Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Muutan pois huomenna (mut tyypit sais tulla mukaan)

Kakkosen huoneessa on rinkka, kolme makuualustaa ja ruskea, karvainen tyynynpäällinen. Ne liittyivät kuulemma Ykkösen ja kavereidensa leikkiin. Torstaina.

Olohuoneessa on Aku Ankka-kirja, kaksi nukkea, viinilasi, juomalasi, rasiallinen tusseja, kaksi penaalia, yksi nuken vaippa, kolmen lautapelin osia, rikottu kompassi ja neljät nukevaatteet. Siivosin sen eilen.

Saarekkeella on kolme juomapulloa, kasa laskuja, lehtiä ja mainoksia, yksi rikkinäinen mikrofoni, uusi passi (ei hitto pitäisi hakea lapsille kans uudet), jokin työkalu, lasten kuulosuojaimet ja kaksi kirjaa joita en aio lukea.
Saarekkeen vieressä on eiliset kassit: kaksi kassia lastenvaatteita, kiipeilyn tarvikkeet (seassa likaisia vaatteita, urheiluvaatteita ja juomapullo. Kolmen kerroksen kamaa). Minun käsilaukkuni irvistelee siellä myös.

Astianpesukoneessa on tietysti puhtaat astiat ja tasot sen ympärillä notkuvat likaisia astioita. Kolme kaapin ovea on auki.

Ruokapöydällä on edellisen ruokailun astiat ja kasa legoja. Pari muropakettia ja pussistaan unohtunut leipä. Keskellä olohuonetta on lähes kaikki talouden legot. Usko tai älä, kaikisa sotkuistamme tämä häiritsee minua vähiten.

Olohuoneessa on myös mikkiständi, jonka luo on raahattu yksi ruokapöydän tuoleista, vanhat leikkirummut ja Ykkösen ompelema pöllö (?) kurkkaa sohvan alta. Työpisteemme ei kahdeksan kuukauden asumisen jälkeen ole edelleenkään saanut osakseen muuta huomioita kun aina uuden (hoitamattoman) kasan paperia.

Rappusten ekoilla kolmella rapulla on kasoja matkalla yläkertaan, alaspäin mennessä pari muovipussia odottaa kantajaansa.

Todellakin no filter.

Tämän kaiken kohtasin oltuani ensin yläkerrassa puolisen tuntia siivoamassa: Siellä heitin kymmeniä esineitä suunnilleen paikoilleen, petasin sänkyjä ja viikkasin vaatteita kaappiin. Ehkä ensi viikonloppuna sitten päästään siihen oikeaan siivoukseen, ajattelin vielä siellä optimistisesti. Imurointi ei vaikuttanut ihan niin kaukaiselta haaveelta kun sain viimeisenkin slimepurkin ja vauvanvaatteen pois kylpyhuoneen lattialta.

Keskikerrokseen tullessani aivot räjähti. Teki mieli huutaa että vittu mä muutan pois huomenna. En kaipaa tätä helvetin sotkua elämääni.

En jaksa että joka helvetin viikonloppu tuntuu menevän siihen että siivoan. Ei, en siivoa oikeastaan vaan siirtelen tavaraa paikoista toiseen. Siirrän taas sen saman viltin lattialta takaisin koriinsa. Huuhtelen juomapulloja ja taittelen tyhjiä maitokartonkeja. Määrittelen vaatteita (pyykkiin, kaappiin, kiertoon, jonkun päälle – nyt piti jo pukea!) ja raivaan astioita.

Kaikki sellaisia tekoja, joita ei tarvitsisi tehdä jos joku toinen (tai minä) olisi laittanut ne kerralla paikoilleen. Kärsin kahdenlaisista vääristä geeneistä. Toisista, joissa asiat ei ole niin justiinsa ja voihan se tossa nyt hetken olla. Toisista, joissa tulee selkäsaunaa jos sänkyä ei ole pedattu.

Joka toinen päivä iloitsen rauhasta ja leppoisasta meiningistä, joka toinen päivä tekisi mieli karjua että minä muutan nyt pois, en jaksa tätä. Haaveilen kotiin tulosta niin että vastassa olisi koti ja sen kalusteet, ei kasat ja jäänteet.

