös siksi merkittävä ominaisuus, että sillä saa storyn puolelle nk. swipe-linkin. Niinpä tätäkin tekstiä pääsi teistä osa lukemaan ihan vain pyyhkäisemällä, eikö olekin uskomatonta!

No eipä se oikeastaan ole, hah. Yksi muuttunut luku ja swipe-linkki eivät oikeasti tietenkään ole se juttu. Somessa parasta on ihan muut asiat kuin luvut ja oman tekemisen mitattavuus, vaikka myönnän niiden olevan ihana ekstralisä.

Tuhannet ihmiset ovat jo pitkään olleet määrä, jonka kanssa täällä toimin. Blogissakin käy kuukausittain 27-30 tuhatta ihmistä, vaikka jo yksi tuhat on niin paljon että sitä ei enää pysty oikein hahmottaa. Muistan vieläkin sen hetken kun tajusin blogissa käyneen tuhat ihmistä. Se tuntuu vieläkin jännältä.

Tämän uusimman pyöreän luvun kohdalla on luonteva syy pysähtyä hetkeksi miettimään mitä tämä kaikki tarkoittaa.

Tuhansien seuraajien joukkoon mahtuu somettoman elämän ystäviä, perhettä, tuttuja, työkavereita, ja iso joukko tuntemattomia. Samankaltaisen elämäntilanteen ihmisiä ympäri maailman, ihan eri elämää eläviä tästä viereltä ja varmasti myös ns. vihaseuraajia, vaikka minulle asti ei onneksi kauheasti marinaa ilmene (ja toivon että he jotka eivät minua jaksa, konmärisevät minut pois somestaan pian.)

Tiedän että suurimmalle osalle ihmisistä olisi todella luotaantyöntävä ajatus kertoa elämästään niin paljon niin useille. Minulle se on rakas harrastus, jota ilman en ehkä enää osaisi ollakaan, mutta myös paljon muuta.

Some on mulle työ, viihdyke ja tapa olla luova. Ennen kuin aloitin blogin vuonna 2012, en tajunnut edes että osaisin, saati haluaisin kirjoittaa ja nyt tajuan sen olevan ehkä intohimoisin asia elämässäni.

Haluan kiittää teitä kaikkia. Sillä vaikka somessa on synkkä puolensa ja joskus se on ihan hassu paikka, minä saan ja olen aina saanut paljon enemmän tästä kaikesta kuin mitä se vaatii – enhän tätä muuten tekisi. Saan teiltä tietysti paljon kannustusta ja rohkaisua, kehuja ja kauniita sanoja mutta myös tervettä kritiikkiä ja uusia näkökulmia. Aidosti uskon myös olevani itse ihmisenä parempi näiden somessa vietettyjen vuosien jälkeen.

Kun kirjoitan vaikeimmat ajatukseni ymmärrettävään muotoon, ymmärrän niitä itse paremmin ja opin hyvin pian että teistä moni muu ajattelee samalla tavalla. Ja juuri niinä päivinä kun möyrin jossain omassa itseinhossa, saan viestin jossa kerrotaan seuraajan saaneen tukea omiin haasteisiinsa, tai kehutaan vanhemmuuttani.

Some on tunteiden kaikukuoppa ja kaikki tulee sinne moninkertaisena. Siksi haluan nyt kiittää teitä siitä että minä saan nauttia täällä kymmentuhatkertaisesti iloa, huumoria, analyyttista pohdintaa ja lohdutusta vanhemmuuden mutkatien sisäkurveissa. Toivon antavani teille vastaavasti rohkaisua, helpotusta tai ihan vain räkäistä naurua!

Matka jatkuu, jännä nähdä mihin suuntaan seuraavaksi. Kiva kun olet siinä matkassa mukana!

Henkinen kasvu on joskus kivuliasta ja minä teen sitä täällä julkisesti

”Sitä kutsutaan henkiseksi kasvuksi.”
“Äh. Onko pakko kasvaa?”
“On, läpi elämän.”

