Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mitä on tapahtunut Valeäidin seitsemässä vuodessa?

Tänään oli Valeäidin 7v synttärit. Onnea minä, hän ja me!

vinkkejä blogin perustamiseen

Blogista on tullut niin iso ja vakituinen osa elämää että on hankala ajatella sen olevan vain blogi.

Valeäiti on edelleen päiväkirja, terapiatuoli ja keskustelunavaus, niin kuin sitä Suomen Blogimediaan tullessani (kolme vuotta sitten) kuvailin. Vieläpä tuossa järjestyksessä. Päiväkirjana se on ollut elämäni ensimmäinen sellainen, johon olen sitoutunut. Se kertoo minulla asioita, joita en millään muuten muistaisi, paljastaa vanhat tunnot ja mietteet perheemme käänteistä. Terapiatuolina se on verraton. Kirjoittaminen on edelleen paras mahdollinen tapa jäsentää omia ajatuksia. Keskustelunavaus se myös edelleen on (melkein palkinnon veroisesti), vaikka keskustelu on laajentunut tosi moneen eri kanavaan.

Seitsemän vuoden aikana perheeseen on tullut Kakkonen ja tätä kirjoittaessani on Kolmonenkin tuloillaan – vaikka väitin että perheemme on jo tässä. Olemme muuttaneet kolmesti, ostaneet ja myyneet yhden tontin ja rakentaneet toiselle. Olen vaihtanut työpaikkaa kolmesti, sisältäen kahden eri osakeyhtiön perustamisen. Olen nauhoittanut kaksi tuotantokautta podcastia ja kolmas pyörii jo vähän kielen päällä.

Olen sairastanut masennusta, ahdistusta, rytmihäiriöitä sekä lukemattomia flunssia ja yhden melko eeppisen oksennustaudin (synnyttäessäni Kakkosta). Olemme matkustelleet ihanissa paikoissa ihan hulluilla komboilla (5-kuisen vauvan ja 1v10k taaperon kanssa Kaliforniaan lastenvahdiksi, mitä mä oikein ajattelin?).

Valeäiti olen minä mutta en kuitenkaan minä. Blogi kuvastaa elämäni käänteitä, mutta ei koskaan kerro kaikkea. Aluksi tekstit olivat todella kakkahuumorilähtöisiä, kumpusivat siitä arjen komiikasta jota ihan pyytämättä ja yllättäen eteen tippui. Kahdesta suunnasta puskeva uhmaikä aloitti mustimpien tuntojen auki kuvailun – sitä keskustelunavausta jota edelleen harrastan mutta hiukka varovaisemmin.

Lasten kasvaessa isommiksi on ollut luontevaa siirtää heitä taka-alalle ja ottaa syyniin enemmän minä ja ympäröivä maailma. Viimeiset vuodet blogi onkin ollut enemmän kasa kolumneja kuin arjen hassuja tapahtumia. Huomaan, että linjan muuttuessa lukijatkin hieman vaihtuvat. Oma siskonikin sanoi muutama vuosi sitten ettei hän enää jaksa lukea blogiani kun siellä ei enää ole niitä kakkajuttuja.

Silloin mietin ensimmäistä kertaa, pitääkö olla huolissaan blogin linjan muuttumisesta. Pitääkö pysyä aikakauslehtenä, joka toimittaa sitä mitä lupaa vuodesta toiseen vai onko ok vaihtaa genreä oman elämän muuttuessa? Valitsin jälkimmäisen enkä ole hetkeäkään katunut. Ei tälläistä ylimääräistä työtä voi tehdä jos kirjoittaa vain lukijat mielessään.

On pakko kirjoittaa siitä, mitä haluaa. Tai olla kirjoittamatta kokonaan. Siksi täällä on ollut viime vuosina enemmän ajatuksia, ruuhkavuosia, raksahommia ja työjuttujakin.

Ja siksi tästä tulee varmasti lähivuosina taas vauvan myötä enemmän se arjen pissakakkahuumoripaikka. Minusta on luonnollista että se tarkoittaa myös lukijoiden välillä poistuvan, ja se on ihan tosi ok. Haluan että tämä on paikka, joka viihdyttää tai saa ajattelemaan. Ideaalisti molempia.

Vaikka joka vuosi – suunnilleen juuri näihin aikoihin – uhoan blogin lopettamisella kun juttua ei vain tunnu löytyvän, en kuitenkaan näe sen ihan muutamaan vuoteen tapahtuvan. Tämä antaa ihan liian paljon, ja on kehittänyt yllättävän paljon erilaisia asioita minussa.

