Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ja sitten heitä olikin kolme – miltä nyt tuntuu?

Niin tosiaan, nyt näitä lapsia on kolme. Jotenkin se tieto tuntuu sulavan aika hitaasti kallooni. Moni on kysynyt miltä nyt tuntuu: kuinka isommat ovat ottaneet uuden tulokkaan vastaan ja onko uuden vauvan olemuksesta nähtävissä samankaltaisuuksia jompaan kumpaan sisarukseensa?

Onnekseni isommat ovat ottaneet hänet suurella rakkaudella vastaan. Kyselin ennen vauvan tuloa Kakkoselta, mitä hän luulee tapahtuvan kun vauva tulee taloon ja ainoaksi vastaukseksi sain “no rakkauden määrä ainakin varmaan lisääntyy”. Voi liikkis.

Isot ovatkin omalla tavallaan paljon rakkautta Kolmoselle jaelleet! Ykkönen hoivaa pientä todella hienosti, taitavasti ja paljon. Hänellä tulee myös selvästi ikävä vauvaa jos se nukkuu pitkään tai ei ole ollut hetkeen sylissä. Kakkonen on vähemmän konkreettisesti vauvassa kiinni mutta lepertelee pienelle puhuessaan ja saattaa yhtäkkiä kesken oman leikkinsä tokaista “Oon tosi iloinen että Kolmonen tuli meille”.

Samaan aikaan kumpikin kyllä työstää selvästi myös vaikeampia tunteita – ei näin iso muutos kenelläkään kivutta mene. Kesäloma, alkava koulutaival, samat seinät ja sisaruksen jatkuva vierellä olo saavat räjähdyksiä aikaan aivan jatkuvalla syötöllä.

Enimmäkseen kuitenkin elämme pienessä rakkauskuplassa, jonka keskiössä on tuo ihan minimaalisen pieni mutta ihana tyyppi.

Minä itse näin kolmen lapsen äitinä en ole toistaiseksi yhtään sen viisaampi kuin ennenkään. Jonkin verran kokemus tuntuu omissa otteissa ja mielessä ja koko homman taustalla leijuu sellainen paksumpi varmuuden kerros mitä ei edellisillä kerroilla ollut (en esimerkiksi saanut hysteeristä kohtausta kun tajusimme tänään ettei vauvalla olekaan vakuutus voimassa, hupsistasaatana).

Mutta en minä edelleenkään osaa vaikkapa erottaa nälkä- ja väsymysitkuja toisistaan. Se on aina jäänyt mysteeriksi, mutta eipä se ole koskaan haitannut. Kyllä se vauva sitten kertoo kummasta oli kyse jos väärää ratkaisua tarjoaa.

Ehkä tässä se kokemus näkyy jos edellisiin kierroksiin vertaan. Nyt on rohkeutta kokeilla ja testata, mennä hapuillen. Luottaa siihen että kyllä se lopulta ratkeaa, ei se koko päivää (ehkä) itke. Tämä toki ei lainkaan aina pidä paikkansa ja edelleen saatan tuskastua jos pientä ei osatakaan rauhoittaa, mutta useimmiten sentään pysyn coolina.

Kolmen kanssa kaaoksen ja metelin – ärsykkeiden – määrä on kasvanut. Se on erityisesti minulle hankalaa, en ole koskaan ollut hyvä ärsyketulvan keskellä. Isoimpana rasitteena juuri nyt onkin henkinen kuorma, joka syntyy siitä että neljä perheen jäsentä vaatii huomiota. Insinöörillä ja mulla on ehkä päivän suunnittelu kesken samalla kun isommat vinkuu peliaikaa tai tappelevat keskenään ja minä yritän imettää. Niinä hetkinä tulee joskus sellainen “menkää kaikki nyt kauas minusta” – fiilis, varsinkin kun imettäminen ei vielä suju ihan mutkitta ja vaatii keskittymistä.