Miettikää jos olisi oma kämppä. Pieni, oma yksiö vaikka, jossa kaikelle olisi paikkansa. Tavarat kauniisti aseteltuina ja viherkasveja jotka eivät kuole. Tuoreita hedelmiä pöydällä ja päivän posti nätisti yhdessä kasassa. Ehkä joku kiva taustamusiikki ja kahvi siellä kuule jo porisee valmiina. Huoneessa tuoksuisi hennosti sitrus, ei eilisen ruoka ja urheiluvaatteet. Istahtaisin sohvalleni, jonka selkätyynyt eivät olisi painautuneita, eikä niiden välissä olisi legoja ja karkkikääreitä.

Lukisin sisustuslehteä, joka tuntuisi inspiroivalta, ei ahdistavalta. Suunnittelisin ehkä jotain taulua seinälle, nyt kun sen seinän näkisi kaiken kaaoksen takaa. Siinä seinässä ei muuten olisi mustia viivoja, kädenjälkiä ja sinisen tuolin selkänojan rantua.

Sinne kyllä pitäisi vielä jotenkin saada nämä kolme (kohta neljä eisssaatan…) maailman rakkainta apinaa ainakin käymään. Touhuamaan ja pitämään ääntä ja sitten PUF kaikki niiden ja mun tekemät sotkut vain häviäisi ihan muina Maija Poppasina. Saisin kainaloon tyyppejä, vaikka niillä olisikin vähän likaiset vaatteet ja hampaat harjaamatta. Olisi räkätystä ja vilttien heittelyä.

Joo, muutan pois. Mutta otan nämä mukaan.

Annoin juuri itselleni luvan väsyä

Viime viikonloppuna vein lapset kiipeilemään ja kävelyretkelle, me leivottiinkin yhdessä. Katsottiin paljon telkkaria yhdessä ja oltiin toistemme kanssa keskittyneesti. Vedettiin keikkaa, hoidettiin nukkeja ja rakennettiin legoja. Juteltiin ja naurettiin. Ihan niin kuin edellisenä kolmena viikonloppuna myös. Olen ollut niin rento ja keskittyvä äiti kuin suinkin osaan olla.

Ja silti ollaan kaikki kolme aivan pelkää räjähdysherkkää dynamiittia joka paukkuu tasaisin väliajoin. PAUKS vaan ja joku huutaa, itkee tai valittaa. Meininki on välillä niin helvetin takkuista että meinaan heittäytyä ihan lapseksi itsekin.

Eilen vähän heittäydyinkin ja huusin vihaisesti ”nyt lopetat” kun Ykkönen väänsi taas jostain. Paria paiskottua ovea myöhemmin kävi ilmi että kyseessä oli väärinkäsitys eikä hän aidosti mitään vääntänyt. Ei raukka oikeasti ollut kuullut edellisiä kolmea pyyntöä. Sitten itkettiin yhdessä miten epäreilu tilanne tästä tuli ja pyysin anteeksi.

Se oli taas ihan hölmö juttu, ei todellakaan ärhentelyn arvoinen.

Piti mennä vähän itseeni ja miettiä mitä kävi. Tunnistin että taustalla oli (oikeasti) vängännyt Kakkonen, joka oli saanut mun liipaisimen jo puoliksi pohjaan. Siitä oli siitä helppo räjähtää.

valeäiti

Mutta ei mun silti pitäisi olla näin herkässä. Paitsi että nyt kun tässä oikein miettii niin ei sekään mikään ihme ole. Me ollaan oltu viime viikot tosi paljon kolmistaan kun Insinööri on muurannut saunan piippua (kiitos siitä, näen silmissäni säästyneet tonnit!). Ei sekään vielä ole paha että lasten hoiva on ollut mun hommaa, mutta nyt huomaan että nämä kaikki eri stressit alkavat kasaantua.

Meillä aikuisilla on ollut paljon työstressiä, kummallakin. Aikataulupainetta, tekemistä, epätietoisuutta, säätöä, päätöksiä. Sitten on ollut talostressi, blogistressi, rahastressi, autostressi (meni jotain rikki ja pitäisi korjata tai vaihtaa), ikkunastariitelystressi (kerron tästä joskus jos jaksan) ja päälle ne ihan perus lapsistressit Leopseista orastaviin kaverisuhteisiin ja eskariväsymykseen.

