Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tänään kello 15.25 Turun juna-asemalla

Turun juna-asemalla parahti hikinen nainen itkuun. Sillä oli kova pissahätä, jalat menossa rakoille ja liian painava kassi täynnä turhia vaatteita.

Tarkka kellonaika on helppo muistaa. 15.25 lähti kohti Helsinkiä juna, jonka kyydissä en sitten kuitenkaan ollut.

Miten voin olla näin tyhmä? Olen kulkenut junalla Turusta Helsinkiin arvioni mukaan vitusti. Tiedän ihan tasan tarkkaan että se juna ei mene siitä mistä voisi kuvitella, suoraan aseman edestä, vaan sehän perhana lähtee sieltä sivuraiteelta. Sellainen pieni mindfulness testi Turun tyyliin; jos et ole skarppina, jäät kyydistä. Siinä sitten juokset kymmenen metriä junan perässä ja katselet kun se alkaa etääntyä.

Pienen itkun jälkeen viiltävä tilanne-analyysi: jos juoksen 20 minuutin päästä lähtevään Onnibussiin, saatan teoriassa ehtiä Ykkösen iltapäiväkerhon kevätjuhliin. Vai jäänkö asemalla tekemään tiukasti töitä tunniksi, saisin menetetyn ajan käyttööni?

Pohtiessani kalenteri muistuttaa että asiakastapahtuma jatkuisi nyt täl puol jokkee. Tapahtuma, jonne ilmoittauduin mutta jäin kuitenkin menemättä jotta ehtisin tyttären juhliin ja ei se varmaan niin tärkeää ollutkaan. Tulee toinen ilmoitus, “valmistele huomisen tapaaminen”. Ai niin sekin.  Hemmetti. Pari kyyneltä lisää.

Alan juosta kangaskassi heiluen ja jalat kärsien bussiin, jos vaikka ehtisinkin. Bussilippuja ei pysty enää varaamaan, joten joudun vaihtamaan paikkaa neljästi ensimmäisten pysäkkien aikana. Mahdun penkille, johon paistaa aurinko. Bussissa on ilmastointi rikki ja Turussa on historian kuumin toukokuinen päivä. Bussin vessassa ei tule vettä käsipesuun. Minulla on jano ja akut loppu, sekä laitteista että itsestäni. Viereisen penkin tyypit puhuu liian kovaa ja syövät haisevaa banaania. Ylleni laskeutuu marttyyrinviitta, se tuntuu niin pehmeältä.

Turhaan jätin sitten sen asiakastilaisuuden väliin, josta olisi varmasti ollut hyötyä.
Turhaan yritin ehtiä Ykkösen iltapäiväkerhon kevätjuhlaan, nyt siihen ei oikeasti millään ehdi.
Turhaan kävin eilen vielä ostamassa sukkikset kun niitäkään ei sitten tarvittu.
Turhaan tulin koko Turkuun saatana.

Yksi sählätty iltapäivä tuntuu hirvittävältä rikkeeltä, jota pitäisi pyytää kaikilta anteeksi. Olen niin pahoillani että sotkin tämän! Anteeksi etten nyt ehdi juhlaasi. Pahoitteluni etten ole asiakkaiden kanssa verkostoitumassa. Onpa harmillista että minulta jäi nämä taloyhtiön talkoot väliin. Riittämättömyyden tunteita riittää ihan joka suuntaan.

Itku juna-asemalla. Varma merkki siitä, että kaikkea on nyt vähän liikaa. Tai kuten Mamma Rimpuilee sen sanoi:

Kuva ja vertaistuki: Mamma Rimpuilee

Melkein kiva metsäretki

Siellä paistaa aurinko, ne sanoivat. Menkää ulos lasten kanssa, ne sanoivat. Siitä tulee hauskaa, ne sanoivat.

valeäiti huolia

Hirveitä valehtelijoita koko sakki. Unohtivat kertoa että lapsesi ovat väsyneitä, ja ruoka-aika on liian lähellä. Jättivät kertomatta että lapset eivät aio suostua yhteenkään ylimääräiseen askeleeseen tietyn pisteen jälkeen.

”Upea sää, käytiin koko perhe metsäkävelyllä!”sanoivat muut somessa.

Sillä aikaa toisaalla minä uhkailin, maanittelin ja välillä houkuttelin jatkamaan matkaa metsässä, jonka koordinaateista en enää itsekään ollut ihan varma. Soitin välissä puhelun Insinöörillekin. Tämä on vitutuspuhelu, ilmoitin.

Koko retki kesti vain vajaan tunnin mutta tuntui kolmelta. Sen aikana Kakkonen ehti käydä kahdesti jäähyllä; kerran siellä metsässä ja kerran vielä rappukäytävässä. Oli hänellekin kohtuu rankka reissu. Erityisen rankka reissu oli kepeille, jotka lentelivät hänen käsissään ympäri metsää ja onneksi ohi meidän muiden naamojen.

