Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Älä turhaan vuokseni vaivaudu

22 No tags Permalink
Kävin eilen hieronnassa ja valmistauduin jo etukäteen sekä alun että lopun vaikeisiin hetkiin. Alussa hän kysyy onko käsinojat sopivasti. Sanon aina suorilta joo, koska en halua että hänen tarvitsee minun takiani turhaan kumarrella. Lopputunnin tuskailen hiljaa mielessäni että jäivät vähän alas. Lopussa hieroja kysyy miltä nyt tuntuu ja auttoiko yhtään? Automaattivastaus astuu taas kehiin. Että juu juu ihan tosi paljon kiitti hei mä meen nyt tästä. On tosi vaikea kertoa, että no ehkä se vähän auttoi mutta onhan tää vieläkin tosi tosi kipeä. Kampaajalla en never ever sano jos pesuvesi on liian kuumalla tai kylmällä. Kärvistelen. 

Välttelen parannusten pyytämistä viimeiseen asti. En lainkaan pidä siitä, jos joudun sanomaan jollekin minua auttavalle, että teepä se vähän eri tavalla. On jo riittävän tuskaista että he auttavat minua ensi sijassa. On vaikea pyytää apua kunnolla.

Kun ruumiini tai mieleni särkyy ihan oikeasti, uskallan kyllä sanoa sen ääneen ja kirjoittaa siitä tuhansille ihmisille. Tajuan olevani niin alhaalla että apua tarvitaan. Mutta kas, kun paraneminen alkaa ja hyväntahtoiset avuntarjoajat kysyvät sillä tietyllä äänensävyllä ”miten voit?”, koen pakonomaista tarvetta sanoa että tosi hyvin, nyt on kaikki paremmin. Vaikka ei olisi. Ettei toisen tarvitse taas auttaa, hyvänen aika.

Olen jo pitkään tiedostanut tämän. Että minun on vaikea heittäytyä tarvitsevaksi, olla heikko. Mutta miksi? Ei mulla ole mitään sellaista ajatusmallia, että heikkous olisi huonoa, tai että minun tarvitsisi aina olla vahva. En ajattele kenestäkään muusta apua tarvitsevasta mitään huonoa, päinvastoin: jos saan auttaa toista ihmistä, kiinnyn häneen enemmän. Hoivavietti on suuri ja oleellinen osa laumasieluamme. Miksi hemmetissä sitten minua nolottaa niin äärettömän paljon ajatus siitä, että vaivaan toista ihmistä vielä kerran säätämään käsinojaa tai löysäämään rillin sankoja?

Koska en koe olevani sen arvoinen.

Ajatus pälähti päähän ihan salamana kesken laatikkopyöräilyn. Olin huomaamattani ajatellut tätä asiaa ja kirkkauden tullessa meinasin pysähtyä niille sijoille ihmettelevien lasten kanssa. Että oikeasti, ajattelenko itsestäni noin? En ole sen arvoinen? Minkä arvoinen sitten olen? Ilmeisesti oletan, että minua auttaessaan muut tekevät sen velvollisuudesta, hieman vastentahtoisesti. Sitä taakkaa keventääkseni en pyydä yhtään enempää kuin on pakko. Etteivät sitten pidä minusta vielä entistäkin vähemmän.

Mitä helvettiä?  Kyllähän minä järjen tasolla ihan oikeasti itseäni arvostan ja tunnistan itsestäni paljon hyvää. Olen ihan aidosti oppinut myös hyväksymään omat huonot puoleni ja jättämään niistä pahastuvat ihmiset pois elämästäni sen sijaan että yrittäisin muuttua heidän mieleisekseen. Mutta pienistä asioista sen saattaa yhtäkkiä huomata. Kiusaantunut kieltäytyminen ja päässä kaikuva ”älä nyt minun takiani…en ole sen arvoinen”. Mistä tämmöinen kumpuaa? Miten sen saa ratkottua pois?

Onko kyseessä vain suomalainen asennemaailma vai pitääkö tässä palata diippiin shittiin taas oman elämänsä ratkoakseen? Kertokaahan te, olen varma että muitakin kuumassa vedessä kärvistelijöitä löytyy.

JAA
22 No tags Permalink
22 Comments
  • Anonyymi
    elokuu 20, 2016

    Tunnistan itseni aivan 100 %.

