Veto pois, energiat loppu, aivan tööt loppuslut

6 Permalink

Tiedättekö sellaisen aamun kun ei millään meinaa herätä? Tänään oli sellainen, mutta ei aamu vaan koko päivä.

Yö oli ihan normaalin ok, menin nukkumaan ennen yhtätoista ja heräsin syöttämään yhdeltä ja viideltä. Kai. Saattoi olla kyllä niinkin että viime yönä eka herätys tuli peräti vasta kolmelta, en muista.

Näin painajaisia. En voinut liikkua kun pieni mytty haki unta vierelläni. Potki, möyri ja paukutteli. Yhtäkkiä huomaan että olen alkanut herätä niihin hänen möyrintöihin.

Mutta ei se huono yö ollut, nukuin kuitenkin. Aamulla ei millään silmät auenneet, jalat totelleet. Onneksi on taatusti herättävät mammatreenit ajattelin, ja raahauduin väkisin ylös. Vaan ei, kaksi tuntia ulkona enkä vieläkään herännyt. Punnersin alas enkä enää noussut ylös. Vinojen vatsalihasten aikana tuijotin pilviä.

Juuri kun ajattelin ettei tämä pimeys minuun vaikuta ja ihanaa kun ollaan saatu nukkua, on niin energinen olo vieläkin. Sitten PUM. Sellainen olo kuin olisi aivan kerta kaikkisesti polttoaine loppu. Jyrän alle jäänyt, silmät ristissä, mitä näitä nyt on. Puhe takkuaa ja muisti katkeaa. Sisäisesti tuntuu ikuiselta marraskuulta.

Matkalla treeneihin avauduin asiasta (ravitsemusterapeuttina toimivalle) naapurille. Että nyt alkaa tuntua jotenkin jännästi väsymys tuntua. Hän varovaisesti ehdotti että mites ne vitamiinit, joko aloitit ne B12 josta viimeksi puhuttiin? Ööh, en.

Eikä se ole ainoa rikkeeni sillä saralla kun tätä nyt oikein alkaa ajatella.

Siis tuota minähän en oikeastaan syö riittävästi ylipäänsä.
Ja sitten on nämä vitamiinittomuudet.
Olisi myös tämä ikuinen marraskuu. Onko vielä marraskuu?
Takana on nyt jo neljä kuukautta yöheräilyjä
…ja nyt varmaan imetyshormonien hiipuminen käynnissä.
Enpä muuten ole juonut vielä vettä tänään. Yhtään.

Että onhan tässä nyt sitten vähän kaikenlaista. Nopeammin kuin kukaan siellä nyt ehtii huutaa ferritiini menen apteekkiin hakemaan vitamiineja, palaan siihen vauvan viereen nukahtamiseen ysiltä illalla ja alan syödä enemmän vaikka väkisin. Meditoin kirkasvalolampun edessä ja venyttelen takakireää kielijännettäni. Juon oluen ja katson telkkaria. Alan syödä paljon muutakin kuin ei-todellakaan-vegaanista tomaattipastaa ja tankkaan vettä.

On se kyllä jännä. Vauvalla on kaikki vimpan päälle hyvin D-vitamiineista varpaanväleihin ja itse muistaa syödä vasta kun on pyörtyä yhtenä ohuena tomukasana. Onko muilla samaa näkyvissä?

Ja nyt kun tätä luen niin tulee ihan kylmä hiki että ei satans, pitääkö sieltä apteekista hakea vitamiinien lisäksi joku testi.

6 Permalink

Varo, sankarimarttyyri saattaa raivostua pinaattiletuista

Äiti anna aikarajaa, äiti kato tätä, mä meen nyt pihalle, tällä vauvalla on vissiin nälkä, mitäs tehdään lounaan kanssa? Äiti äiti äiti äiti.

Minut on valittu elämämme teatterin päärooliin, supersankariksi ihan keskelle näyttämöä. Kaikki haluaa sankaristaan jatkuvasti jotain.