Olen löytänyt ylipäänsä kirjoittamisen ilon, taidon ja äänen. Valokuvaaminen on tullut kiinnostavammaksi ja lopputulokset ovat ottaneet ison hypyn eteenpäin, vaikka siinä ihan loputtomasti opeteltavaa yhä edelleen on. Olen kerryttänyt myös yllättävän paljon ammattitaitoa noin ylipäänsä myös omiin töihin ja ammennan paljonkin näistä sisällöntuotantohommista myös strategisen konsultoinnin puolella.

Blogin kautta on sitä paitsi aika moni asiakas tullut entistä läheisemmäksi ja olen kahdesti myös rekrytoinut loistavia ihmisiä välillisesti tätä kautta!

Valeäiti on tänään paljon enemmän kuin pelkkä blogi, ja huomattavasti enemmän kuin minä (enkä edes koe enää olevani mikään valeäiti, mutta nimet jää!). Ennen kaikkea Valeäiti on ihan oikeasti te lukijat. Ja tänä päivänä myös Instan seuraajat (perustin IG tilin vasta pari vuotta blogin jälkeen, hullua!), storeihin vastaajat, Facebookissa kommentoijat ja podcastin kuuntelijat.

Tahdon ajatella että olemme yhteisö, joka laajentuu myös rakkaiden blogikollegojen puolelle. Tuntuu että tekin olette ystäviä minun ystävieni kanssa. Me puhumme samaa kieltä ja keskustelemme ihan mistä vain, vaikka olisimme eri mieltä. Sitä rakastan!

On tosi tärkeää saada vertaistukea, lohdutusta, kannustusta, palautetta ja kritiikkiäkin, mutta erityisesti niitä toisia mielipiteitä ja näkökulmia. Aidosti uskon kehittyneeni itse ihmisenä kun olen etuoikeutetusti saanut teiltä uusia näkökulmiin omiin juttuihini. Minulla on mahdollisuus saada mihin tahansa asiaan kymmenien ihmisten komppaus, vastalause tai älähdys ja se tuo perspektiiviä enemmän kuin yksittäiset muiden kirjoittamat jutut.

Kiitos siis tästä! Jatketaan hyviä keskusteluja vielä ainakin ensi vuosi, eikö? Pakkohan tässä on tuolle Kolmosellekin yksi digitaalinen vauvakirja tehdä.

Kunpa joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen – ja kertoisi kuka olen

Vietin muutama viikko sitten yhden illan vanhassa koulussani, Turun Kauppakorkeakoulussa. Kokoonnuimme monen vuosikurssin voimin alumneina yhteisiin bileisiin legendaariseen juhlatilaamme Monttuun. Juhlan ansiosta kokoonnuimme myös pitkästä aikaa koko vanhan tyttöporukkamme voimin.

Yhden illan ajan olimme täysin vuodessa 2002, nuorina opiskelijatyttöinä Turun keskustassa. Yhdessä etkoilemassa, meikkaamassa ja valmistautumassa, ja sitten siellä samassa hikisessä Montussa ja Kauppakorkean käytävillä. 16 vuodessa (ai kamala) joukkoon on toki tullut puolisoita, lapsia, asuntolainaa ja työsaavutuksia, mutta monella tavalla kaikki oli niin kuin ennen.

Juhlien jälkeisenä aamuna Turun katuja kävellessäni tein huomion. Oli ihanaa kävellä Turussa kuin silloin ennen vanhaan, mutta samalla esiin kaivautui yllättävän vaikeita tunteita mukaan. Sellainen tietty nuoruuden epävarmuus, joka väritti kaikkea omaa tekemistä, kimposi kaikuna jostain muistoista suoraan kehoon. Tiedättekö sen tunteen, kun vanhat muistot tulevat takaisin suorastaan fyysisinä?

Tuomiokirkon kohdalla katsahdin Hämeenkadun suuntaan ja mahassa muljahti vähän. Tuossa kohtaa silloin kerran joku dumppasi minut. Blankon edessä valtavasi valta FOMO. Joskus jäin sielläkin jostain rannalle – en enää muista mistä mutta silloin fiilis oli paska. Tuolla oli asunto, jossa yritin päästä mukaan jonkin porukan Vappu-vitseihin mutta en oikein osannut. Minua väsytti ja olisin halunnut vain nukkua, mutta muut jaksoivat vielä bailata päiväkaupalla.

Siinä kävellessäni kroppa kertoili omia tarinoitaan asioista jotka mieli oli jo unohtanut. Niistä hetkistä, joista tulee vieläkin paha mieli ja jopa pieni häpeä. Inhottavia tunteita.