Tietysti myös konkreettisesti hommaa on enemmän, kun vaikkapa lähtiessä on kolme liikkuvaa osaa mietittävänä: oma valmistautuminen, vauvan valmistautuminen ja isojen patistelu. Näistä viimeinen on hitain ja vaikein. Ja ihan arjen tasolla toki näkyy kasvanut hoidettavien määrä, ystäväni Annan sanoja lainaten: on yhtäkkiä 40 sormen- ja varpaankynttä leikattavana (paitsi onneksi Ykkönen leikkaa jo omat kyntensä).

Mutta mitään (ja ketään, hah) en vaihtaisi pois. Tämä kaikki on aivan ihanaa ja ihan toista kuin Kakkosen syntyessä. Silloin oli sama uuden vauvan kaaos ja mukana menossa vuoden ja viiden kuukauden ikäinen sekoileva taapero. Saatoin imettää samalla kun nostin toista syöttötuoliin, huh! En kertakaikkiaan käsitä miten sen silloin hanskasin.

Ai niin ja ketä meistä vauva muistuttaa? Kaikkia ja ei ketään. Hänellä on ajoittain tosi samoja ilmeitä ja eleitä kuin sisaruksillaan, ääni on yhtä kova kuin veljellään ja piirteitä hän on saanut meistä vanhemmista kummaltakin. Tukka on muita lapsia tummempi ja olemuksen rauhallisuus toistaiseksi jotain ihan käsittämätöntä – tyyppi vain möllöttää (tämän uskon vielä muuttuvan).

Eniten mulla on sellainen fiilis, että hänestä tulee aivan omanlaisensa yksilö, perheemme pieni peikko joka valloittaa sydämet ja saa meihin vauhtia.

Se viimeinen puuttuva pala hän ainakin selvästi on. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa perhe täydeltä, siltä että kaikki joiden pitikin olla, ovat täällä. Syli ja joukkue on täynnä, niin kuin kai kuuluu sanoa tässä kohtaa. Melko siistiä.

 

PS: päivitän ahkerasti storyn puolelle Instagramissa hänen ylhäisyytensä tekemisiä (ts. nukkumista eri paikoissa), kannattaa tulla seuraamaan jos uskaltaa ottaa vauvakuumeen riskin!

Baby blues eli kun synnytyksen jälkeen ahdistaa (vaikka kotona onkin ihanaa)

Olemme olleet vauvan kanssa (vauva! meillä on vauvvvvva!) kotona nyt kaksi kokonaista päivää. Tänä aamuna kaikki on hyvin: vauva nukkui yöllä levollisesti ja heräsi säntillisesti noin kolmen tunnin välein syömään ja teki sen ilman ylimääräistä härväystä. Minä sain nukuttua imetysten väleissä ja heräsin aivan uutena ihmisenä.

Eilinen ei nimittäin ollut helppo, kuten ei ollut kotiutumispäiväkään. Tiesin sitä odottaa mutta kyllä se silti kurjaa oli. Minulle, kuten monelle muulle, tulee maidonnousun kanssa tulevien imetyshormoniaaltojen mukana erittäin napakka ahdistuksen aalto. Baby Blues:iksi sitä joskus kutsutaan, mutta ällistyttävän harva uusi äiti siitä silti tietää.

Kirjoitin siitä jo Kakkosen aikana: 

”Se [ääni päässäni] kuiskutteli: muistatko, tästä alkaa taas se ettet ikinä tiedä mikä sillä on vialla? Ei se rauhoittunut rinnallekaan, eikä syliin, ethän sä osaakaan tätä!”

Jep, tuttu kaveri. Jäätävä ahdistus joka syntyy ilman syytä, ja tulee päälle kovalla voimalla. Minulla se kulminoituu usein juuri kotiin paluun hetkeen, jossa muutos tuttuun ja turvalliseen sairaalaympäristöön hoitajineen pelottaa.

Täällähän ei ole mikään valmiina, meillä ei ole vielä edes sitä korisänkyä. Mihin tämä vauva lasketaan täällä kotona? Miten sen vaipat vaihdetaan täällä? Miten yö menee? Selviämmekö tästä koskaan? ja niin edespäin. Ajatuksia jotka eivät ole edes tietoisia vaan vellovat vaan siellä jossain ja aiheuttavat itkuisuutta, epätoivoa tai fyysisiä oireita.

