Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mitä mulkkumummolle olisi pitänyt vastata

21 Permalink

Oltiin tänään hurjalla kaupunkikierroksella jenkkiperheemme seurana. Lähes 12h kävelyä ympäri Helsinkiä ja 10 000 askelta – ja selvisin! Mikä fiilis! Jaksoin aivan mainiosti taapertaa muun seurueen mukana kun vain otin rauhallisesti. Todella rauhallisesti.

Toisten mielestä liian rauhallisesti.

Kävelin yksinäni Stokkan alakertaa ympäri, etsien yhtä kosmetiikkatuotetta. Menin tosi hitaasti, koska juuri silloin supisteli aika lailla. Mikäs tässä kävellessä, tuumin, kun tavaratalo oli mukavan tyhjä ja sain vaeltaa käytäviä aika rauhassa. Tai niin luulin.

Siinä minä maha pystyssä onnellinen virne kasvoillani kävelin ja katselin ympärilleni (huom! Ei kännykkää kädessä, mikä olisi selkeä triggeri tulevalle!) pitäen samalla huolta etten tukkinut käytäviä. Tiedänhän minä vanhana viipottajana kuinka ärsyttävää on kulkea jonkun hitaan hinurin takana.

Tunsin kuitenkin että takanani oli joku jota ärsytti. Hinurinvihaaja. Joku, joka halusi ohitseni, mutta ei jostain syystä mennyt. Tilaa oli, mahdollisuuksia oli, tahtoakin selvästi oli. Myönnän ennakkoluuloni, sillä ajattelin henkilön olevan ehkä kiireinen pankkiiri lounastauollaan, hänellä ehkä naama kiinni kännykässä eikä siksi huomaa että tilaa ohittaa olisi. Käännyin katsomaan uteliaana.

Hämmennyn kun edessäni on 70+ v sporttinen (nopea) rouva. Tätä en odottanut! Sen kerran kun saan itseni mummotahtiin hidastettua, mummot valittaa siitä. Samassa kuulen kuinka hän – tästedes mulkkumummona tunnettu hahmo – maiskauttaa ärtyneesti ja toteaa:

”Slowly, slowly..minäkin pääsen nopeammin vaikka polveni on leikattu!”

Häkellyin. Mahani oli ollut täysin hänen näkyvissään läpi yhteisen tanssimme, kääntyillessämme peräkanaa ympäri eri käytäviä. Hän oli varmasti huomannut miksi edellä kulki niin sietämättömän hitaasti joku ääliö.

Mitä väliä sitäpaitsi vaikka ei mahaa olisikaan, entä jos minun polveni olisi juuri leikattu? Entä jos osaan vain nauttia loma-ajan aikatauluttomuudesta? Entä jos onkin meillä onkin lupa kävellä eri nopeuksia kaupungissa?

Entä jos meistä jollain olisi käytöstapoja?

Vituttaa kaikenikäiset mulkut, mutta mummomulkuissa on jotain erityisen ärsyttävää. He on nähneet niin paljon elämässään, saaneet jo varmasti paljon hyvää ja tärkeää tehtyä – onko sitä pakko olla sitten vielä vanhoina päivinä niin kamalan katkera, ilkeä ja huonotapainen? Ja salettiin vielä kirjoittelee sitten yleisönosastojuttuja siitä kuinka nuoriso on pilalla! Saatana!

Ehkä se vain on niin kuin Ellinoora sanoo, ilkeät tytöt on ilkeitä aina.

Harmittaa myös, että suhtauduin tilanteeseen aivan liian aikuismaisesti. Huutelin iloisesti hänen peräänsä – hän toki viipotti jo kaukana siellä mihin nopeilla, leikatuilla polvillaan pääsi – että ”No sepäs oli suuri ongelma, oikein hyvää päivänjatkoa teillekin!”. Hän toivotti samoin takaisin.

Tyhmä minä, ihan liian helpolla päästin. Olla nyt niin ystävällinen kun olisin voinut vastata jotain näistä:

”Olisit hoitanut samassa leikkauksessa persoonan kuntoon!” tai ”Hei älä luovuta vielä – oon kuullut että Tinderistä löytyy kyllä m***a vanhemmillekin!” tai ihan vaan ”toi oli aika mulccua!”

 

Tai nämä kaksi kovinta kovaa, jotka Instagramissa teiltä sain:

”Minullapa ei ole kiire hautaan!” ja

”hyvä, voit nyt juosta siihen jonoon jossa jaetaan käytöstapoja”.

