Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Annoin juuri itselleni luvan väsyä

Viime viikonloppuna vein lapset kiipeilemään ja kävelyretkelle, me leivottiinkin yhdessä. Katsottiin paljon telkkaria yhdessä ja oltiin toistemme kanssa keskittyneesti. Vedettiin keikkaa, hoidettiin nukkeja ja rakennettiin legoja. Juteltiin ja naurettiin. Ihan niin kuin edellisenä kolmena viikonloppuna myös. Olen ollut niin rento ja keskittyvä äiti kuin suinkin osaan olla.

Ja silti ollaan kaikki kolme aivan pelkää räjähdysherkkää dynamiittia joka paukkuu tasaisin väliajoin. PAUKS vaan ja joku huutaa, itkee tai valittaa. Meininki on välillä niin helvetin takkuista että meinaan heittäytyä ihan lapseksi itsekin.

Eilen vähän heittäydyinkin ja huusin vihaisesti ”nyt lopetat” kun Ykkönen väänsi taas jostain. Paria paiskottua ovea myöhemmin kävi ilmi että kyseessä oli väärinkäsitys eikä hän aidosti mitään vääntänyt. Ei raukka oikeasti ollut kuullut edellisiä kolmea pyyntöä. Sitten itkettiin yhdessä miten epäreilu tilanne tästä tuli ja pyysin anteeksi.

Se oli taas ihan hölmö juttu, ei todellakaan ärhentelyn arvoinen.

Piti mennä vähän itseeni ja miettiä mitä kävi. Tunnistin että taustalla oli (oikeasti) vängännyt Kakkonen, joka oli saanut mun liipaisimen jo puoliksi pohjaan. Siitä oli siitä helppo räjähtää.

valeäiti

Mutta ei mun silti pitäisi olla näin herkässä. Paitsi että nyt kun tässä oikein miettii niin ei sekään mikään ihme ole. Me ollaan oltu viime viikot tosi paljon kolmistaan kun Insinööri on muurannut saunan piippua (kiitos siitä, näen silmissäni säästyneet tonnit!). Ei sekään vielä ole paha että lasten hoiva on ollut mun hommaa, mutta nyt huomaan että nämä kaikki eri stressit alkavat kasaantua.

Meillä aikuisilla on ollut paljon työstressiä, kummallakin. Aikataulupainetta, tekemistä, epätietoisuutta, säätöä, päätöksiä. Sitten on ollut talostressi, blogistressi, rahastressi, autostressi (meni jotain rikki ja pitäisi korjata tai vaihtaa), ikkunastariitelystressi (kerron tästä joskus jos jaksan) ja päälle ne ihan perus lapsistressit Leopseista orastaviin kaverisuhteisiin ja eskariväsymykseen.

Ei olla aikoihin oltu kahdestaan, harvoin edes nelistään. Kukaan ei ole oikein nähnyt kavereitaan eikä urheilua ole paljon harrastettu. Happi loppuu kun arjen pölypussissa ei ole enää hengitysreikiä.

Romahdin lauantai-iltana näitä kaikkia vihdoin yhtä aikaa itkemään. Sopersin räkäisesti että mä tarvitsen lomaa näistä stresseistä, edes yhdestä kerrallaan edes hetkeksi. Tai kaikista!

Sieltä sitten taas iskikin kuin lekalla päähän. Niin joo, onhan tässä vähän paljon kaikkea. Eihän se mikään ihme sitten olekaan. Pitää hyväksyä se että nyt mennään punaisella ja yrittää leipoa joka väliin riman alitusta ja joustoa. Laittaa kalenteriin edes jonnekin yhteistä aikaa ja stressilomaa. Sitäkin voi ihan oikeasti ottaa, voi päättää ettei juuri tänään mieti sitä stressaavaa asiaa. Mutta se pitää erikseen päättää.

Sillä vaikka kuinka haluaisin muuta uskoa, nuo kaksi kaunista peiliäni imevät kaiken meidän olomme ja heijastavat sen entistä terävämmin takaisin. Toki siellä joukossa on heidän omatkin olonsa, mutta kyllä se vain kaikkia helpottaa jos ne isot ihmiset pystyy edes vähän irrottamaan omista oloistaan ja olla vaan.

Sitä siis tässä taas yritän. Vähentää siellä missä voi, painaa sen mitä jaksaa ja lopun aikaa yrittää hyväksyä sen faktan että nyt mennään ohuella ja saakin väsyttää. Kyllä se jouluksi helpottaa – silloin on kuulemma saunarakennus valmis.

Ahahahahahah kuka sitä muka uskoo.

Kuva Öljysäiliö468:sta, jonne me huudettiin kaikki omiamme hauskan kauin ja vähän stressinpurun nimissä. Kakkonen huusi ekaksi työkseen whattahell? Sitä minäkin mietin rakkaani.