Eikä se ole niiden vika, ihan itse olen sen roolin rakentanut. Oikein väkisin ängennyt siihen jo vuosikausia, opettanut kaikille että minä mietin, hoidan, häärään ja määrään.

Anna kun minä. Tänään voisi tehdä näin. Joo tulen ihan heti kulta! Jonkunhan täällä on pakko suunnitella.

Otan kaiken vastuun ja vähän enemmänkin, koska se on kivaa. Nautin auttamisesta, suunnittelusta ja sen kaiken hanskaamisesta. Minä osaan, minä pystyn, kyllä minä pärjään.

Olen arvokas kun olen siellä keskellä, tärkeä, korvaamaton – arvokas, tärkeä, rakastettukin ehkä?

Sitten on näitä lauantaita kun yö on mennyt huonosti ja illallakin vain itkettiin. Muina sankareina sitä suunnitellaan taas muidenkin puolesta, puhumatta muille. Vaan nyt ovat supersankarimme voimat ehtyneet vaikka hän ei sitä itse vielä huomaa.

Väsyneenä hän on miettinyt itsekseen että tänään minä otan hetken itselleni, käyn yksin Postissa. Vaan se ei onnistu, tuli jo lounasaika ja tuli pihatyöt ja tuli huutava vauva ja auringonpaiste jota ei saa hukata, Suomessa kun ollaan. On mentävä ahkerasti kävelylle, mutta entäs sitten se lounas? Kukas sen on miettinyt?

Kas näin, hän on rakentanut kauniin oleta-pety-mökötä -ansan, joka tänään purkautuukin oleta-pety-riitele kombona.

Äkkiä onkin yhden lounaan puuttuminen suurin loukkaus koskaan. Että se kehtaakin ehdottaa pinaattilettuja! Pinaattiletut ovat minun hätävarani, keino johon kajoan kun supervoimat ei enää riitä. Jos ne käytetään nyt, olen pulassa myöhemmin. Kuka nämä kaikki lapset ravitsee ja itse sinun on ruokasi tehtävä!

Miksi joku muu saisi käyttää pinaattilettukorttini, ja kyllä tässä elämässä hei vähän kärsiä kuuluu, perheen takia!

Siinä sitä sitten rynnätään ulos matkalla tyylikkäästi haistatellen. Itketään tietämättä oikein itsekään miksi.

Tai tietäähän sen. Supersankari haluaisi joskus heittäytyä vapaalle, matkustaa muiden rakentaman arjen mukana ja syödä toisten suunnittelemaa lounasta. Mutta mistäs ne toiset voisi sen tietää kun ei supermarttyyri itse muistanut sanoa mitä kaipaa. Ei kai se itsekään tiennyt, oli liian kiire marttyyroida.

Katsokaa kun sankari pystyy moneen. Se voi pestä pyykit, valmistaa ruoan ja järjestää ristiäiset samalla kun imettää, auttaa läksyissä ja siivoaa eilistä tiskejä. Super-saatanan-sankari pystyy kaikkeen paitsi vastuun jakamiseen, keskusteluun ja omien tarpeiden ilmaisuun.

Idiootti.

Tämän parempaa kuvituskuvaa ei ole koska sankarilla ei ole ollut riittävästi aikaa ottaa kuvia tai käsitellä niitä. Se on tehnyt ruokaa, saatana.

Mitä mulkkumummolle olisi pitänyt vastata

23 Permalink

Oltiin tänään hurjalla kaupunkikierroksella jenkkiperheemme seurana. Lähes 12h kävelyä ympäri Helsinkiä ja 10 000 askelta – ja selvisin! Mikä fiilis! Jaksoin aivan mainiosti taapertaa muun seurueen mukana kun vain otin rauhallisesti. Todella rauhallisesti.

Toisten mielestä liian rauhallisesti.

Kävelin yksinäni Stokkan alakertaa ympäri, etsien yhtä kosmetiikkatuotetta. Menin tosi hitaasti, koska juuri silloin supisteli aika lailla. Mikäs tässä kävellessä, tuumin, kun tavaratalo oli mukavan tyhjä ja sain vaeltaa käytäviä aika rauhassa. Tai niin luulin.