    Koskaan en kehtaa ravintolassa palauttaa annosta enkä sanoa kampaajalle, että toisin kuin pyysin, tämä väri todellakaan ei ole se sama, mitä viime kerralla laitettiin… Hymyilen vaan lammasmaisesti ja kiittelen kovasti että juu tosi kiva. Ja mies on meillä todellakin se, joka saa hotellissa mennä respaan kertomaan, että vaadimme uuden huoneen. Ja aina on jotenkin kiusallista pyytää isovanhempia hoitamaan lapsia, vaikka tiedän että se on heille ilo. Mutta kun siitä on MYÖS VAIVAA. Helpompi olis, jos tasaisin väliajoin tarjoutuisivat itse, että saisimmeko tulla hoitamaan lapsenlapsiamme joku päivä lähiaikoina ja sitten voisi vastata, että JOO nyt kun tuli puheeksi niin ITSE ASIASSA…

    Tuon vaivaamispuolen lisäksi mulla on noissa se syndrooma, että en missään tapauksessa koskaan halua loukata ketään. Sähköpostilla voin ehkä vielä reklamoida, mutta en face to face. En vaan pysty ottamaan kampaajan tai torimyyjän pettynyttä ilmettä, vaan mieluummin kärvistelen.

    Tsiisus, oikeesti.

  • Valeäiti
    elokuu 20, 2016

    Niih! Ja sitten vielä sitähän yleensä päätyy nimenomaan tekemään karhunpalveluksen: kampaaja ei opi tunnistamaan mikä lämpö on sulle paras, hotelli ei tiedä mitä huoneessa oli vikana, hieroja ei voikaan arvioida sopivaa korkeutta…pitäis vaan sanoa. Ei sen pitäisi olla niin vaikeaa. Mutta ON!

  • Saara
    elokuu 20, 2016

    Tunnistan, mutta vähän eri syy taustalla.

    Mä olen oppinut, että olen high maintenance, ja siksi ärsyttävä, jos en ole kaikkeen tyytyväinen. Eräs läheinen tilitti mulle aiheesta niin voimakkaasti, että siitä jäi vähän traumat.

    Vaikka mun mielestä oikeasti on vaan hyvä, että asiakas kertoo omista tarpeistaan ja toiveistaan, ja vielä parempi, että hän kertoo jos ei ole tyytyväinen. Oon itsekin palveluammatissa, ja musta olisi kamalaa _luulla_ asiakkaan olevan tyytyväinen jos hän hiljaisesti miettisi, että ensi kerralla vien kyllä rahani muualle. Silti oon huomannut ujostelevani palautteen antoa silloin kun en itse ole tyytyväinen. Mikä on ihan typerää, ja karhunpalvelus sille toiselle.

  • HjH
    elokuu 20, 2016

    En siis ole ainoa. Vein noin kuukausi sitten tämän en halua olla vaivaksi -mentaliteetin ihan uusiin sfääreihin ja lähellä oli, etten olisi ollut vielä isommaksi vaivaksi. Vuosin nimittäin verta todella rajusti mutta en luvannut mieheni soittaa ambulanssia. Hikoilin, palelin, pyörtyilin ja sydän tuntui räjähtävän. Mutta ei ambulanssille, kun olisihan se noloa, jos en oikeasti sitä tarvitsisikaan ja turhaan heitä vaivaisin. Lopulta soitin sairaalan päivystykseen ja sieltä käskettiin ambulanssi soittaa. Annoin vihdoin periksi ja soitin, vaikka omasta mielestäni uni olisi riittänyt avuksi. Pyörryin paareille siirron yhteydessä ja tajuihin tullessani mietin, että onps noloa, kun lähtö viivästyi. Lopulta sairaalassa sain lisäverta ja jouduin hätätoimenpiteeseen. Hoitanut lääkäri sanoi, että oli viimeiset hetket tulla ja olin lähellä vuotaa kuiviin. Ettei saisi olla liian urhea. En viitsinyt korjata, etten ollut urhea, vaan en halunnut olla vaivaksi. Vähän taas nolotti, kun minun typerien ajatusten takia tilanne meni liian pitkälle ja siitä tulikin hieman isompi show.

    Ei siis saa olla vaivaksi ja kaiken itseen kohdistuvan ylimääräisen/aiheellisen huomion takia pitää vähän nolostua.