Uskokaa tai älkää, mulla on myös niitä päiviä kun jaksan olla aikuinen ja ymmärtää. Tiesinhän minä että itse ne liian pitkälle vein ja liian myöhään, nälkä kolkutteli varmaan jo vatsassa. Mutta juuri tänään en jaksanut tsempata, innostaa, motivoida ja kannustaa enää viidennen kitinän jälkeen. Oli tosi, tosi lähellä etten kävellyt hetkeksi sen verran kauas että luulevat minun jatkavan yksin kotiin. Tein sen vain vähän, sillä perinteisellä “no mä varmaan meen tästä nyt sit yksin kotiin, moro” – taktiikalla.

Juuri sillä taktiikalla, joka oli ainoa pyhä lupaukseni joskus aikoinaan – että sitten kun on omia lapsia niin en ikinä uhkaile niitä jättämisellä.

Se menneiden aikojen Hanne ei vain tiennyt miten vittumaista voi upeassa metsässä kauniilla talvisäällä olla.

 

Kuva aiemmalta retkeltä, jonka aikana ketään ei vituttanut.

Kymmenen syyllisyyttä jota en nyt aio kantaa

Tämä viikko, ehkä vielä seuraavakin on sitä kuuluisaa joulunalusta. Konsultointibisneksessä tämä tunnetaan myös nimellä kaikki duunit kasaan jotta tammikuussa voidaan olla nälkäkuoleman partaalla.

Nyt painetaan. On konseptia, työpajaa, tarjousta ja ohjelmaa. Se on kaikki ihan ihanaa. Samalla taloprojektissa tapahtuu ihan yhtä paljon kuin ennenkin ja menetettiin juuri automme eräälle huonosti sijoitetulle ojalle ja siinä töröttävälle tolpalle (onneksi kenellekään ei käynyt mitään pahemmin).

Illat menevät siis niin että minä teen blogia ja töitä ja Insinööri taloa ja töitä. Siitä seuraa useampi tekemättä jäävä asia, jolla ei juuri nyt voi mitään. Ne painavat silti mieltä, joten ajattelin tehdä pienen puhdistavan harjoituksen: kirjoitan ne tähän ja sovin että näin on hyvä.

valeäiti työt

Liikkuu liikkuu mutta eteneekö?

1. En ehdi leikkiä lasten kanssa hirveän paljon. Ehdin kuitenkin. Vartin siellä, toisen täällä. Keskitymme ruokailuun ja kävellään rauhassa kotiin. Se saa nyt riittää, tämä on kuitenkin oikeasti ohimenevä hetki. Joululomasta alkaen sitten taas nähdään (ja kinastellaan) ihan riittävästi.

2. En ehdi enkä jaksa tehdä ruokaa. Paitsi että tänään kyllä tein. Se todellakin saa riittää. Valmiit ruoat on nyt oikein hyvät.

3. En ehdi urheilla. Ei täysin totta, mutta menköön. Siis ehtisin jos haluaisin. Merkkasin urheilukerrat jo kalenteriinkin mutta tämä sää nyt ihan aidosti kyllä vähän hankaloittaa lenkkeilyä.

4. En ehdi olla jouluihminen. Ei yllätä, eikä ole uutta. Meidän perhe ei ole koskaan lähettänyt postikortteja, kuunnellut joulumusaa tai koristellut kotia ennen kuin ehkä ihan päivää pari ennen joulua. Leivottiin pipareita kerran, hyvä! Ei vaivaa pätkän vertaa, mutta pyydän anteeksi jos haittaa muita.

5. En ehdi valmistella joulupukkijuttuja. Tämä harmittaa vähän, koska turhat lahjat on pahinta. Joko ajatuksella mietittyä (mieluiten aineetonta) tai ei mitään. Tänä vuonna meidän perhe taitaa harrastaa aika paljon yleispäteviä lahjakortteja. Aion hoitaa tämän kaiken aikaisintaan 22. päivä joulukuuta.

6. En ehdi pyykätä, tiskata tai siivota. Aivan sama. Saammepahan hienon joulukuusen ja ne valmisruoat yleensä tarvitsee aika vähän astioita.

7. En ehdi kirjoittaa blogia, valmistella podcastia, muistaa Instaa. Paitsi että oikeasti teen näitä kaikkia kuitenkin, joten aivan turha syyllisyys.

8. En ehdi soitella ystävien kanssa. Tässä ei ole mitään uutta, eikä mitään erikoista – ei ehdi kukaan muukaan. Next!

9. En ehdi ylianalysoida elämääni. Tämä on vain ihanaa.

10. En ehdi katsoa The Crownin uusimpia jaksoja. Tämä on kyllä paha. Pitää korjata ensi tilassa!

Näiden sijaan aion edelleen ehtiä:

  1. Nukkua.
  2. Pussata ja halata lapsia joka ilta, ja kertoa että rakastan hirmuisesti.
  3. Soitella Insinöörille ja muulle perheelle FaceTime puheluita siirtymistä, jolloin saadaan edes vähän juteltua.
  4. Tehdä nämä viimeiset metrit kunnialla maaliin.