Tällä kierroksella sain erityisesti fyysiset oireet osakseni. Itkin vähän, toki, mutta erityisesti voin huonosti fyysisesti. Rinnassa tykytti, hengitys oli pinnallista ja levolle asettuessa aiottu rauhoittuminen muuttui paniikiksi. Silmissä heitti, pyörrytti ja oli yleisesti huono olo – kaikki tutut paniikkikohtauksen oireet, jatkuvana. Siihen päälle ensimmäisen yön jännitys vaikeine imetyksineen, joka veti hartiani niin jumiin että keskiviikkona alkoi migreeni jota en edes ensin tajunnut.

Vaikka tiesin homman johtuvan hormoneista, keskiviikkoiltana alkoi huolettaa oikeasti kun olo oli niin kamalan huono. Mittasin verenpaineen: 148 / 93. Holy shit, onko mulla alkanut synnytyksestä raskausmyrkytys niin kuin Ykkösen kanssa?

Naistenklinikan päivystyksen avulla tajusin syödä kunnolla särkkäreitä päänsärkyyn, levätä ja ottaa vielä betasalpaajankin tykytysten poistamiseksi. Ja kas, muutama tunti myöhemmin paineet palautuivat normaaliin 107 / 70 tasolleni.

Miettikää, mikä vaikutus hormoneilla. Että sitä voi ihminen nostaa itselleen korkean verenpaineen pariksi päiväksi vain sen takia että yhdelle kolmen kilon hauelle tuotetaan ruokaa! Kaikista häkellyttävintä on kuitenkin se, että kun kerroin tästä lyhyesti Instan puolella, sain lukemattomia viestejä joissa ihmiset kertoivat vasta nyt ymmärtävänsä omat vastaavat fiilikset.

Vedän johtopäätöksen että tästä ei puhuta lainkaan tarpeeksi synnärillä. Olisi äärimmäisen hyvä kertoa tuoreelle äidille että hei sulla saattaa tulla tosi kurja olo parin päivän sisällä, mutta älä pelästy se menee ohi. No minä kerron nyt sen teille! Toivottavasti auttaa jotakuta toista.

Vaikka tämä imetyksen alku on taas ollut hurja, kotiutuminen on ollut ihanaa. Lapset ovat olleet isoksi avuksi ja tulokkaasta innoissaan, vaikka mukana on ollut myös yöllisiä jutteluja siitä, unohdetaanko meidät isommat nyt jonnekin kun on tämä vauva.

Itse olen elänyt mustien aaltojen lisäksi hetkiä, jotka ovat moninkertaisesti parempia kuin mitkään tähän asti elämässä kokemani:

kun nousen levolta ja löydän isot lapset ja insinöörin ulkoa sulkapallopeleistä ja vauvan vieressä vaunuissa ensimmäistä kertaa ulkona nukkumassa.

kun istumme pullalla kaikki viisi iltayhdeksältä ulkona terassilla lempeässä iltatuulessa ja kuuntelemme hiljaa metsän huminaa – myös Kolmonen kaikessa viisaudessaan.

kun Ykkönen saa levottoman vauvan rauhoittumaan syliinsä ja röyhtäisemään ensimmäistä kertaa.

Pieniä hetkiä pitkin päivää jotka saavat hormoninaisen kyyneliin. Itkinpä sitäkin yhtenä hetkenä kun kuulin vauvan nimen taas ääneen lausuttuna – se on niin täydellinen.

Huh hormoneja. Ne ovat tärkeitä ja tekevät tehtävänsä, mutta onneksi ovat kuitenkin nyt tasaantumaan päin ja uskallan sanoa akuutin 72h baby bluesin olevan takana.

Ja nyt kun en enää pelkää kuolevani raskausmyrkytykseen, huolehdi siitä eksyykö Kakkonen roolissaan kaiken tämän uuden keskellä, vaani maanisesti rintatulehdusta (ja ne jalkapallotkin alkaa toimia) tai mieti ylipäänsä oliko tämä sittenkin huono idea, olen valmis elämään sen – elämäni parhaan kesän.

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

 

Lue myös: