Siellä paistaa aurinko, ne sanoivat. Menkää ulos lasten kanssa, ne sanoivat. Siitä tulee hauskaa, ne sanoivat.
Hirveitä valehtelijoita koko sakki. Unohtivat kertoa että lapsesi ovat väsyneitä, ja ruoka-aika on liian lähellä. Jättivät kertomatta että lapset eivät aio suostua yhteenkään ylimääräiseen askeleeseen tietyn pisteen jälkeen.
”Upea sää, käytiin koko perhe metsäkävelyllä!”sanoivat muut somessa.
Sillä aikaa toisaalla minä uhkailin, maanittelin ja välillä houkuttelin jatkamaan matkaa metsässä, jonka koordinaateista en enää itsekään ollut ihan varma. Soitin välissä puhelun Insinöörillekin. Tämä on vitutuspuhelu, ilmoitin.
Koko retki kesti vain vajaan tunnin mutta tuntui kolmelta. Sen aikana Kakkonen ehti käydä kahdesti jäähyllä; kerran siellä metsässä ja kerran vielä rappukäytävässä. Oli hänellekin kohtuu rankka reissu. Erityisen rankka reissu oli kepeille, jotka lentelivät hänen käsissään ympäri metsää ja onneksi ohi meidän muiden naamojen.
Uskokaa tai älkää, mulla on myös niitä päiviä kun jaksan olla aikuinen ja ymmärtää. Tiesinhän minä että itse ne liian pitkälle vein ja liian myöhään, nälkä kolkutteli varmaan jo vatsassa. Mutta juuri tänään en jaksanut tsempata, innostaa, motivoida ja kannustaa enää viidennen kitinän jälkeen. Oli tosi, tosi lähellä etten kävellyt hetkeksi sen verran kauas että luulevat minun jatkavan yksin kotiin. Tein sen vain vähän, sillä perinteisellä “no mä varmaan meen tästä nyt sit yksin kotiin, moro” – taktiikalla.
Juuri sillä taktiikalla, joka oli ainoa pyhä lupaukseni joskus aikoinaan – että sitten kun on omia lapsia niin en ikinä uhkaile niitä jättämisellä.
Se menneiden aikojen Hanne ei vain tiennyt miten vittumaista voi upeassa metsässä kauniilla talvisäällä olla.
Kuva aiemmalta retkeltä, jonka aikana ketään ei vituttanut.