  • Valeäiti
    elokuu 20, 2016

    Niin, aika paljon tässä on kyse suomalaista kulttuurista jossa ei uskalleta ihan antaa palautetta kunnolla. Mut mä kyllä sit taas osaan vaikkapa töissä antaa alaiselle palautetta kun tiedän että sen tarkoituksena on viedä eteenpäin. Asiakkaaltakin sitä haluan kuulla. Silti se että joku _vaivautuisi_ mun puolesta tuntuu vaikealta. Mene ja tiedä.

  • Valeäiti
    elokuu 20, 2016

    Apua! Hui mikä tilanne! Tunnistan ton kyllä ihan täysin, just se pelko että nyt mä vaikeutin teidän työtä…vaikka lopulta se on just se "auttaminen" joka tekee eniten hallaa.

  • Tarja
    elokuu 20, 2016

    Tunnistan ihan täysin tuon saman itsestäni. En halua keneltäkään mitään ja voin melkein fyysisesti pahoin, jos joku on tehnyt jotakin minun vuokseni – tuntuu, että "velka" pitäisi maksaa heti pois 🙂 En halua olla kenellekään millään tavalla vaivaksi… Usein saan itseni kiinni siitä, että en ajattele olevani yhtä hyvä kuin muut, että minulle eivät kuulu samat asiat kuin muille. Tästä se "en halua olla vaivaksi" -asiakin varmasti kumpuaa. Mutta miten tämän korjaisi… Siihen ei ole vastausta. Käyttäytymismallit kumpuavat jostain niin kaukaa, että varmaan niihin auttaisi vain pitkäkestoinen terapia… Hieman hävettääkin tällainen, aikuiselta ihmiseltä 😀

  • Valeäiti
    elokuu 20, 2016

    Täällä voidaan hävetä kaikki yhdessä! 😀

  • Katja - Tässä ja Nyt
    elokuu 20, 2016

    Kyllä, hyvinkin tuttua 🙂 Ärsyttävää. Yksi minkä koen hankalaksi ja mitö harvoin siksi teenkään, on se että esim. facebook kirppiksen kautta löydän jotain ihanaa vaatetta, jota pitäisi saada testattua. Mutta arg kuinka epämukavaa mennä toisen kotiin testaamaan, mutta vielä kauheampaa on joutua sanomaan mahdollinen: ei tämä nyt oikein istu, en osta kiitos vain. Tuntuu, että turhaan olen vienyt myyjän aikaa ja ehkäpä loukkaan, kun en sitten tykkääkään 🙂 Samaisesta syystä hiljaisiin, ehkä kituviin, pikku putiikkeihin meno vaikeaa – tahtoisin kannattaa ja ostaa, mutta sitten en löydäkään mitään mitä voisin ostaa ja jotenkin nolo poistua kaupasta. Vaikka eihän niissäkään mikään ostopakko ole.

  • Anonyymi
    elokuu 20, 2016

    Paikalla! En nyt jaksa kirjoittaa muuta kun että kyllä. Tunnistan. Olen. En tiedä miksi ja mikä auttaa. Mutta siis kyllä.

  • Heidi Pii
    elokuu 20, 2016

    Niin kuin moni juttu täällä ennenkin, kuulostaa tämäkin tutulta. "Mee vain mun eteen kassajonossa, ei mulla oo kiire." (Oikeastaan olisi). Myös ekan kommentoijan mainitsemat KAIKKI tilanteet voisivat olla omasta suustani. Tyhmintä on, kun välillä vahingossa toimin lapsiani koskevissa tilanteissa samoin: "Ei haittaa, jos sun lapsesi riisti mun lapsen kädestä lelun, kyllä se siitä tokenee." Kunhan ei tuu MUILLE paha mieli… No mutta haloo, haittaahan se nyt. 🙁

    En tiedä, oonko aikaisemmin sulle suositellut (koska kun siis monelle olen, ja kun sä oot täälläkin painiskellut samantyyppisten kysymysten kanssa, kuin itsekin) "Tunne lukkosi" -kirjaa? Tein itse testin http://www.tunnelukkosi.fi/ pari vuotta sitten. Tulos ärsytti suuresti ja kyseenalaistinkin sen. Siitä kuitenkin alkoi mielessä pyöriä, ja ostin jopa ko. kirjan omaksi. Luin puoliväliin, ja pää napsahti muka jotenkin eri asentoon. Lukkoja aukesi, vaikken edes tehnyt muuta, kuin tajusin niiden olemassaolon. Nyt en edes muista, mitä ne "lukot" oli. Niin, tuli vain mieleen, että voisit päästä jäljittämään, mistä tämänkinlaiset tunteet tulee. Ja käynpä muuten itsekin testailemassa, miltä tämänhetkinen lukosto näyttää. 🙂