 

Ei nää comebackit oikein vieläkään lähde. Onneksi mulla on aikaa kehitellä seuraavaa tapausta varten – mulkkumummot kun eivät maailmasta ihan heti lopu. Auttakaa mua, mitä olisi pitänyt vastata?

21 Permalink

Hajoita ja hallitse – kuinka tehdä tästä kesälomasta siedettävää

10 Permalink

Kun mää niin yritin. Yritin, saakeli, tsempata.

Asennoiduin hyvin etukäteen. Tiesin, että Insinöörin on pakko tehdä pihahommia (tai jonkun on pakko muuttua rahaksi – ei onnistu) ja tiesin, että lasten kanssa minkään tekeminen on vaikeampaa tämän hetkisellä ruumiinrakenteellani. Tiesin, että ne alkaa hyppiä seinille jos eivät ui / liiku / pompi / pelaa pingistä monta tuntia päivässä.

Tiesin etteivät ne tule liikkumaan, koska minä en voi liikkua.

Osasin myös jo silloin viime perjantaina aavistaa että Kakkosen alkanut flunssa voi vaikeuttaa asioita entisestään. Kyllä minä ne sääennusteetkin näin, ei nämä sateiset päivät yllätyksiä olleet.

Mutta voi hyvä jumala sentään että voi silti ihmistä ottaa pannuun tämä saatanan kesäloma. Kun ei ole mitään muuta tekemistä kuin siskon lyöminen koska ”se puristi mua ensin kädestä ja en minä mitään uhkaillut” ja kun uloskaan niitä ei voi patistaa. Joku on liian kipeä tai vettä tulee liikaa.

Ja kun se patistaminenkin alkaa jo vituttaa niin paljon ettei veri kierrä päässä eikä mahassa.

Kun minusta ei ole mihinkään ekstra sirkustemppuihin ja yhdessä perheenä tehtyjä reissuja since äitiyslomani alku (joka oli ehkä joskus viime vuoden puolella) on pari hassua. Kerran vein lapset Uutelaan ja siellä nähtiin kaksi kyytä. Ei mennä toiste.

Kun en enää jaksaisi olla hetkeäkään täällä kotona ja samalla haluaisin vain maata kotona. Yksin. Heinänuhani kanssa.

Niin niin silloin saattaa käydä niin että sitä sanoo kaikenlaisia asioita, joita ei koskaan uskonut sanovansa. Kuten:

Ihan sama kuka sen aloitti, minä lopetan sen.

Tai:

Nyt kumpikin omiin huoneisiinne! Saatte vähä miettiä omaa käytöstänne!

Silloin saattaa myös olla niin että minäkin menin omaan huoneeseen ja mietin omaa käytöstäni. Pesin hampaita kahden minuutin ajan (tämä kohtaus todella tapahtui ennen aamuhammaspesua) ja tein suunnitelman. Sen nimeksi tuli hajoita ja hallitse.

Hajoitan päivämme pariin osaan: aktiviteetteihin ja ruutuaikaan. Huomenna aktiviteetteja on aamiainen keskustassa ja iltapäivällä toiset serkut. Ruutuaikaa on se kaikki jolloin minulla alkaa maha supistaa ja pää kiehua.

Ruutuaika tarkoittaa muuten aikaa, jolloin mulle on aivan se ja sama mitä teette kunhan siitä ei aiheudu mulle liikettä tai meteliä. 

Hajoitan perheen välillä pariin osaan. Torstaina lähdemme Ykkösen kanssa kahdestaan Tampereelle päiväksi, pojat tulevat perjantaina perässä. Siinä saavat sitten pihakiveä raahata ja hiekkaa tasoitella ihan ilman että kukaan nalkuttaa siitä kuinka taas olisi ruoka-aika ja voi helvetti minä täytän täällä taas astianpesukonetta.

Niin minä nyt teen. Ja minä aion nauttia tästä perkeleen kesälomasta joka kuulemma jossain kohtaa synnytykseksi muuttuu. Tällä pärjään tämän viikon loppuun, seuraavaa en vielä uskalla ajatella. Jotenkin alan aavistaa että sekin sisältää sittenkin pihakiviä.

Yhtä hemmetin huonosti piilotettua odotustahan tämä outo aika on. Pihan valmistumisen odotusta. Serkkujen näkemisen odotusta. Vauvan odotusta. Auringon odotusta. Piinaavaa jännitettä, joka saa koko perheen napisemaan.

Ja jos nyt joku sanoo että raskaushormonit ne siellä jyllää voi hellanlettas niin minä tulen ja asetan koko teoreettisesti liian pienen mahani sinun päällesi ja sanon että miten nyt jyllätään, niin.