Ei olla aikoihin oltu kahdestaan, harvoin edes nelistään. Kukaan ei ole oikein nähnyt kavereitaan eikä urheilua ole paljon harrastettu. Happi loppuu kun arjen pölypussissa ei ole enää hengitysreikiä.

Romahdin lauantai-iltana näitä kaikkia vihdoin yhtä aikaa itkemään. Sopersin räkäisesti että mä tarvitsen lomaa näistä stresseistä, edes yhdestä kerrallaan edes hetkeksi. Tai kaikista!

Sieltä sitten taas iskikin kuin lekalla päähän. Niin joo, onhan tässä vähän paljon kaikkea. Eihän se mikään ihme sitten olekaan. Pitää hyväksyä se että nyt mennään punaisella ja yrittää leipoa joka väliin riman alitusta ja joustoa. Laittaa kalenteriin edes jonnekin yhteistä aikaa ja stressilomaa. Sitäkin voi ihan oikeasti ottaa, voi päättää ettei juuri tänään mieti sitä stressaavaa asiaa. Mutta se pitää erikseen päättää.

Sillä vaikka kuinka haluaisin muuta uskoa, nuo kaksi kaunista peiliäni imevät kaiken meidän olomme ja heijastavat sen entistä terävämmin takaisin. Toki siellä joukossa on heidän omatkin olonsa, mutta kyllä se vain kaikkia helpottaa jos ne isot ihmiset pystyy edes vähän irrottamaan omista oloistaan ja olla vaan.

Sitä siis tässä taas yritän. Vähentää siellä missä voi, painaa sen mitä jaksaa ja lopun aikaa yrittää hyväksyä sen faktan että nyt mennään ohuella ja saakin väsyttää. Kyllä se jouluksi helpottaa – silloin on kuulemma saunarakennus valmis.

Ahahahahahah kuka sitä muka uskoo.

Kuva Öljysäiliö468:sta, jonne me huudettiin kaikki omiamme hauskan kauin ja vähän stressinpurun nimissä. Kakkonen huusi ekaksi työkseen whattahell? Sitä minäkin mietin rakkaani.

Olen niin kateellinen ihminen että kadehdin niitäkin jotka eivät ole koskaan kateellisia

Kateus on tunne, jota ei saisi olla. Se on lapsellista, hyödytöntä ja katkeraa.

Älä ole kateellinen, vaan mieti kuinka voisit saavuttaa itse saman, tee siitä voimavara!

Hemmetti jos joku osaa tehdä kateudesta voimavaran, se ei enää ole kateutta vaan kunnianhimoa! Eri asia!

Sitä paitsi, kateus tuppaa jatkumaan vielä sen kunnianhimoisen tekemisen jälkeen. Jos ensi kadehtii joitain jolla on 3000 seuraajaa Instagramissa, alkaa sen itse saavutettuaan kadehtimaan niitä joilla on 10 000. Sillä tavalla typeriä ovat kateelliset.

Minä ainakin olen kateellinen, jatkuvasti. Joskus niin paljon että se vaivaa, useimmiten sillä tavalla vähän että kirpaisee mutta hetken päästä on jo valoisalla puolella. Kaikissa tapauksissa vihaan sitä että olen kateellinen, se on niin kertakaikkisen typerää.

Kateus hävettää, sillä se paljastaa mitä tyhmää ajattelen itsestäni, kuinka pidän itseäni jotain toista huonompana. Se on vähättelevä, mitään aikaansaamaton voima, joka rutistaa alleen. Joskus sekunniksi ja joskus viikoiksi. Kateus on yksi pahimmista tunteista, koska se kumpuaa vain ja ainoastaan minusta itsestäni, en voi syyttää siitä ketään muuta.

Vihalle, vitutukselle, surulle ja epätoivolle on usein edes jotenkin looginen ulkopuolinen syy. Vain pelko ja häpeä talsivat samassa sarjassa kateuden kanssa. Ne ovat oman minuuden mustia aukkoja, joihin muiden teot eivät voi (juurikaan) vaikuttaa ja niiden kanssa kamppailu jää väistämättä yksinäisen soturin tehtäväksi.