  • Heidi Pii
    elokuu 20, 2016

    Hups, linkki suoraan testiin olikin tää: http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php

  • lydas
    elokuu 21, 2016

    Suomalainen, luterilainen mentaliteetti jota on hiottu kuin timanttia sukupolvelta toisille! NYT KATKASTAAN TÄMÄ KIERRE! Täytyy sanoa että erityisesti täällä rapakon takana erilaisessa ilmapiirissä se hohtaa erilaisuudessaan erityisen kirkkaasti. Jenkeissä on paljon kammottavaa (tosin ehkä vähemmän täällä piilaaksossa), mutta on täällä jotain mistä suomalaiset vois oppiakin 🙂

  • Valeäiti
    elokuu 22, 2016

    Hah, en todellakaan testaile juuri tuosta syystä mitään kenenkään kotona ja pikku putiikit on IHAN KAMALIA 😀 😀

  • Valeäiti
    elokuu 22, 2016

    No mutta moi! Voimia! 🙂

  • Valeäiti
    elokuu 22, 2016

    Oot muuten ennenkin vinkannut tosta enkä silloin sitä tehnyt, täytyy nyt katsoa!

  • Valeäiti
    elokuu 22, 2016

    Mietin sua tätä kirjoittaessani, ja muutenkin oon miettinyt paljon sun tekstejä ja hyvää kulttuuripohdnintaa 🙂 Tämän kirouksen muuttamisen voisitte kyllä tuoda mukananne pois!

  • Anonyymi
    elokuu 26, 2016

    Tuttuja juttuja. Suosittelen kirjaa Brene Brown: En olekaan yksin. Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta. Kirjassa puhutaan paljon siitä, kun vähän kaikki hävettää.

  • Anonyymi
    elokuu 27, 2016

    Täytyy palata vielä kertomaan, että laitettuani illalla tämän viestin tunsin häpeää. Useamman päivän vanhan kirjoituksen kommentointihan aiheuttaa vaivaa, kun ajatukset ovat jo uusissa jutuissa ja blogin pitäjääkin voi ruveta hävettämään, jos hän vasta joskus myöhemmin huomaa uuden kommentin, johon olisi halunnut vastata. Eli kyllä vain vaivan aiheuttaminen on hankalaa ja sitä haluaisi kaikin keinoin välttää! 🙂

  • Valeäiti
    elokuu 27, 2016

    Kiitos, täytyy laittaa tuokin lukulistalle! Ja hahah vitsi nauroin tolle kommentin jatkeelle – tunnistan ton itsekin 😀 😀 Mut älä huoli, ei se ole yhtään vaiva ja on tosi kiva aina kun johonkin asiaan tulee kommentteja! Tätä ennen vastasin taas "Hirviö sisälläni" tekstin kommenttiin, sinne kertyy tasaisin väliajoin uusia kommentteja vaikka se on jo vuosia vanha teksti. Eikä vieläkään kyllästytä siitä aiheesta keskusteleminen 🙂

    Paljon enemmän vaivaa jos kommentteja ei tule ollenkaan! Eli siinäkin toisen auttaminen onkin karhunpalvelus – mitä enemmän kommentteja, sitä parempi! 🙂

  • Daniella
    kesäkuu 19, 2017

    Mä niin tykkään kampaajalla käymisestä! Kaikki siinä on kivaa. Mutta sitten pilaan sen itseltäni, kun en voi sanoa, laitatko veden vähän lämpimämpää 😀 etenkään, jos se on ensin ollut ok ja sitten yhtäkkiä haalenee.

    Mutta paras: luen anoppilassa lehteä illalla hämärässä nurkassa. Näkee ihan riittävästi, vaikka ei hyvin, en millään viitsi nousta laittamaan valoa, jos se vaikka vielä häiritsee muita. Sitten anoppi on jo katkaisijalla, ”Herranen aika, sähän oot ihan pimeissä, laitanko valon sulle?” Mitäkö vastaan? ”Ei tarvi, kiitos!” 😀 siis MIKSI?! 😀 tutkimattomat ovat tollojen tiet.

    • Valeäiti
      kesäkuu 20, 2017

      HAHAH mä niiiiin tunnistan! Siinä on joku sellainen ettei halua myöntää että totta, minähän tarvitsin tähän apua. Pitää esittää että eiii mä pärjään kyllä.