Olin juuri valittanut ystävälleni etten saa riidellä kotona niin kuin haluaisin. Tiedän kuinka kypsältä tämä kuulostaa! Mutta kun! Minun luonteeni sanoisi että välillä räjähdetään ja sitten laannutaan nopeasti ja sitten se on ohi. Insinöörin luonne taas ei moista suodata, joten olen tässä 15 vuoden aikana joutunut väkisin opettelemaan sovittelevamman tavan riidellä.

Minusta se ei ole kivaa, mutta niin kuin ystäväni hieman kypsempänä huomautti, kasvu ei ole aina kivaa ja sitä on pakko tehdä.

Valitettavan oikeassa hän on. Olen vuosien mittaan kasvanut lukemattomien asioiden suhteen, ja suurimmaksi osaksi oikein iloinen olen siitä. Nuoruuden mustavalkoisuus on muuttunut monisävyiseksi sateenkaareksi, jossa ymmärrän ja hyväksyn todella monta muutakin mielipidettä omani lisäksi. Ymmärrän jatkuvasti enemmän siitä miten vähän ymmärrän ja tiedän ja siksi olen armollisempi sekä itseäni että muita kohtaan.

En todellakaan ole valmis, mutta hyvällä matkalla.

Henkinen kasvu on joskus vähän raskasta ja kivuliastakin, mutta kyllä sen tulokset hyvältä tuntuu. Kiusallista tästä tekee se, että viimeisen kahdeksan vuoden aikana minussa tapahtunut kasvu on nähtävissä täällä blogissa. Blogi täytti tällä viikolla vuosia ja kuten tavallista, kävin hiukan läpi vanhoja tekstejä. Löysin ihan alkuajoilta mm. tämän timantin, jossa kritisoin sukupuolisensitiivstä kasvatusta (ymmärtämättä mitä se on):

”Lapsiraukka sitten menee ala-asteelle niissä hamppuvaatteisaan, esittelee itsensä Ruu:na ja syö vain vegaaniruokia.”

Ei apua. Ette näe tätä mutta voitte kuvitella kuinka hautaan väsyneet, vanhentuneet kasvoni juuri nyt sukupuolisensitiivisiin käsiini, lähettelen disclaimereita joka suuntaan ja vuoraan bannerit lauseella “ymmärrän nykyään mitä on sukupuolisensitiivisyys, anteeksi! Ruu on tosi kaunis nimi!”

Joka ikinen kerta näitä helmiä löytäessäni ajattelen että ei heeeeelvetti täältä pitää kyllä piilottaa näitä vanhoja tekstejä, päätyen kuitenkin siihen että se olisi liian suuritöistä. Jätän ne siis sinne, virtuaalisesti mädäntymään omaan kuoppaansa enkä ainakaan korjaa niissä esiintyvä kappaleväli- tai kuvaongelmia.

Siinä on kuitenkin myös jotain maagista että tämä kaikki vanha sonta on tuolla. Erityisesti kun niiden vastapainona kuitenkin on nähtävissä tuoreemmat näkemykseni, joissa olen vihdoin oppinut ajattelemaan asioita monipuolisemmin ja tylpistämään pahimpia kärkiä kynästäni – vaikka ne kärjet toki olivatkin aluksi niitä mihin moni tykästyi.

Näkyköön sitten koko internetille kuinka olen ymmärtänyt mitä sukupuolisensiitivisyys on, kuinka tehdään maistuvaa kasvisruokaa, kuinka kasvatuksen rooli lapsen persoonallisuuden muovaamisessa on melkein mitätön, ettei vegaanius tai sormiruokailu ole uskontoja ja kuinka omia hermoja voi oppia hallitsemaan uhmaisten lasten kanssa.

Ainoa miinus tässä toki on se etten voi koskaan, ikinä, milloinkaan lopettaa blogia, sillä muuten henkinen kasvuni pysähtyisi muun maailman silmissä siihen. Enkä uskalla arvata minkä ikäisenä olisin vähiten ääliö, joten parempi jatkaa.