Enkä minä jaksaisi taistella. En jaksa miettiä kateuden tunteen tullessa että hmm, miten saisin tästä sitten jotain omaan elämäänä? Onko tämä todella jotain jota tavoittelen vai onko tässä takana jokin muu asia? Fuck dat shit sanon minä, joskus sitä vaan on kateellinen, piste. Silloin on parempi mennä tuulta päin: kadehtia niin että vihertää ja kertoa sen kaikille avoimesti vaikka kuinka hävettää.

Olen kateellinen Laura Satamolle kun se on niin taitava. Hauska ja osaava. Kun se tekee pelkkää priimaa videona ja kirjoittaa tekstejä joita jakaa joka saatanan kaverini Facebookissa. Ja niin pitäisi sinunkin, koska olihan se ”V***t mammuudesta” nyt ihan 10+ juttu, löytyy tästä. Tykkää ja jaa!

Olen kateellinen Marjut Ollilalle kun se osaa kaiken pienten lasten hoidosta ja sillä on kaikkia ihania vauvatarvikkeita.

Olen kateellinen Tiina Arposelle kun se osaa tehdä kaikkea niin kaunista.

Olen kateellinen Satu Rämölle kun se osaa tehdä kaikesta niin suoraviivaista ja selkeää. Ok, näinhän se menee ja homma eteenpäin! Se ei muuten salettiin ikinä kadehdi ketään!

Olen kateellinen kaikille, jotka osaavat kirjoittaa hauskoja tekstejä eivätkä vain marise itsestään.

Olen kateellinen oikeastaan kaikille blogiystävilleni.

Olen kateellinen heille ja kaikille tuntemattomillekin, joita ihmiset suosittelevat seurattavakseen Instagramissa.

Olen kateellinen ihan jokaiselle ystävälläni, milloin mistäkin asiasta. Kauniista huulista, upeasta kodista, tisseistä, ammatista, elämänasenteesta, vaatteista, autosta.

Olen kateellinen Insinöörille kun sillä on niin ihana puoliso. Hahaha, vitsi vitsi.

Olen kateellinen kaikille, jotka viettivät tämän kesän Suomessa mökeillään järviin hyppien. Kyllä vain, samaan aikaan kun olin itse elämääkin suuremmalla Grand Canyonilla. Näin taitava olen tässä kateusjutussa!

Olen kateellinen kiharasta tukasta, tai taidosta osata kihartaa oma tukkansa.

Olen kateellinen kaikille, joilla ei ole luonnostaan niin mustia silmänalusia että näyttävät aina sairaalta, yliväsyneeltä tai sellaiselta joka ei pidä itsestään yhtään huolta.

Olen kateellinen tisseistä. En edes isoista, vaan siitä että sellaiset ylipäänsä on.

Olen kateellinen omasta tukasta ja ihosta – seitsemän vuoden takaa.

Olen kateellinen niille, jotka jaksavat juosta kymmenen kilometriä tunnissa eikä se edes tunnu pahalta.

Olen kateellinen niille, jotka osaavat vetää yhdenkin leuan.

Olen kateellinen kaikille, joilla on lihaksia.

Olen kateellinen niille, jotka osaavat sisustaa ja tekevät sen lähes ilmaisilla löydöillä ennen kuin muuttolaatikot on edes purettu.

Olen kateellinen niille, jotka eivät pelkää purjehtimista.

Olen kateellinen niille, jotka eivät ole koskaan kateellisia.

Tiedän, tiedän. Olen monin tavoin etuoikeutettu valkoinen hetero, jolla on tuhat asiaa joita joku toinen voisi kadehtia. Tiedän myös että näistä suurin osa on sellaisia, jotka voisin ihan itse itsessäni muuttaa. Mutta en nyt jaksa ponnistella sen eteen vaan haluan vain olla lapsellisen kateellinen.

Kai muutkin ovat hölmöjä ja muhivat kateudessa liikauttamatta eväänsäkään sen asian muuttamiseksi?

Ovathan? Mitä te kadehditte? Hölmöimmän kateellisuuden ilmiantaja voittaa viikon kateutta minulta hänelle!