10 Permalink

Raskausviikko 33: Saikulle

Raskausviikko 33

Ei se olo kyllä helpotu. Pahemmaksi vain menee. Torstai-iltapäivällä joudun jo lähtemään kahdelta kotiin töistä, istuminen aiheuttaa niin paljon jomotusta, kolotusta ja pinkeää särkyä että on pakko päästä kyljelleen. Alan selvittää mitä pitää tehdä, menenkö työterveyslääkärille vai neuvolaan vai mihin? Olen ihan pihalla enkä edes tiedä onko mulla mitään syytä valittaa. Tämä on varmaan vain ihan pientä tukaluutta.

Paitsi ei se kyllä ole. Perjantaina olen suosiolla aamun kotona ja pötköttelyasento pitää tilanteen aika rauhallisena. Sitten lähden Kamppiin yhdelle työlounaalle ja teen aivan emämunauksen. Otan muutaman juoksua muistuttavan askeleen ehtiäkseni bussiin, virhe josta maksan koko loppuillan. En pysty kävelemään enää yhtään. Bussista metrolle pääseminen on oikeasti vaikeaa, liitoskivut ovat niin voimakkaat.

Loppupäivän laitan suosiolla saikun piikkiin omatoimisesti. Onneksi olen työssä, jossa voin niin tehdä. Raahaudun kotiin jollain ilveellä ja makaan sohvalla Ykkönen seuranani. Kivut ja tukaluus ei silti oikein helpota, joten otan lopulta särkylääkkeen. Se vie pahimman terän liitoskivuilta ja saan auton kanssa Kakkosen haettua tarhasta ja vietyä kaverin synttäreille.

Synttäreillä on myös eräs ex-kätilö joka katsoo kävelyäni vain hetkisen ja toteaa “siis onko sulla noin pahat liitoskivut? Ethän sä mitään töitä enää voi tehdä.” No, se varmaan nähdään maanantaina. Nyt pitää ensin levätä homma rauhalliseksi, joten palaan tuttuun sohvakuoppaani. Alan jo nyt vihata sohvalla makaamista, vain parin viikon jälkeen.

Illalla olen jo tosi masentunut ja tuskissani tästä kaikesta. Tunnen itseni ihan huijariksi, tämä kaikki on salettiin ihan turhaa ininää ja syy on vain se etten ole liikkunut moneen viikkoon. Silti samalla sattuu, supistaa, henki ei kulje kun vauvan pää löysi taas tiensä kylkiluiden alle. Itken. Insinööri keksii lähettää minut kylpyyn ja se onkin koko päivän paras idea. Lillun ja puoliksi nukun kylvyssä tunnin ajan keskellä yötä. Noustuani liitoskivut ovat lähteneet melkein kokonaan pois, vauva on paremmassa asennossa ja supistukset ovat taas kivuttomia.

Luojalle kiitos ammeesta.

Viikonlopun aikana jatkan liiallista märehtimistä. Tiedän että tämä on murrosvaihe, kohta totun ja hyväksyn ajatukseen että olen nyt vähän raihnainen. Siihen asti tuntuu pahalta olla huonovointinen mutta ei riittävän huonovointinen. Olen huijarisyndroomassa uiva jättivalas, joka on huonolla tuulella ja vähän epämukavassa olotilassa ja silti miettii että en saisi valittaa kun ei mulla oikeasti ole yhtään huono olo.

Maanantaina vedän vielä yhden workshopin muina valaina ja sen päätyttyä vaapun lääkäriin. Ei olo vieläkään erityisen kehno ole mutta selkeästi supistaa, hieman jomotellen. Saan saikkua melkein koko viikoksi. Ärsyttää. Kun ei mulla oikeasti mitenkään kovin vaikeaa ole, nytkö mä huijasin lääkäriäkin? Lintsaaja. Laiskuri.

Kotona vedän tukisukat jalkaan ja odotan iltaa että pääsisin nukkumaan.

Nyt se unikin on tainnut vihdoin häiriintyä tästä kummallisesta ruumiin tilasta. Nukun öisin kevyttä koiranunta, tuntuu etten vaivu kunnolla syvään uneen vaan olen valmiina “johonkin”. Tässä olisi vielä se yli seitsemän viikkoa jäljellä mihinkään vauvaan että ihan voisin olla valmistautumatta yhtään mihinkään vielä. Näillä mennään kuitenkin nyt.

Mutta: Kohta vauva on täällä ja se on ihan super, super, super ihanaa.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut: