Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.
Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.
Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta. Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.
Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)
Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä. Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.
Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.
Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta. Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.
Pienten lasten kanssa tämä hallinnalla onnelliseksi on luonnollisesti vähän haastava metodi.
Vauvojen ja taaperoiden maailmassa kontrolli on lähinnä kaunis haave, johon väsynyt aikuinen tarttuu nähdäkseen toiveikkaamman tulevaisuuden. Se on keidas, joka siintää edessä mutta jota ei koskaan tule. Tietenkään mikään ei mene niin kuin ajatteli, niin kuin olisi järkevää, tai edes kohtuullista. Kaikki menee ihan toisin koska lapsi on kesken, ja se vielä hakee niitä oikeita tapoja. Aikuisen tehtävä on sietää ja ohjata.
Ei sillä että nämä kouluikäiset sen varmemmin asioita oikein tekisi, mutta ainakin niiden kanssa voi käydä asiasta keskustelun. Typerän ja jankkaavan keskustelun, mutta keskustelun kuitenkin. Taaperon ja luoja paratkoon vauvan kanssa mitään keskusteluja ei ole. On vain spagetteja lattialla ja veteliä raajoja haalarin päällä.
Alle kolmevuotiaan kanssa ja vähän sen jälkeenkin elämä on pääosin kaaoksen taltuttamista ja anarkian ennakoimista. Se on mulle tosi, tosi vaikeaa. Ei se sotku, ei se kaaos, vaan se ikuinen tunne siitä että tämä homma ei ole hallussa. Tätä ei saa haltuun, tätä ei voi järkeistää. Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelin.
[highlight]En pärjää.[/highlight]
Vauva ei nuku, syö tai kakkaa silloin kun sen pitäisi. Minä en tee mitään näistä asioista silloin kun haluaisin. Oikeasti mikään näistä ei haittaa ja hommat aina lutviutuu, mutta järjestystä rakastavalle ihmiselle se on silti jatkuvaa epäonnistumista. Mitä enemmän vauva-ajoistamme on aikaa, sitä selvemmin huomaan että ne vuodet ovat olleet mulle kyllä välillä aika vaikeita. Osin varmasti hormoneista, osin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuen, usein ihan vain luonteeseeni liittyvän valuvian takia. Kontrollin ystävälle vauva-aika voi olla aika raskasta, vaikka kaikki menisi tosi hyvin ja lapsi olisi täysin terve.
Moni näistä ajatuksista nousi pintaan kuin luin Mutsie-blogin Irenen hienoa “Hullu kuin äidiksi tullut” -kirjaa. Siinä Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.
[highlight]Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.[/highlight]Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko kontrollihätä helpottanut jonkun lapsen kanssa?
Irenen kirjan voi tilata ainakin täältä. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos on vauva tulossa, yksi sylissä tai jo isoksi kasvanut! Erityisesti se kannattaa laittaa miehen luettavaksi, jos itsellä on yhtään taipumusta asioiden hallintaan. Tekstit saattavat hyvinkin selittää muutamia asioita myös puolisolle.
Lue myös:
- Hiljaa nyt mennään mut henkiin mä jään
- JAKSO 6: Masennus on äidin rakkauttakin vahvempi
- Perheemme onkin jo tässä
- Kuopuksista tulee johtajia, äideistä hermoraunioita
Kuvat 3 ja 4 : Irene Naakka, Mutsie