Olen niin kateellinen ihminen että kadehdin niitäkin jotka eivät ole koskaan kateellisia

Kateus on tunne, jota ei saisi olla. Se on lapsellista, hyödytöntä ja katkeraa.

Älä ole kateellinen, vaan mieti kuinka voisit saavuttaa itse saman, tee siitä voimavara!

Hemmetti jos joku osaa tehdä kateudesta voimavaran, se ei enää ole kateutta vaan kunnianhimoa! Eri asia!

Sitä paitsi, kateus tuppaa jatkumaan vielä sen kunnianhimoisen tekemisen jälkeen. Jos ensi kadehtii joitain jolla on 3000 seuraajaa Instagramissa, alkaa sen itse saavutettuaan kadehtimaan niitä joilla on 10 000. Sillä tavalla typeriä ovat kateelliset.

Minä ainakin olen kateellinen, jatkuvasti. Joskus niin paljon että se vaivaa, useimmiten sillä tavalla vähän että kirpaisee mutta hetken päästä on jo valoisalla puolella. Kaikissa tapauksissa vihaan sitä että olen kateellinen, se on niin kertakaikkisen typerää.

Kateus hävettää, sillä se paljastaa mitä tyhmää ajattelen itsestäni, kuinka pidän itseäni jotain toista huonompana. Se on vähättelevä, mitään aikaansaamaton voima, joka rutistaa alleen. Joskus sekunniksi ja joskus viikoiksi. Kateus on yksi pahimmista tunteista, koska se kumpuaa vain ja ainoastaan minusta itsestäni, en voi syyttää siitä ketään muuta.

Vihalle, vitutukselle, surulle ja epätoivolle on usein edes jotenkin looginen ulkopuolinen syy. Vain pelko ja häpeä talsivat samassa sarjassa kateuden kanssa. Ne ovat oman minuuden mustia aukkoja, joihin muiden teot eivät voi (juurikaan) vaikuttaa ja niiden kanssa kamppailu jää väistämättä yksinäisen soturin tehtäväksi.

Enkä minä jaksaisi taistella. En jaksa miettiä kateuden tunteen tullessa että hmm, miten saisin tästä sitten jotain omaan elämäänä? Onko tämä todella jotain jota tavoittelen vai onko tässä takana jokin muu asia? Fuck dat shit sanon minä, joskus sitä vaan on kateellinen, piste. Silloin on parempi mennä tuulta päin: kadehtia niin että vihertää ja kertoa sen kaikille avoimesti vaikka kuinka hävettää.

Olen kateellinen Laura Satamolle kun se on niin taitava. Hauska ja osaava. Kun se tekee pelkkää priimaa videona ja kirjoittaa tekstejä joita jakaa joka saatanan kaverini Facebookissa. Ja niin pitäisi sinunkin, koska olihan se ”V***t mammuudesta” nyt ihan 10+ juttu, löytyy tästä. Tykkää ja jaa!

Olen kateellinen Marjut Ollilalle kun se osaa kaiken pienten lasten hoidosta ja sillä on kaikkia ihania vauvatarvikkeita.

Olen kateellinen Tiina Arposelle kun se osaa tehdä kaikkea niin kaunista.

Olen kateellinen Satu Rämölle kun se osaa tehdä kaikesta niin suoraviivaista ja selkeää. Ok, näinhän se menee ja homma eteenpäin! Se ei muuten salettiin ikinä kadehdi ketään!

Olen kateellinen kaikille, jotka osaavat kirjoittaa hauskoja tekstejä eivätkä vain marise itsestään.

Olen kateellinen oikeastaan kaikille blogiystävilleni.

Olen kateellinen heille ja kaikille tuntemattomillekin, joita ihmiset suosittelevat seurattavakseen Instagramissa.

Olen kateellinen ihan jokaiselle ystävälläni, milloin mistäkin asiasta. Kauniista huulista, upeasta kodista, tisseistä, ammatista, elämänasenteesta, vaatteista, autosta.

Olen kateellinen Insinöörille kun sillä on niin ihana puoliso. Hahaha, vitsi vitsi.

Olen kateellinen kaikille, jotka viettivät tämän kesän Suomessa mökeillään järviin hyppien. Kyllä vain, samaan aikaan kun olin itse elämääkin suuremmalla Grand Canyonilla. Näin taitava olen tässä kateusjutussa!

Olen kateellinen kiharasta tukasta, tai taidosta osata kihartaa oma tukkansa.

Olen kateellinen kaikille, joilla ei ole luonnostaan niin mustia silmänalusia että näyttävät aina sairaalta, yliväsyneeltä tai sellaiselta joka ei pidä itsestään yhtään huolta.

Olen kateellinen tisseistä. En edes isoista, vaan siitä että sellaiset ylipäänsä on.

Olen kateellinen omasta tukasta ja ihosta – seitsemän vuoden takaa.

Olen kateellinen niille, jotka jaksavat juosta kymmenen kilometriä tunnissa eikä se edes tunnu pahalta.

Olen kateellinen niille, jotka osaavat vetää yhdenkin leuan.

Olen kateellinen kaikille, joilla on lihaksia.

Olen kateellinen niille, jotka osaavat sisustaa ja tekevät sen lähes ilmaisilla löydöillä ennen kuin muuttolaatikot on edes purettu.

Olen kateellinen niille, jotka eivät pelkää purjehtimista.

Olen kateellinen niille, jotka eivät ole koskaan kateellisia.

Tiedän, tiedän. Olen monin tavoin etuoikeutettu valkoinen hetero, jolla on tuhat asiaa joita joku toinen voisi kadehtia. Tiedän myös että näistä suurin osa on sellaisia, jotka voisin ihan itse itsessäni muuttaa. Mutta en nyt jaksa ponnistella sen eteen vaan haluan vain olla lapsellisen kateellinen.

Kai muutkin ovat hölmöjä ja muhivat kateudessa liikauttamatta eväänsäkään sen asian muuttamiseksi?

Ovathan? Mitä te kadehditte? Hölmöimmän kateellisuuden ilmiantaja voittaa viikon kateutta minulta hänelle!

Tänään kello 15.25 Turun juna-asemalla

Turun juna-asemalla parahti hikinen nainen itkuun. Sillä oli kova pissahätä, jalat menossa rakoille ja liian painava kassi täynnä turhia vaatteita.

Tarkka kellonaika on helppo muistaa. 15.25 lähti kohti Helsinkiä juna, jonka kyydissä en sitten kuitenkaan ollut.

Miten voin olla näin tyhmä? Olen kulkenut junalla Turusta Helsinkiin arvioni mukaan vitusti. Tiedän ihan tasan tarkkaan että se juna ei mene siitä mistä voisi kuvitella, suoraan aseman edestä, vaan sehän perhana lähtee sieltä sivuraiteelta. Sellainen pieni mindfulness testi Turun tyyliin; jos et ole skarppina, jäät kyydistä. Siinä sitten juokset kymmenen metriä junan perässä ja katselet kun se alkaa etääntyä.

Pienen itkun jälkeen viiltävä tilanne-analyysi: jos juoksen 20 minuutin päästä lähtevään Onnibussiin, saatan teoriassa ehtiä Ykkösen iltapäiväkerhon kevätjuhliin. Vai jäänkö asemalla tekemään tiukasti töitä tunniksi, saisin menetetyn ajan käyttööni?

Pohtiessani kalenteri muistuttaa että asiakastapahtuma jatkuisi nyt täl puol jokkee. Tapahtuma, jonne ilmoittauduin mutta jäin kuitenkin menemättä jotta ehtisin tyttären juhliin ja ei se varmaan niin tärkeää ollutkaan. Tulee toinen ilmoitus, “valmistele huomisen tapaaminen”. Ai niin sekin.  Hemmetti. Pari kyyneltä lisää.

Alan juosta kangaskassi heiluen ja jalat kärsien bussiin, jos vaikka ehtisinkin. Bussilippuja ei pysty enää varaamaan, joten joudun vaihtamaan paikkaa neljästi ensimmäisten pysäkkien aikana. Mahdun penkille, johon paistaa aurinko. Bussissa on ilmastointi rikki ja Turussa on historian kuumin toukokuinen päivä. Bussin vessassa ei tule vettä käsipesuun. Minulla on jano ja akut loppu, sekä laitteista että itsestäni. Viereisen penkin tyypit puhuu liian kovaa ja syövät haisevaa banaania. Ylleni laskeutuu marttyyrinviitta, se tuntuu niin pehmeältä.

Turhaan jätin sitten sen asiakastilaisuuden väliin, josta olisi varmasti ollut hyötyä.
Turhaan yritin ehtiä Ykkösen iltapäiväkerhon kevätjuhlaan, nyt siihen ei oikeasti millään ehdi.
Turhaan kävin eilen vielä ostamassa sukkikset kun niitäkään ei sitten tarvittu.
Turhaan tulin koko Turkuun saatana.

Yksi sählätty iltapäivä tuntuu hirvittävältä rikkeeltä, jota pitäisi pyytää kaikilta anteeksi. Olen niin pahoillani että sotkin tämän! Anteeksi etten nyt ehdi juhlaasi. Pahoitteluni etten ole asiakkaiden kanssa verkostoitumassa. Onpa harmillista että minulta jäi nämä taloyhtiön talkoot väliin. Riittämättömyyden tunteita riittää ihan joka suuntaan.

Itku juna-asemalla. Varma merkki siitä, että kaikkea on nyt vähän liikaa. Tai kuten Mamma Rimpuilee sen sanoi:

Kuva ja vertaistuki: Mamma Rimpuilee