Ei meillä kamalaa ollut silloin, kaukana siitä. Meillä oli tosi ihanaa, hauskaa ja ikimuistoista. Sain tärkeitä ystäviä, paljon kavereita ja tuon aviomiehenkin niinä vuosina. Kasvoin, kehityin ja itsenäistyin. Pääasiassa muistelen Turkua ja opiskeluaikoja pelkästään kovalla lämmöllä ja kaipuulla. Mutta nyt huomaan että jossain siellä opiskelijahaalarin, meikin ja liian myöhäisten aamujen alla taisi kuplia melko lailla jatkuva epävarmuus.

Tietämättäni ystäväni – nykyään kahden lapsen äiti hänkin – oli miettinyt tismalleen samaa siinä joen yli kulkiessamme.

“Kun sitä silloin yritti niin kovasti kaikenlaista ja silti oikeastaan aina vain mietti että tykkäisipä joku minusta juuri sellaisena kuin olen”, hän totesi.

Sitähän se juuri oli, jatkuvaa hyväksynnän hakemista. Tutuilta, tuntemattomilta ja itseltään.

Jäin miettimään tuota lausetta ”tykkäisipä joku minusta juuri sellaisena kuin olen” – tiesinkö silloin itsekään kuka olin? Tuntuu että läpi elämän vaikeimmat hetket ovat olleet niitä, jolloin olen itse ollut hukassa siitä kuka olen ollut. Vastaeronneena, opiskelut aloittaneena. Kihlautuneena. Raskaana. Äitinä. Kahden äitinä. Aina suuren murroskohdan tullen olen joutunut käymään läpi aika ison puserruksen itseni kanssa. Silloin tällöin olen jopa kliseisesti tuijottanut itseäni peilistä ja miettinyt että kuka hitto tuo on?

Enkä nyt puhu pelkästään neljän eri koon välillä seilanneista rinnoista tai mustista silmänalusista.

Kun oma identiteetti on ollut hakusessa, toisten hyväksyntää on aina janonnut kaikista eniten. Tai ehkä ei edes hyväksyntää, vaan ehkä sitä että toisen ihmisen kautta tulisi selittäneensä itse itselleen kuka on. Niinä vuosina kun oma fiilis on ollut hyvä ja vahva – kuten juuri nyt – ulkopuolisten mielipiteillä ei oikeastaan ole väliä. En kaipaa muiden hyväksyntää, riittää että minä hyväksyn itseni.

Irtosi siellä Montussa jotain hyviäkin muistoja kaikukuopasta. Muistin monet hyvä tanssit, laulut ja naurut. Muistin onnistumisen tunteen ja kaiken kattavan kypsymisen. Erityisesti vanhan oppimateriaalikaupan (mikähän sen nimi oli?) edessä aivoihin syöksyi suorastaan innostusta. Tästä pidin, tässä olin hyvä! Mitä ilmeisemmin pidin ihan siitä itse opiskelusta sittenkin, kuka olisi arvannut!

Olisinpa tiennyt senkin silloin.

Loppuun vielä muillekin ylianalysoiville identiteettiongelmaisille pieni ralli päähän:

Jos en muista sinua heti älä loukkaannu vaan kerro lisää – kasvosokea tarvitsee paljon vihjeitä

”Ai moi, nyt mä vasta tajusin kuka sä oot!”, huikkaa ihminen jota en ole koskaan ennen nähnyt. Mielestäni.

”Kato joo moi!” Vastaan tottuneena ja valmistaudun etsimään vihjeitä. Näyttävätkö seuralaisensa tuntevan minut myös? Ovatko vaatteet tutut? Tuliko hän autolla vai pyörällä – kaukaa vai läheltä – tähän?

Hymyilen ystävällisesti ja odotan. Kokemus kertoo ettei kannata puhua juuri mitään, ei ainakaan esittää kysymyksiä. Kaikki paljastaisi niin äkkiä etten tiedä kuka hän on.

Kaikista pahinta olisi olettaa tietäväni ja sitten puhua jotain sellaista mikä ei häneen istukaan. Opin sen kun kerran sanoin väärälle ihmiselle että ”Näinkin eilen Leenaa ja puhuttiin susta.” Jännä, vaikka kasvot ovat mulle hepreaa, mikroilmeet kyllä osaan. En tarvinnut sekuntiakaan nähdäkseni ettei henkilö x tunne yhtäkään Leenaa.

Tämän aamuisen henkilö x:n kanssa olen vieläkin sumussa. Kauniit, ilmeikkäät kasvot, joita ei voi toisiin sekoittaa. Eivätkä ne silti kerro minulle mitään.

Joskus sentään tunnistan, että nämä kasvot tunnen. Harmillista etten voi lisäksi erottaa olemmeko tavanneet kerran vai kymmenen tai olleet kenties parhaita ystäviä läpi ala-asteen.

