Kotiäitinä on usein tosi tylsää ja joskus myös yksinäistä

Viikkaan pyykkiä. Miten ihmeessä viikkaan taas pyykkiä.

Ei nyt kiivetä sinne muru, mennään vasta illalla kylpyyn.

Seuraava koneellinen sisään, yksi rumpuun. Lounas voidaan lämmittää vartin päästä. Taapero kiipeää puhtaiden pyykkien koreihin, nauran sille. Vitsi se on söpö.

Siirrän vaatteita oikeaan koriin ja mietin tätä tekstiä, tätä asiaa. Kyllä olen tylsistynyt, juuri nyt. Allekirjoitan melkein kaiken artikkelista jonka juuri luin, mm. tämän: ”Olen päätynyt kertaheitolla ja pyytämättä suoraan downshiftaamisen syvään päähän.”

Olen jo tehnyt tällä viikolla töitä.  Olen myös urheillut, siivonnut, tehnyt ruokaa ja puhunut puhelimessa ystävän kanssa. Olen silti tylsistynyt.

Heilutan pussilakanaa, taapero kiljahtaa riemusta. Tämä on parasta mitä hän tietää. Heiluttelemme peittoa yhdessä hyvän tovin. Kutitan ja saan entistä isommat naurut. Vitsi miten ihana olet. Onneksi näen tämän. Ei ne jossain päiväkodissa edes voisi ikinä tietää miten paljon tykkäät vaatteista, lakanoista, mytyistä.

Se oli ihana hetki – johon kului vain seitsemän minuuttia. Ruoka voidaan lämmittää jo vaikka nyt sitten.

Kello on 11.34.

Lounas tarkoittaa ensin astianpesukoneen täyttämistä. Miten voinkaan taas olla täyttämässä astianpesukonetta! Samat lautaset samoille paikoilleen, taaperon pillipullon pesu, silikonisen lautasen etsiminen jostain (altaasta), ruoan nostaminen saarekkeelle, lapiointi lautaselle.

Onneksi ruoka on tänään valmiina.

Voi sä löysit ne, ihanaa! Näytäpä tänne vielä!

Työnnän saarekkeen muuta roinaa kauemmaksi jotta pääsen siirtämään ruoat lautaselle. Tunnen jo sormenpäissäni miltä mikron on/off nappi tuntuu, kuulen miten luukku loksahtaa auki. Kymmenen piippausta kun ruoka on valmista. Miksi sen pitää piipata niin monta kertaa? Pysäytän sen ensimmäisen piippauksen alkaessa.

Se on kuule Grönlanti. Osaatko sanoa Grönlanti, heh. Aha nyt sulla on se kakka. No mennääs taas yläkertaan.

Harkitsen Instagram storyn tekemistä, olisiko tässä jotain asiaa. En jaksa. Se on lopulta kuitenkin yksinpuhelua.

Kaipaan naurua, sellaista joka tulee kun kaksi aikuista oivaltaa yhdessä jonkin jutun. Juuri nyt on niin tylsää.

Vaikka miten mulla voisi tylsää olla? Kirjoitan, touhuan, teen töitä, ajattelen töitä ja hymähdän vitseille netissä. Katson sarjoja ja luen uutisia. Tämähän on ihan ideaalia, lomaa töistä!

Siinä Hesarin artikkelissa asiantuntija kehoitti soittamaan ystävälle. Kenelle? Minun ystäväni ovat töissä. En voi soittaa puolen tunnin höhöttelypuhelua kiireisimpään iltapäivään. Kun he vapautuvat töistään, minulla on kiire ruokkia myös koululaisia.

Minä olen hyvässä asemassa ja silti välillä yksinäinen: iltaisin saan seuraa Insinööristä; minulla on laaja ystäväpiiri; voin tehdä töitä ja saada sitä kautta sosiaalisuutta. Silti janoan lisää ja olen heti tuskastunut kun normaali viikottainen lenkkiseurani on poissa.