Siinä minä maha pystyssä onnellinen virne kasvoillani kävelin ja katselin ympärilleni (huom! Ei kännykkää kädessä, mikä olisi selkeä triggeri tulevalle!) pitäen samalla huolta etten tukkinut käytäviä. Tiedänhän minä vanhana viipottajana kuinka ärsyttävää on kulkea jonkun hitaan hinurin takana.

Tunsin kuitenkin että takanani oli joku jota ärsytti. Hinurinvihaaja. Joku, joka halusi ohitseni, mutta ei jostain syystä mennyt. Tilaa oli, mahdollisuuksia oli, tahtoakin selvästi oli. Myönnän ennakkoluuloni, sillä ajattelin henkilön olevan ehkä kiireinen pankkiiri lounastauollaan, hänellä ehkä naama kiinni kännykässä eikä siksi huomaa että tilaa ohittaa olisi. Käännyin katsomaan uteliaana.

Hämmennyn kun edessäni on 70+ v sporttinen (nopea) rouva. Tätä en odottanut! Sen kerran kun saan itseni mummotahtiin hidastettua, mummot valittaa siitä. Samassa kuulen kuinka hän – tästedes mulkkumummona tunnettu hahmo – maiskauttaa ärtyneesti ja toteaa:

”Slowly, slowly..minäkin pääsen nopeammin vaikka polveni on leikattu!”

Häkellyin. Mahani oli ollut täysin hänen näkyvissään läpi yhteisen tanssimme, kääntyillessämme peräkanaa ympäri eri käytäviä. Hän oli varmasti huomannut miksi edellä kulki niin sietämättömän hitaasti joku ääliö.

Mitä väliä sitäpaitsi vaikka ei mahaa olisikaan, entä jos minun polveni olisi juuri leikattu? Entä jos osaan vain nauttia loma-ajan aikatauluttomuudesta? Entä jos onkin meillä onkin lupa kävellä eri nopeuksia kaupungissa?

Entä jos meistä jollain olisi käytöstapoja?

Vituttaa kaikenikäiset mulkut, mutta mummomulkuissa on jotain erityisen ärsyttävää. He on nähneet niin paljon elämässään, saaneet jo varmasti paljon hyvää ja tärkeää tehtyä – onko sitä pakko olla sitten vielä vanhoina päivinä niin kamalan katkera, ilkeä ja huonotapainen? Ja salettiin vielä kirjoittelee sitten yleisönosastojuttuja siitä kuinka nuoriso on pilalla! Saatana!

Ehkä se vain on niin kuin Ellinoora sanoo, ilkeät tytöt on ilkeitä aina.

Harmittaa myös, että suhtauduin tilanteeseen aivan liian aikuismaisesti. Huutelin iloisesti hänen peräänsä – hän toki viipotti jo kaukana siellä mihin nopeilla, leikatuilla polvillaan pääsi – että ”No sepäs oli suuri ongelma, oikein hyvää päivänjatkoa teillekin!”. Hän toivotti samoin takaisin.

Tyhmä minä, ihan liian helpolla päästin. Olla nyt niin ystävällinen kun olisin voinut vastata jotain näistä:

”Olisit hoitanut samassa leikkauksessa persoonan kuntoon!” tai ”Hei älä luovuta vielä – oon kuullut että Tinderistä löytyy kyllä m***a vanhemmillekin!” tai ihan vaan ”toi oli aika mulccua!”

 

Tai nämä kaksi kovinta kovaa, jotka Instagramissa teiltä sain:

”Minullapa ei ole kiire hautaan!” ja

”hyvä, voit nyt juosta siihen jonoon jossa jaetaan käytöstapoja”.

 

Ei nää comebackit oikein vieläkään lähde. Onneksi mulla on aikaa kehitellä seuraavaa tapausta varten – mulkkumummot kun eivät maailmasta ihan heti lopu. Auttakaa mua, mitä olisi pitänyt vastata?

23 Permalink