Konteksti häviää päästäni ensin, sitten kasvot, ääni ja vasta lopulta puhutut ja kirjoitetut sanat.

Sieltä se sitten tulee, juuri kun lähestymme kiusallisia hetkiä: ”Vitsi harmittaa etten eilen päässyt”, henkilö x lausuu. Ahaa! Nyt tiedän, ehkä! Ainakin voin osallistua taas keskusteluun, koska tiedän mihin hän viittaa.

Aloitan vuolaan juttelun varmaksi muuttuneen hymyn saattelemana. Voin vielä myöhemmin varmistaa oliko arvaukseni oikea. Selviän tilanteesta puhtain paperein, oletan.

Hetken päästä etsin arvelemani henkilön Facebookista. Muistan täysin vaivatta koko nimen. Löydän etsimäni, tarkastelen profiilikuvaa. Ei hitto. En mä tiedä sittenkään, oliko se muka hän? Vertaan kuvaa kovaa vauhtia haaleammaksi kuihtuvan muistikuvani kanssa, enkä näe kuvassa mitään samaa. Väärä vuodenaika ja erilaiset vaatteet sekoittavat koko pakan.

Tarkistan toiselta tutulta olisinko voinut törmätä täällä henkilöön, joksi häntä uskon. Olisin.

Olin siis ehkä kuitenkin oikeassa. Mutta muistanko hänet ensi kerralla? Ehkä, jos tapaamme pian ja samassa paikassa. Varmasti en, jos konteksti on taas eri.

Olen aina ennen ajatellut että tämä elämääni yllättävän paljon vaikuttava piirre on minun syytäni. En vain keskity ihmisiin tarpeeksi, ehkä en edes katso heihin? Olen varmaan vain tosi itsekäs.

Onneksi Stella kirjoitti tästä ja antoi sille nimen: kasvosokeus. Tajusin Stellan tekstiä ahmiessani että tämä se on! Kasvosokeus, sehän mulla varmasti on! Ei kamalan vakava, mutta sen verran rajoittava että en tutustu mielelläni uusiin ihmisiin, ainakaan moneen yhtä aikaa lyhyessä ajassa.

Samoin kuin Stellalla, minullekin julkkikset, elokuvien hahmot ja ei-niin-erottuvasti pukeutuvat henkilöt tuottavat suurta päänvaivaa. Vailla selkeää logiikkaa unohdan toiset kerta toisensa jälkeen ja jotkut muistan heti. Vaiva vaihtelee päivästä, vireystasosta ja olosuhteista riippuen mutta on joka kerta yhtä kiusallinen.

Kasvosokeus on nolo vaiva, koska epäilen sen tuntuvan toiselle osapuolelle siltä kuin he olisivat minulle yhdentekeviä, unohdettavia. Niin tavallisen näköisiä että heidät voi unohtaa. Vaikka oikeasti tutkin mielelläni muiden kasvoja ja löydän jokaisesta jotain mieleenpainuvaa. Se vaan ei saakeli painu sinne mieleen.

Pahinta on se, että voin unohtaa myös hyvin rakkaat ja tutut kasvot. En muista enää ilman valkokuvia miltä jo edesmenneet isovanhempani näyttivät. Muistan heidän äänensä, kävelynsä, vaatteensa, kotinsa, korulipastonsa mutta en kasvojen piirteitä, niiden mittasuhteita, silmien sävyä.

Kai niin käy monille kasvoille ajan mittaan, mutta ei se kivaa ole. Varsinkaan jos sitä käy päivittäin ja ihan tuoreiden kasvojen kanssa.

Stella kuvailee tekstissään kaikkea minunkin arkipäivääni vaivaannuttavaa kamaa. Vaihtuvia hiustyylejä, täysiä ravintoloita, naamoja kuhisevia tapahtumia – aaargh miten vaikeaa!

”Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.” – Notes on a life // Stella Harasek

Uusien kasvojen muistaminen olisi todella ihanaa. Varsinkin kun työkseen tapaa valtavasti ihmisiä ja on riippuvainen verkostoista.

Toisaalta en voi tälle tietääkseni mitään, joten ehkä alan vain puhumaan siitä ääneen, myös aivan uusille ihmisille (tai siis joiden oletan olevan uusia, eh). Jos kerron tilanteen niin ehkä minä jään heille mieleen paremmin ja he voivat auttaa minua ensi kerralla?

On tosi tavallista että ihmiset sanovat tavatessaan ”anteeksi mutta mulla on tosi huono nimimuisti”. Nyt alan vastata siihen ”ei se mitään, mulla on tosi huono kasvomuisti. Muista sinä minun naamani niin minä pidän nimistämme huolta.”

Lue lisää: Stellan teksti kasvosokeudesta