Ei se ole pelkkä rutiinien tappava tasaisuus, kotitöiden määrä tai pitkäveteiseltä tuntuvat legoleikit. Se on tämä aikuisen seuran puute. Vaikka kuinka kivojakin hetkiä on, kyllä tämä lasten hoitaminen kotona silti paikoin tylsää, jopa yksinäistä.

Minusta sen saa kyllä ihan ääneen myöntää. Samalla tavalla kuin töissä käyminen on kivaa ja etuoikeutettua, sieltäkin joskus kaipaa pääsevänsä pois. On iso etuoikeus saada olla lapsen kanssa kotona, se on myös valtaosin tosi ihanaa.

Ja sitten joskus vähän tylsää ja vähän yksinäistä. Aika jonka ei tavallaan haluaisi koskaan loppuvan mutta joka samalla on mieltäturruttavan hidasveteistä. Pitkät päivät, lyhyet vuodet, tiedättehän.

Tule tänne rakas, oot niin ihana kyllä etten kestä. Mennäänkö puistoon?

Äitiys kasvoi minuun kiinni enkä oikein enää muista sitä ihmetellä

Eilen oli minun kymmenes äitienpäiväni, eikä minun tehnyt mieli sanoa mitään. Osittain siksi että tämä päivä on monelle vaikea enkä halua tahattomasti sanoa mitään törppöä.

Toisaalta tuntuu vaikealta sanoittaa jotain joka on niin isoa ja niin jokaisessa palasessani kiinni. Vaara imelyydelle on ilmeinen, vaikka itse asiassa lähes jokainen klisee äitiydestä on totta. Samaan aikaan äitiys on oikeastaan minulle jo niin tavallista ja kaikkialla elämässäni ettei minulla ole siitä oikein mitään sanottavaa. Se vain on, vanhemmuus.

Ettei se vain jää sanomatta, olen valtavan iloinen siitä että olen kolmelle äiti, kiitollinen ja onnellinen. Erityisen rakastunut kaikkiin heistä ja niin-niin-niin onnellinen siitä että uskalsimme vielä Kolmostakin toivoa. Perhe on ollut haaveeni aina ja se on juuri niin siistiä kuin haaveilin. Ymmärrän ettei mikään edellä mainitusta ole itsestään selvää.

Kymmenen vuotta sitten odotin ensimmäistä lastani ja jouduin miettimään mitä äitiys on ja minkälainen äiti minusta tulee. Alussa oli valtavat paineet, luulin että muita kiinnostaa mitä ja miten teen. Oli tärkeää määritellä minkälainen äiti olen, jotta tiedän mitä puolustaa jos jokin menee pieleen. Kun en osannut sittenkään määritellä tuntematonta tulevaa eikä minusta ollut kasvatusoppaiden lukijaksi, päätin että minä olen sitten sellainen vähän hälläväliä-äiti.

”Yritän kyllä, mutta katsokaas kun olin tämä hälläväliä niin saattoi mennä pieleenkin”, ajattelin voivani vastata kasvottoman tuomioistuimen edessä. Oli tärkeää julistaa etten ainakaan ole sellainen tavallinen äityli vaan ihan erilainen. Halusin itse kertoa ensimmäisenä etten sitten aina tee asioita kovin hyvin tai tavallisesti – ettei kukaan pääsisi sanomaan etten itse asiassa todellakaan tee asioita kovin hyvin.

Kutsuin itseäni Valeäidiksi että tulisi heti selväksi miksi poikkean linjasta, jota kukaan ei ollut vetänyt – ihan minä itse vain. Tietysti oikeasti tein kaikkeni ollakseni se todellisin äiti, oikein vahva perinteisen äitimyytin edustaja, sellainen mitä itse ajattelin että äidin pitäisi olla vaikka se ei ehkä edes sopinut siihen mitä itse halusin.

Vuosikymmen myöhemmin kaikki on toisin. Olen ihan tavallinen, perinteinen äityli vaikka ihan omanlaiseni. Taidan olla tasan se äiti jota silloin kovasti yritin olla: rakastava mutta tiukka, sekoileva mutta aina tarvittaessa tilanteen päällä, tunteideni kanssa kokonainen – hermostuvakin – mutta aina lasteni puolella. Edelleen pidän kiinni siitä että syliin pääsee aina halutessa, mutta monta muuta lupaustani olen rikkonut.

Eniten olen muuttunut siinä etten enää niin kauhean aktiivisesti ajattele omaa äitiyttäni, ei se ole asia jota niin enää tarvitsee ajatella. Se vain on. Äitiys on ihana, tärkeä ja välttämätön osa elämääni mutta ei täytä kaikkea. Jotenkin tuntuu että lapseni ovat juuri sellaisia kuin he ovat riippumatta minun äitiydestäni, tai meidän vanhemmuudestanne.

Tuntuu että minun äitiyteni merkitys vähenee sitä mukaa kuin lasteni oman elämän, persoonan ja identiteetin merkitys kasvaa.

Teemme toki edelleen heidän eteensä ja puolestaan paljon ja kannattelemme heitä matkallaan, mutta nyt tunnistan että hyvillä päivärytmeillä, sopivalla ravinnolla ja riittävällä vuorovaikutuksella on eniten vaikutusta minun kuvaani omasta äitiydestä, ei niinkään lapsen kehitykseen. Tieto siitä että olen jo vuosia miettinyt, punninnut ja tarkastellut omaa äitiyttäni riittää kertomaan että olen aivan ensiluokkainen äiti.

Sellainen, jota kiinnostaa.

(Muistutan nyt tässä itseäni palaamaan tämän tekstin ääreen kun teiniys iskee minut kanveesiin ja itken iltaisin sitä miksi olemme niin epäonnistuneita kasvattajina)

En oikein tiedä miten tämän sanoittaisin. Olen samaan aikaan täysin varma siitä että äitiys on mahtavaa ja että olen tehnyt sitä hyvin; varma siitä etten edelleekään tiedä yhtään mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä mutta että siitä kyllä selvitään; toisaalta lähes välinpitämätön asiaa kohtaan.

Ai niin tosiaan olen äiti, no on se kyllä parasta, suosittelen jos mahdollista!

Ehkä se isoin muutos on se että äitiydestä on lasten kasvaessa tullut yksityisempää ja yksilöllisempää. Vauvan hässäkät ovat edelleen sitä samaa universaalia “aargh miksei se nuku” shaibaa joita voi jakaa somessa ja joiden tutuille tunteille voimme kaikki yhdessä nauraa tai itkeä.

Mutta näiden isompien kanssa on ihan eri peli. Kukaan muu kuin puolisoni ei ehkä ymmärrä miksi lapseni kirjoittama ihan tavallinen lause äitienpäiväkorttiin sai minut melkein itkemään, helpotuksena siitä että jotain olen viime viikkoina tehnyt oikein.

En yritä sanoa kasvaneeni jotenkin viisammaksi, kypsemmäksi ihmiseksi jonka ei enää tarvitse tätä äityttä sillä tavalla analysoida, nimimerkki kolmen äiti nähkääs. Yritän sanoa että äitiys on kasvanut minuun niin kiinni etten enää tunnista sitä omaksi erilliseksi hahmokseen, jota voisi tutkia.

Sen haluan sanoa että silloin kun kipuilet oman vanhemmuutesi kanssa ja mietit oletko riittävä, todennäköisesti olet.

Oman vanhemmuuden tutkiminen ja ihmetteleminen on kivaa. Vanhemmuuden muuttuminen vuosi vuodelta on jännittävää seurattavaa, ihan yhtä jännittävää kuin niiden lasten kasvaminen.

Tulee aikoja jolloin se kaikki vain on, kaipaamatta sen suurempaa analysointia tai pohdintaa. Äitiys saattaa tulla ja kaapata osan identiteetistä, niin kokonaisvaltaisesti ettei sitä tarvitse enää eritellä, muuttuua niin itsestäänselväksi osaksi ettei enää tunnu hurjalta että se kaappasi sinusta osan. Tai sitten se vain solahtaa osaksi elämää muuttamatta juuri mitään muuta kuin ruokakauppaostoksiasi.

Vuonna 2010 minä yritin olla solahtamatta vauvakuplaan ja se harmittaa vähän vieläkin. Haluaisin sanoa menneisyyden itselle että sukella vaan ihan kokonaan siihen äitiyteen, sen pohtimiseen, sen fiilistelemiseen, valtavan muutoksen käsittelemiseen. Aloita blogi, juttele rohkeasti aiheesta lapsettomille kavereille, päivitä Facebookia liikaa ja spämmää WhatsApp -ryhmät täyteen päivittäisiä kuvia.

Tai älä kerro kenellekään mitään. Anna muutoksen olla sen kokoinen miltä se sinulle tuntuu.

Juuri nyt olen aika tasaisessa vaiheessa, tilanteessa jossa äitiys on mahtavaa, tavallista ja kaikkialla mutta huomaamatonta. Veikkaan että vuosikymmenen päästä mietin äitienpäivänä huomattavasti enemmän lapsiani kuin itseäni.

Äitiys on kyllä aika best. Se on asia josta kirjoittaa monta sataa sanaa silloinkin kun ajattelee ettei ole siitä mitään sanottavaa.

Lue myös

Ja sitten heitä olikin kolme – miltä nyt tuntuu?

Niin tosiaan, nyt näitä lapsia on kolme. Jotenkin se tieto tuntuu sulavan aika hitaasti kallooni. Moni on kysynyt miltä nyt tuntuu: kuinka isommat ovat ottaneet uuden tulokkaan vastaan ja onko uuden vauvan olemuksesta nähtävissä samankaltaisuuksia jompaan kumpaan sisarukseensa?

Onnekseni isommat ovat ottaneet hänet suurella rakkaudella vastaan. Kyselin ennen vauvan tuloa Kakkoselta, mitä hän luulee tapahtuvan kun vauva tulee taloon ja ainoaksi vastaukseksi sain “no rakkauden määrä ainakin varmaan lisääntyy”. Voi liikkis.

Isot ovatkin omalla tavallaan paljon rakkautta Kolmoselle jaelleet! Ykkönen hoivaa pientä todella hienosti, taitavasti ja paljon. Hänellä tulee myös selvästi ikävä vauvaa jos se nukkuu pitkään tai ei ole ollut hetkeen sylissä. Kakkonen on vähemmän konkreettisesti vauvassa kiinni mutta lepertelee pienelle puhuessaan ja saattaa yhtäkkiä kesken oman leikkinsä tokaista “Oon tosi iloinen että Kolmonen tuli meille”.

Samaan aikaan kumpikin kyllä työstää selvästi myös vaikeampia tunteita – ei näin iso muutos kenelläkään kivutta mene. Kesäloma, alkava koulutaival, samat seinät ja sisaruksen jatkuva vierellä olo saavat räjähdyksiä aikaan aivan jatkuvalla syötöllä.

Enimmäkseen kuitenkin elämme pienessä rakkauskuplassa, jonka keskiössä on tuo ihan minimaalisen pieni mutta ihana tyyppi.

Minä itse näin kolmen lapsen äitinä en ole toistaiseksi yhtään sen viisaampi kuin ennenkään. Jonkin verran kokemus tuntuu omissa otteissa ja mielessä ja koko homman taustalla leijuu sellainen paksumpi varmuuden kerros mitä ei edellisillä kerroilla ollut (en esimerkiksi saanut hysteeristä kohtausta kun tajusimme tänään ettei vauvalla olekaan vakuutus voimassa, hupsistasaatana).

Mutta en minä edelleenkään osaa vaikkapa erottaa nälkä- ja väsymysitkuja toisistaan. Se on aina jäänyt mysteeriksi, mutta eipä se ole koskaan haitannut. Kyllä se vauva sitten kertoo kummasta oli kyse jos väärää ratkaisua tarjoaa.

Ehkä tässä se kokemus näkyy jos edellisiin kierroksiin vertaan. Nyt on rohkeutta kokeilla ja testata, mennä hapuillen. Luottaa siihen että kyllä se lopulta ratkeaa, ei se koko päivää (ehkä) itke. Tämä toki ei lainkaan aina pidä paikkansa ja edelleen saatan tuskastua jos pientä ei osatakaan rauhoittaa, mutta useimmiten sentään pysyn coolina.

Kolmen kanssa kaaoksen ja metelin – ärsykkeiden – määrä on kasvanut. Se on erityisesti minulle hankalaa, en ole koskaan ollut hyvä ärsyketulvan keskellä. Isoimpana rasitteena juuri nyt onkin henkinen kuorma, joka syntyy siitä että neljä perheen jäsentä vaatii huomiota. Insinöörillä ja mulla on ehkä päivän suunnittelu kesken samalla kun isommat vinkuu peliaikaa tai tappelevat keskenään ja minä yritän imettää. Niinä hetkinä tulee joskus sellainen “menkää kaikki nyt kauas minusta” – fiilis, varsinkin kun imettäminen ei vielä suju ihan mutkitta ja vaatii keskittymistä.

Tietysti myös konkreettisesti hommaa on enemmän, kun vaikkapa lähtiessä on kolme liikkuvaa osaa mietittävänä: oma valmistautuminen, vauvan valmistautuminen ja isojen patistelu. Näistä viimeinen on hitain ja vaikein. Ja ihan arjen tasolla toki näkyy kasvanut hoidettavien määrä, ystäväni Annan sanoja lainaten: on yhtäkkiä 40 sormen- ja varpaankynttä leikattavana (paitsi onneksi Ykkönen leikkaa jo omat kyntensä).

Mutta mitään (ja ketään, hah) en vaihtaisi pois. Tämä kaikki on aivan ihanaa ja ihan toista kuin Kakkosen syntyessä. Silloin oli sama uuden vauvan kaaos ja mukana menossa vuoden ja viiden kuukauden ikäinen sekoileva taapero. Saatoin imettää samalla kun nostin toista syöttötuoliin, huh! En kertakaikkiaan käsitä miten sen silloin hanskasin.

Ai niin ja ketä meistä vauva muistuttaa? Kaikkia ja ei ketään. Hänellä on ajoittain tosi samoja ilmeitä ja eleitä kuin sisaruksillaan, ääni on yhtä kova kuin veljellään ja piirteitä hän on saanut meistä vanhemmista kummaltakin. Tukka on muita lapsia tummempi ja olemuksen rauhallisuus toistaiseksi jotain ihan käsittämätöntä – tyyppi vain möllöttää (tämän uskon vielä muuttuvan).

Eniten mulla on sellainen fiilis, että hänestä tulee aivan omanlaisensa yksilö, perheemme pieni peikko joka valloittaa sydämet ja saa meihin vauhtia.

Se viimeinen puuttuva pala hän ainakin selvästi on. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa perhe täydeltä, siltä että kaikki joiden pitikin olla, ovat täällä. Syli ja joukkue on täynnä, niin kuin kai kuuluu sanoa tässä kohtaa. Melko siistiä.

 

PS: päivitän ahkerasti storyn puolelle Instagramissa hänen ylhäisyytensä tekemisiä (ts. nukkumista eri paikoissa), kannattaa tulla seuraamaan jos uskaltaa ottaa vauvakuumeen riskin!